Virallistettu onnettomuus
Kävin tänään työpaikan sairauskassalääkärillä. Vastaanotto on sellaisen matkan päässä, että yleensä sen kävelen kymmenessä minuutissa, nyt matkaan meni puoli tuntia.
Lääkärin piti arvioida, oliko lähes tasan kolme kuukautta sitten tapahtunut onnettomuuteni oikea onnettomuus vai olinko kenties itse sen jotenkin aiheuttanut. Jotenkin huvittavaa, tottakai itse halusin nilkkani murtaa ja jättää kesäloman pitämättä. Kummallista tämä byrokratia.
Tapaamani lääkäri oli joviaali ranskalaisherra, joka ensin haastatteli minua ja kyseli koko onnettomuuden historian. Kaikki kertomani kirjattiin (käsin) ylös. Sen jälkeen hän otti mittanauhan ja alkoi mitata jalkani kokoa ja vertasi sitä vasemman jalan vastaaviin mittoihin. Näytti oikea olevan melko lailla paksumpi kuin vasen. Sitten mitattiin jalan liikeratoja jollain astemitalla. Vasen liikkui ja vääntyi huomattavasti paremmin kuin oikea. Tässä se juju taisi ollakin, sillä mittauksen jälkeen herra ilmoitti hyväksyvänsä onnettomuuden. Jippii!
Nyt on tiedossa sataprosenttinen korvaus hoidoista vielä kauan. Lääkäri nimittäin totesi saman kuin kaikki muutkin lääketieteen ammattilaiset: parantuminen vie tosi pitkän aikaa ja kuntoutusta täytyy jatkaa.
Työpaikalla olen törmännyt muutamaan henkilöön, joka ihmettelee, miksi vielä kävelen kummallisesti. “Eikös se ole jo parantunut?” kyselevät. Ei tosiaankaan ole. Jalkaa särkee ihan kamalasti koko ajan ja kävely on vielä tosi vaikeaa. En millään saa nilkkaa oikeaan asentoon. Suoraan sanoen nilkka alkaa mennä jo vähän korvienkin väliin. Polvikin on kipeytynyt kummallisen kävelyni takia. Mutta ehkäpä jonain päivänä taas astelen kepeästi ja ilman kipuja. Ainakin niin toivon.
Ai niin, Toscanan matka meni muuten hienosti. Kirjoitan siitä toisella kertaa ja taidanpa kuviakin liittää katseltavaksi.