Nilkka murtui ja mitä sitten

Kuvassa epätoivoinen lajitelma synkkiä työjalkineitani belgialaisella 20-luvun kivilattialla. (Miksi kenkien aina pitää olla mustia tai muuten vain tummia? Niinpä, sopivat kaikenlaisen vaatetuksen kanssa.) Taidanpa jalan parannuttua tehdä parannuksen ja alkaa ostaa muunkin värisiä kenkiä, vaikkapa vaan ihmetykseksi kanssaeläjille.

Tuosta läjästä saa poimia kahdet, jotka tällä hetkellä jalkaani (myös oikeaan) sopivat. Oikein vastanneille en lupaa palkinnoksi Brysselin matkaa tai edes ilmaisia elokuvalippuja, vaikka mieli tekisi.

Jaa, että miksi kurpitsakin on päässyt kuvaan? Taiteellisen vaikutelman vuoksi tietysti. Ja myös siksi, että joskus iltaisin nilkkani muistuttaa suuresti tuota hedelmää - vai onkohan se vihannes? Voihan kuvassa ajatella olevan myös hieman symboliikkaa. Tuhkimon prinssi (!?) minulla jo on, mutta lasikenkää ei jalkaani ole vielä kokeiltu enkä ole ajellut kurpitsavaunuillakaan.

Kengistä vielä, on minulla muitakin sopivia kenkiä kuin vain nuo ns. työkengät. Omistan peräti kolme paria vaelluskenkiä, joista kaksia voin käyttää. Kolmannet, tosi hienot, odottavat vielä kaapissa. Eivät ole vielä muotoutuneet jalkaani, kun ostin ne juuri ennen onnettomuutta.

Saa nähdä, kuinka joulun aikaan minulle Suomessa käy, jos on kovin kylmä. En ole vielä kokeillut talvikenkiäni, mutta epäilen suuresti niiden sopivuutta. Pitäisi varmaan lähteä kenkäostoksille, mutta kaikenlainen shoppailu on niin kovin rasittavaa. Eilen vähän yritin joululahjoja etsiä ja kolmen tunnin jälkeen oli homma lopetettava. Jalka ei jaksanut vaikka pää olisikin kestänyt Wijnegemin ostarin ihmispaljoutta.

Alla olevassa kuvassa näkyy nilkkavamman aiheuttaja, reipas parivaljakko, jonka täytyy työntää kirsunsa aina joka paikkaan.

Fysioterapian tehottomuus on saanut minut vihaiseksi. Käyn kolme kertaa viikossa väännettävänä ja veivattavana ja mitään edistystä ei tapahdu. Ei tietenkään. Eihän ne ruuvit mihinkään taivu ja väänny eikä nilkkani niiden mukana.

Mitä hyötyä on antaa jalka jonkun itseään täynnä olevan ihmisen käsiin? Olen tullut siihen tulokseen, että fysioterapeuttini haluaa väen väkisin hoitaa minua saadakseen puhua englantia. Tosiasiassahan jalan hoito ei johda mihinkään ennen kuin nilkasta on saatu muutama ruuvi pois tai ainakin vaihdetuksi lyhyempiin.

Ensin hoidossa venytellään akillesjännettä ja sitten alkaa jalan veivaus. Koko sessio päättyy kävelyharjoituksiin. Samalla rouva kertoo minulle omia perheasioitaan, juoruilee muista asiakkaista ja voivottelee työpäivän pituutta. Nilkkaani hän vääntää kuin se olisi pajua tai muuta helposti taipuisaa materiaalia. “Hoito” sattuu niin hemmetisti, ja sen olen myös sanonut. Mutta kuulemma muuten jalka ei pysy liikkuvana. Ja pah! En usko.

Toivottavasti tämä hoitojakso loppuu pian. Tammikuun leikkauksen jälkeen yritän etsiä uuden hoitajan. En tykkää yhtään tästä suupaltista.

Perjantaina oli mentävä kauppaan, kun jääkaappi oli aamulla näyttänyt omituisen valoisalta ja tyhjältä. Päätin yrittää Makro-kierrosta, sillä olen jo Toscanan matkasta saakka halunnut keittää kunnollista vahvaa espressoa. Tällä viikolla näytti juuri se ainoa ja oikea malli olevan Makron tarjouksessa eli viimeisen osapäivätyöpäivän jälkeen ajelin iltapäiväruuhkassa kohti Machelenia.

Makro on tukkukauppatyyppinen valtava tavaratalo, josta löytyy vaikka mitä. Hinnat ovat usein alhaisempia kuin tavallisissa kaupoissa, mutta usein tuotteita täytyy ostaa tukkupakkauksissa, joten ihan kaikkea sieltä ei viitsi hinnoista huolimatta hommata.

Nilkka oli vihoitellut aamuisesta fysioterapiasta saakka ja oli turvonnutkin melkoisesti. Auton jouduin jättämään aika kauas kaupasta, parkkipaikka oli jo kolmen aikoihin iltapäivällä tupaten täynnä. Vettä satoi kaatamalla ja matka ovelle tuntui lätäköitä väistellessä pitemmältä kuin yleensä. Sitähän se mokoma olikin! Olivat sitten viime käyntini remontoineet valtavan kaupan kokonaan ja siirtäneet sisäänkäynnin minusta katsoen ulommaiseen nurkkaan. Likomärkä kärry tukenani astuin kipeine nilkkoineni ihmemaahan.

Tuntui siltä, että kaikki tavarat oli järjestetty uudelleen ja osastot olivat muuttaneet muotoaan. Yritin epätoivoisesti löytää sitä haluamaani espressopannua ja mutta en osunut edes taloustavaraosastolle. Välillä kävin yläkerrassa katsomassa, josko tähän jalkamokomaan löytyisi mukavia kenkiä, koska yleensä kaupan kenkävalikoima on hyvä. Nyt ei ollut. Näytti siltä, että tarjolla oli pelkkiä kapeita ja korkeakorkoisia saappaita. Ei kiitos, ei ainakaan oikeaan jalkaan. Taitaa olla korkeakorkoisten kenkien aika meikäläisellä mennyttä.

Talvitakkiakin etsiskelin, mutta tarjolla oli oivallisia tätimalleja tai untuvatoppiksia, eli minulle ei mitään. Alakerrassa osasin lopultakin suunnistaa osastolle, jossa pannu mahdollisesti minua odottaisi. Löysin hienoja ja kalliita koneita, joilla voisi espresson lisäksi valmistaa capuccinoa, café lattea, café lungoa jne. jne. Hinta 150 eurosta ainakin 500 euroon. Olisihan sellainen vekotin hieno keittiön työpöydällä, mutta taitaisi olla meidän perheeseen vähän liian monipuolinen. Se pannu oli nyt löydettävä! Ja sitten onni potkaisi, siellähän se oli, vain vaivaisen parin sadan metrin päästä keittimistä. Tutkin italialaisen tuotteen tarkkaan ja totesin juuri oikeanlaiseksi. Hintakin oli kohtuullinen, 16 euroa kuuden kupin pannusta. Ei paha.

Nyt en enää tarvitsisi kärryyni muuta kuin viikonlopun ja ehkä seuraavan viikon ruuat eli suuntasin puolen kilometrin päähän ruokaosastolle. (Tiedoksi kaikille: Makro on SUURI ja tuntuu vielä suuremmalta, jos käveleminen on pingviinimäistä keikkumista.)

Taas hyllyjen välissä kiemurtelua ja perusruokatarvikkeiden etsimistä. Löysin kilon emmentaalia 7,50 eurolla, nam nam, ja saman määrän valmiiksi leikattuja sisäfilepihvejä 10 eurolla. Pihvit pakastan pienempinä annoksina myöhempää tarvetta varten. Lopulta minulla oli matkassa sen verran sapuskaa, että suuntasin kassoja kohti. Ei aikaakaan, kun olin kärryineni ulkona rankkasateessa. Kuinkahan hankkimani jouluvalot kestäisivät vettä? No, uloshan ne on tarkoitettu eli vesi tekee varmaan ihan hyvää. Samaa en voinut edes ajatella Helin vielä syntymättömälle vauvelille ostamistani vaatteista. Yritin peitellä ostoksiani toisilla ja työnsin painavaa kärryä kohti parkkipaikkaa. (Ai niin, en muistanut kertoa, että Makrosta ei mitään muovikasseja tai pakkauslaatikoita saa.) Onneksi sentään muistin, missä auto oli. Kun lopulta sain tavarat autoon ja kärryn viedyksi paikalleen, olin kuin uitettu koira. Kengätkin olivat niin märät, että tuntuivat putoavan jaloistani ihan itsekseen. Nyt oli päästävä pian kotiin.

Vielä piti pysähtyä tankkaamaan. Makron polttoaine on tunnetusti halvimmasta päästä näillä seuduilla, mutta näytti dieselin hinta olevan täälläkin 1,12 euroa. Hurjasti on hinnat nousseet viime viikkoina. Kuinkahan kauan vielä voimme hulvattomasti ajella ja kuluttaa uusiutumattomia luonnonvaroja? Varsinkin nyt omatunto on alkanut soimata minua autoilemisestani, kun vastoin kaikkia periaatteitani olen itsekkäästi ajanut töihin. En tiedä, kuinka metrolla kulku nykyään onnistuisi kipeän nilkan kanssa. Sen tiedän, että kävely parkkipaikalta metrolle ja metrolta taas työmaalle olisi tuskallista ja veisi runsaasti aikaa. Autolla kaikki on helpompaa, paitsi parkkipaikan löytäminen aamuisin.

Onneksi CD:ltä soi Rolling Stones ja ajatukseni siirtyivät muistelemaan niitä muutamaa kertaa, jolloin olen Rollarit nähnyt ihka elävinä konserttilavalla. Hienoja elämyksiä hyvässä seurassa!

Nyt kotiin vaihtamaan vaatteet, Kimboa uuteen pannuun ja odottamaan rauhallista viikonloppua syysmyrskyn keskellä.

Vähitellen alkaa käydä hermoille tämä liikkumisen vaikeus. Yritin eilen pitkästä aikaa käydä vähän ostoksilla ja se oli yhtä tuskaa. Kaikki Brysselin ympäristön ihmiset tuntuivat olevan liikkeellä, enkä saanut autoa pysäköidyksi lähellekään kauppoja.

Kävelymatka vaateliikkeisiin tuntui kestävän ikuisuuden ja irtonaiset katukivet tekivät jatkuvasti minulle kepposia. Nilkka nuljahteli minne milloinkin, ja kipeää teki. Ei vaatteiden katselusta mitään tullut. Väkisin kävin sovituskopissa, mutta mitään ei jäänyt käsiin. No, pari pitkähihaista teepaitaa ja yksi huppari sentään.

Myöhemmin päivällä menin ystäväni kanssa Ikeaan. Se vasta olikin seikkailu! Ne belgialaiset, jotka eivät vaatekaupoille olleet lähteneet, olivat kaikki tulleet etsimään uusia, ruotsalaisia sisustusideoita. Jättimyymälä oli pakattu täyteen ihmisiä. Siellä klenkkasin kärryjä työntäen ja yritin pitää mielen rauhallisena käytäviä pitkin pujotellessani. Oikeastaan onnistuin aika hyvin ja sain jopa saalistakin. Muutama pitkään haikailemani tavara päätyi kärryyni.

Kotiin päästyäni olinkin niin poikki, että en jaksanut edes ostoksiani tutkia. Nilkkaa särki kuin se olisi ollut tulessa, niska oli kipeä ja jäykkä ja polvikin vihoitteli. Taidan vähitellen muuttua ässän malliseksi kummallisen kävelytyylini ansiosta. Nyt jo harmittaa, että siirsin ruuvien poisto- ja vaihto-operaation marraskuulta tammikuulle. Yksi työkaverini sanoikin minulle, että tärkeintä on terveys eikä työ. Kyllä se työ hoituu vaikka Maailman Tärkein Työntekijä ei olisikaan paikalla.

Joskus pitäisi tällä suomalaisella sisulla heittää vesilintua ja käyttäytyä niin kuin paikalliset. Jos on kipua tai vaivaa jossakin päin kroppaa, niin silloin jäädään kotiin potemaan. Meillä pohjoismaalaislla on sellainen paha tapa, että töihin mennään vaikka mikä olisi. Ja onnettomuudetkin hoidetaan vuosiloman aikana, ettei työ vaan kärsisi :).

Nyt tämän ankkakävelijän ja tepastelijan pitäisi lähteä ruoka-kauppaan. Menen ihan vaan tuohon lähelle, koska siinä kaupassa ei ole pitkiä käytäviä. Kauppa on pieni ja kompakti, vaikka niin on sen tavaravalikoimakin.

Kävin sairaalan polilla tarkastuttamassa, kuinka nilkka on parantunut. Vastassa oli sama lääkäri, kuin viime kerralla. Hän on sen verran uusi talossa, että uskalsi sanoa, mitä ajatteli. Ovat mokomat tehneet virheen leikkauksen aikana! Ei se mikään suuri ja vakava juttu ole, mutta nilkkaani ruuvatut ruuvit - tai muutama niistä - ovat liian pitkiä. Jumpparini sitä olikin jo epäillyt, kun nilkka ei millään suostu liikkumaan niin kuin pitäisi.

Kun kerroin lääkärille nilkan kipeydestä ja jatkuvasta särystä, lääkäri ehdotti, että poistettaisiin koukun näköiset piikit. Niitä ei kuulemma tarvita. Samalla hän vaihtaisi liian pitkät ruuvit lyhyempiin. Kyllähän se minulle sopii, mutta operaatio tietää taas sairaalassa oloa ja sairaslomaa, enkä ainakaan nyt ole oiken valmis sellaiseen. Täytyy sanoa, että iloisella mielellä en poliklinikalta lähtenyt. Otti julmetusti päähän.

Lääkärin mukaan leikkauksen aikana ei ole röntgenkuvaa käytössä, joten reiät ruuveja varten tehdään vähän niin kuin käsikopelolla ja tunnustelemalla. Sitten mitataan reiän syvyys ja voilá, ruuvin pituus on tiedossa! Mutta jos porarin tuntuma onkin huono, niin reikä meneekin seuraavaan luuhun saakka, eikä sitä tiedetä ennen kuin taas kuvataan. Kyllähän sen tällainen maallikkokin kuvasta näkee, että jokunen ruuvi on aika pitkä. Kuinka sitten asiansa osaava (?) ammattilainen ei tajua, että eihän se mokoma nivel liiku, jos ruuvit asennetaan luusta toiseen. En ymmärrä.

Kun kerroin jumpparilleni asian, hän sanoi, että ko. sairaalassa tehdään samanlaisia virheitä yhtenään. Hän ei ollut halunnut aikaisemmin sitä minulle kertoa ja pelotella. Sitäkin ihmettelen. Ei se asiaa olisi miksikään muuttanut, paitsi että olisin saattanut ottaa sairaalaan jo aikaisemmin yhteyttä.

Minusta koko asia on tosi kummallinen. Onhan kysymyksessä yliopistollinen sairaala ja eikös niissä opeteta tulevia lääkäreitä. Kuinka kummassa opiskelijat oppivat, jos opettajatkaan eivät osaa?

Hyvin pian lääkärillä käyntini jälkeen sain sairaalasta puhelinsoiton ja minulle oli varattu aika leikkaukseen marraskuun 19. päivä. No way! Kiitin varauksesta ja sanoin, että silloin ei sovi. Nyt juuri on töissä vuoden kiireisin aika ja kerta kaikkiaan mahdotonta aloittaa uutta sairaslomaa. Jos kerran pystyn tekemään töitä jalka kipeänä, niin voinhan sitä jatkaa vielä jonkin aikaa. Sovimme, että leikkaus siirretään ensi vuoden tammikuulle. Joulukuussakin olisi jo hiljaisempaa, mutta en halua ottaa sitä riskiä, etten pääsisi Suomessa käymään joulun aikoihin. Minulla on rutkasti pitämätöntä vuosilomaa jäljellä ja nyt jo olen varannut sitä aika lailla ennen ja jälkeen joulun. Harmitti jo kesällä, etten voinut reissata Suomeen perhettä ja ystäviä tapaamaan. Jouluna aion olla siellä vaikka jalka olisi kuinka kipeä tahansa.

Ennen kuin leikkausaikaa uudestaan päätetään, minun pitää kuitenkin joulukuussa mennä lääkäriä jututtamaan. No, mikäs siinä. Ihan mukava naisihminenhän hän on. Toivottavasti myös hyvä ortopedi.

Ai niin, tuli muuten vihdoin lasku ihan ensimmäisestä loukkaantumispäivästä. Siinä oli eritelty ensiapupoliklinikan tekemät toimenpiteet ja loppusumma oli 367 euroa. Pitää varmaan maksaa pois ja toivoa, että saan joskus rahat sairausvakuutuksesta takaisin. Toistaiseksi minulle on palautettu vasta osa maksamistani summista vaikka tapaturmani onkin “virallistettu” ja korvauksen pitäisi olla sataprosenttinen. Joko sairauskassalääkäri on unohtanut pistää päätöksensä eteenpäin tai kysymyksessä on vain tavallinen byrokratian hitaus. Täytyypä vähän kysellä.