Nilkka murtui ja mitä sitten

Toscanan matka on enää kaunis muisto - siis tosi kaunis. Matka sujui paremmin kuin osasin odottaakaan. RyanAirin koneeseen pääsin kyynärsauvani takia ensimmäisten joukossa, mutta kentällä nopeammat kyllä ohittivat hitaan.

Pisassa meitä odotti ihanan lämmin kesäpäivä. Huristelimme vuokra-autolla Sienaa kohti ja ihailimme maisemia. Perillä pääsimme heti tutustumaan viininvalmistuksen saloihin ja saimme maistella talon eri ikäisiä tuotteita.

Asuimme vuorella olevassa maalaistalossa, joka oli aikoinaan ollut linnoituksena. Osa rakennuksesta oli yli 1500-vuotta vanhaa! Onneksi oli se kyynärsauva mukana, kun portaita riitti ja talon (tai linnaltahan se tuntui) etupiha oli villisikojen mylläämä. Nilkka ei tykännyt yhtään hyvää koikkelehtimisesta, joten jätin Sienan ravintolaillan suosiolla väliin ja lepuutin reissussa kipeytynyttä jalkaa. Kyllä paikalliset juustot, kinkku, maukas leipä sekä talon oma viini yhden ravintolaillan peittosivat mennen tullen.

Pitihän nilkka kuitenkin Sienaankin viedä, kun kerran ihan vieressä olimme. Siellä sainkin oikein hyvää kuntoutusta mukulakivikatuja rampatessani sekä mäkiä ja portaita kiivetessäni.

Italian matkan jälkeen olen ehtinyt viedä nilkan kerran Ranskaan Vogeesien vuoristoon (hyvää jumppaa sekin!) sekä kuntouttanut sitä ajamalla pitkiä matkoja Saksassa ja Hollannissa. Autolla ajaminen sujuu muuten hyvin, mutta pitkän ajomatkan jälkeen nilkka on paksu kuin jalkapallo.

Tässä vähän Toscanan matkakuvia:

Kävin tänään työpaikan sairauskassalääkärillä. Vastaanotto on sellaisen matkan päässä, että yleensä sen kävelen kymmenessä minuutissa, nyt matkaan meni puoli tuntia.

Lääkärin piti arvioida, oliko lähes tasan kolme kuukautta sitten tapahtunut onnettomuuteni oikea onnettomuus vai olinko kenties itse sen jotenkin aiheuttanut. Jotenkin huvittavaa, tottakai itse halusin nilkkani murtaa ja jättää kesäloman pitämättä. Kummallista tämä byrokratia.

Tapaamani lääkäri oli joviaali ranskalaisherra, joka ensin haastatteli minua ja kyseli koko onnettomuuden historian. Kaikki kertomani kirjattiin (käsin) ylös. Sen jälkeen hän otti mittanauhan ja alkoi mitata jalkani kokoa ja vertasi sitä vasemman jalan vastaaviin mittoihin. Näytti oikea olevan melko lailla paksumpi kuin vasen. Sitten mitattiin jalan liikeratoja jollain astemitalla. Vasen liikkui ja vääntyi huomattavasti paremmin kuin oikea. Tässä se juju taisi ollakin, sillä mittauksen jälkeen herra ilmoitti hyväksyvänsä onnettomuuden. Jippii!

Nyt on tiedossa sataprosenttinen korvaus hoidoista vielä kauan. Lääkäri nimittäin totesi saman kuin kaikki muutkin lääketieteen ammattilaiset: parantuminen vie tosi pitkän aikaa ja kuntoutusta täytyy jatkaa.

Työpaikalla olen törmännyt muutamaan henkilöön, joka ihmettelee, miksi vielä kävelen kummallisesti. “Eikös se ole jo parantunut?” kyselevät. Ei tosiaankaan ole. Jalkaa särkee ihan kamalasti koko ajan ja kävely on vielä tosi vaikeaa. En millään saa nilkkaa oikeaan asentoon. Suoraan sanoen nilkka alkaa mennä jo vähän korvienkin väliin. Polvikin on kipeytynyt kummallisen kävelyni takia. Mutta ehkäpä jonain päivänä taas astelen kepeästi ja ilman kipuja. Ainakin niin toivon.

Ai niin, Toscanan matka meni muuten hienosti. Kirjoitan siitä toisella kertaa ja taidanpa kuviakin liittää katseltavaksi.

Kävinpäs eilen lääkäriä jututtamassa, kun nilkka on vielä ihan kamalan kipeä ja ensi viikolla pitäisi aloittaa töissä kokoaikaisesti. Lääkäri kirjoitti ihan mielellään kuukauden verran puolipäiväsairaslomaa ja pyysi tulemaan takaisin lisää hakemaan, jos tarvitaan. Lisäksi hän kirjoitti todistuksen, etten voi vielä ajella julkisilla kulkuneuvoilla.

Töissä ei kovasti tykätty osapäivätyöni jatkumisesta, mutta eihän sille mitään voi. Työmatkojani varten yritimme saada selvää, olisiko minun mahdollisuus saada ns. palveluauto kuljettamaan töihin ja kotiin. Kaikkien löytämiemme ohjeitten mukaan näin olisi, mutta käytäntö onkin toinen. Kun yritimme autoa varata, ensimmäinen kysymys kuului, olinko johtaja tai sitä ylempi toimihenkilö. No, tuskinpa minusta koskaan sellaista tulee. Kun yritimme selvittää asiaa henkilöstöosastolta, pyydettiin minua ottamaan yhteyttä työterveysosastoon. Vielä en ole työterveysihmisiä vaivannut asialla.

Juttelin eilen fysioterapeuttini kanssa autolla ajosta. Hän oli sitä mieltä, että voisin jo yrittää sitäkin kokeilla. Niinpä töistä tullessani istuin auton rattiin eikä jalka ollut kaasuttelusta ja jarruttelusta moksiskaan. Jouduin jopa kerran jarruttamaan äkkinäisesti eikä sekään tuntunut pahalta. Tämä on mainio juttu, nyt pääsen paremmin liikkumaan! Ehkäpä se palveluautoasiakin voidaan unohtaa ja alankin huristella omalla autolla töihin sen aikaa, kunnes pääsen paremmin kävelemään ja voin taas käyttää bussia ja metroa. Tosin omalla autolla kulkeminen Brysselin ruuhkissa on tuskallisen hidasta, joten töihin  pitäisi lähteä tosi aikaisin, ettei tarvitsisi kahta tuntia käyttää 20 kilometrin matkaan.

Aikaisin huomenaamulla lähdemme pikku matkalle Italian Toscanaan ja edessä on ensimmäinen lentomatka sitten jalan murtumisen. Odotan mielenkiinnolla, pistääkö nilkkani metalliosat turvatarkastuslaitteet laulamaan. Jalka joutuukin matkan aikana kunnon kokeeseen, koska ohjelmassa on paljon luonnossa liikkumista. Vähän jännittää.

Tai ei siis varmasti tanssi! Tänään pisti fysioterapeutti liikkumaan tosi ahkerasti. - Tietysti vasta Madeleine-uutistenvaihdon jälkeen. Ensin taas hierottiin ja veivattiin ja sitten se alkoi.

Jumppahuoneessa tein ensin tavanomaisia kävelyharjoituksia ja puolapuihin nojaten varvas-kantapää-nousuja. Jalkaan sattui jostain syystä enemmän kuin ennen ja yritin liikkua varovasti. Kyynärsauvan jätin hoitohuoneeseen, että edes näyttäisin reippaalta. Vähän aikaa yritin keikkua pehmeällä alustalla ja hoitaja pyysi minua seisomaan yhdellä jalalla. En seisonut, kun en kerta kaikkiaan pystynyt. Kävelyä yrittäessäni hän pyysi, että kävelisin varpaillani. Koska olen tällainen tottelevainen suomalainen, tottakai tein työtä käskettyä. Ei olisi pitänyt.

Nilkassa vihlaisi kuin olisi kirveellä isketty (Ei minua tosin koskaan ole, joten en varmasti tiedä, miltä se tuntuu.). Putosin niiltä varpailta melkein polvilleni ja luulin, että nyt se mokoma hajosi taas. Hoitajakin pelästyi ja nosti minut äkkiä ylös. Ilmeisesti - hoitajan mukaan - joku ruuveista tai koukuista pistää nilkassa hanttiin. Täytyypä kysyä, kun seuraavan kerran menen poliklinikalle lääkäriä katsomaan.

Kotiin päästyäni päätin, että tänään en lähde työmaalle keikkumaan. Soitin esimiehelle ja eihän hän voinut muuta kuin valittaa. Minulla on vielä sairaslomaa tämä viikko ainakin ja hyvää hyvyyttänihän siellä olen pari viikkoa käynyt. Tulevana viikonloppuna pitäisi lähteä vähän reissuun ja haluaisin silloin pystyä liikkumaan paremmin ja saada kunnon kengän turvonneeseenkin jalkaan.

Laskimme fysioterapeutin kanssa, että minulla on vielä 13 lääkärin määräämää hoitokertaa jäljellä. Luultavasti tarvitsen hoitoa pidempään ja aion pyytääkin uuden määräyksen, kun seuraavan kerran lääkärini tapaan. Kidutustahan tämä hoito on, mutta luulen siitä kuitenkin apua olevan.

Hieman kummastuttaa tämä belgialainen fysioterapia. Jouduin Suomessa aikoinani käymään myös fysikaalisessa useinkin erilaisten vaivojen takia, ja erilaiselta tämä tuntuu. Oikeastaan en nyt tarkoita hoitoa, sillä se on varmaan aina yksilöllistä ja tapauksesta riippuvaa. Lähinnä ihmettelen hoitopaikan hygieniaa.

No, odotushuone on odotushuone, siinä ei mitään kummaa. Ensimmäisen kerran, kun hoitohuoneeseen ohjattiin, en tajunnut, että ohjaava henkilö oli fysioterapauttini. Hän oli nimittäin pukeutunut ihan tavallisiin vaatteisiin. Ei siis mitään hoitohenkilökunnan asua niin kuin Suomessa.

Hoitohuone oli pieni ja makuualusta (tai miksi sitä nyt kutsutaan) oli peitetty froteelakanalla, jota ei vaihdettu edellisen asiakkaan jäljiltä. Vasta tänään sain ensimmäisen kerran puhtaan lakanan alleni. Likainen se oli ollut jo monta päivää. Eihän se lakana mitään, mutta ihmettelin, kun ei edes pään alle vaihdettu uutta liinaa. Kaikki edellisten asiakkaiden hilseet, hiuslakat, rasvat yms. sekoittuivat mukavasti omiini.

Kätensä neiti kyllä kiitettävästi pesee ennen hoitotapahtumaa, mutta pesualtaan vieressä roikkuvaa pyyheliinaa tuskin vaihdetaan joka päivä. Ei se ainakaa siltä näytä.

Nilkan hoito aloitetaan hieronnalla. Se on lähinnä sivelyä jutustelun lomassa. Hoitajani on erittäin kiinnostunut toukokuussa Portugalissa kadonneen Madeleinen tapauksesta, ja siitä täytyy joka aamu vaihtaa uutisia. “Mitä BBC:ssä eilen sanotiin?” on yleensä ensimmäinen kysymys, jonka aamuisin kuulen. Kun vihdoin olen saanut puheenaiheen käännetyksi johonkin muuhun, alkaa hän tosi toimiin.

Tänään en päässyt harjoittelemaan kipeän jalan varvasseisontaa enkä tekemään tasapainoharjoituksia yhdellä jalalla, koska jostain syystä nilkka on tällä hetkellä aivan hirveän kipeä. Nyt vain väänneltiin ja käänneltiin ja varpaita veivattiin. Viikonloppuna jalka tuntui tosi hyvältä ja taisin liikkua vähän liikaa. Ramppasin yläkerran ja kellarin väliä ilman sauvoja, kannoin pyykkikoria, ripustin pyykkejä kuivumaan, kuljeskelin kaupoissa ja yritin jopa leikkiä koirien kanssa pihalla. Ehkä tuli liikaa rasitusta lyhyen ajan sisällä.

Huomenna pääsen taas kunnon kävelyharjoitusten pariin ja saan tehdä hauskoja nilkan ojennus- ja koukistusliikkeitä jumppasalissa. Odotan innolla tulevaa kidutusta!