Yksi espresso, kiitos
Perjantaina oli mentävä kauppaan, kun jääkaappi oli aamulla näyttänyt omituisen valoisalta ja tyhjältä. Päätin yrittää Makro-kierrosta, sillä olen jo Toscanan matkasta saakka halunnut keittää kunnollista vahvaa espressoa. Tällä viikolla näytti juuri se ainoa ja oikea malli olevan Makron tarjouksessa eli viimeisen osapäivätyöpäivän jälkeen ajelin iltapäiväruuhkassa kohti Machelenia.
Makro on tukkukauppatyyppinen valtava tavaratalo, josta löytyy vaikka mitä. Hinnat ovat usein alhaisempia kuin tavallisissa kaupoissa, mutta usein tuotteita täytyy ostaa tukkupakkauksissa, joten ihan kaikkea sieltä ei viitsi hinnoista huolimatta hommata.
Nilkka oli vihoitellut aamuisesta fysioterapiasta saakka ja oli turvonnutkin melkoisesti. Auton jouduin jättämään aika kauas kaupasta, parkkipaikka oli jo kolmen aikoihin iltapäivällä tupaten täynnä. Vettä satoi kaatamalla ja matka ovelle tuntui lätäköitä väistellessä pitemmältä kuin yleensä. Sitähän se mokoma olikin! Olivat sitten viime käyntini remontoineet valtavan kaupan kokonaan ja siirtäneet sisäänkäynnin minusta katsoen ulommaiseen nurkkaan. Likomärkä kärry tukenani astuin kipeine nilkkoineni ihmemaahan.
Tuntui siltä, että kaikki tavarat oli järjestetty uudelleen ja osastot olivat muuttaneet muotoaan. Yritin epätoivoisesti löytää sitä haluamaani espressopannua ja mutta en osunut edes taloustavaraosastolle. Välillä kävin yläkerrassa katsomassa, josko tähän jalkamokomaan löytyisi mukavia kenkiä, koska yleensä kaupan kenkävalikoima on hyvä. Nyt ei ollut. Näytti siltä, että tarjolla oli pelkkiä kapeita ja korkeakorkoisia saappaita. Ei kiitos, ei ainakaan oikeaan jalkaan. Taitaa olla korkeakorkoisten kenkien aika meikäläisellä mennyttä.
Talvitakkiakin etsiskelin, mutta tarjolla oli oivallisia tätimalleja tai untuvatoppiksia, eli minulle ei mitään. Alakerrassa osasin lopultakin suunnistaa osastolle, jossa pannu mahdollisesti minua odottaisi. Löysin hienoja ja kalliita koneita, joilla voisi espresson lisäksi valmistaa capuccinoa, café lattea, café lungoa jne. jne. Hinta 150 eurosta ainakin 500 euroon. Olisihan sellainen vekotin hieno keittiön työpöydällä, mutta taitaisi olla meidän perheeseen vähän liian monipuolinen. Se pannu oli nyt löydettävä! Ja sitten onni potkaisi, siellähän se oli, vain vaivaisen parin sadan metrin päästä keittimistä. Tutkin italialaisen tuotteen tarkkaan ja totesin juuri oikeanlaiseksi. Hintakin oli kohtuullinen, 16 euroa kuuden kupin pannusta. Ei paha.
Nyt en enää tarvitsisi kärryyni muuta kuin viikonlopun ja ehkä seuraavan viikon ruuat eli suuntasin puolen kilometrin päähän ruokaosastolle. (Tiedoksi kaikille: Makro on SUURI ja tuntuu vielä suuremmalta, jos käveleminen on pingviinimäistä keikkumista.)
Taas hyllyjen välissä kiemurtelua ja perusruokatarvikkeiden etsimistä. Löysin kilon emmentaalia 7,50 eurolla, nam nam, ja saman määrän valmiiksi leikattuja sisäfilepihvejä 10 eurolla. Pihvit pakastan pienempinä annoksina myöhempää tarvetta varten. Lopulta minulla oli matkassa sen verran sapuskaa, että suuntasin kassoja kohti. Ei aikaakaan, kun olin kärryineni ulkona rankkasateessa. Kuinkahan hankkimani jouluvalot kestäisivät vettä? No, uloshan ne on tarkoitettu eli vesi tekee varmaan ihan hyvää. Samaa en voinut edes ajatella Helin vielä syntymättömälle vauvelille ostamistani vaatteista. Yritin peitellä ostoksiani toisilla ja työnsin painavaa kärryä kohti parkkipaikkaa. (Ai niin, en muistanut kertoa, että Makrosta ei mitään muovikasseja tai pakkauslaatikoita saa.) Onneksi sentään muistin, missä auto oli. Kun lopulta sain tavarat autoon ja kärryn viedyksi paikalleen, olin kuin uitettu koira. Kengätkin olivat niin märät, että tuntuivat putoavan jaloistani ihan itsekseen. Nyt oli päästävä pian kotiin.
Vielä piti pysähtyä tankkaamaan. Makron polttoaine on tunnetusti halvimmasta päästä näillä seuduilla, mutta näytti dieselin hinta olevan täälläkin 1,12 euroa. Hurjasti on hinnat nousseet viime viikkoina. Kuinkahan kauan vielä voimme hulvattomasti ajella ja kuluttaa uusiutumattomia luonnonvaroja? Varsinkin nyt omatunto on alkanut soimata minua autoilemisestani, kun vastoin kaikkia periaatteitani olen itsekkäästi ajanut töihin. En tiedä, kuinka metrolla kulku nykyään onnistuisi kipeän nilkan kanssa. Sen tiedän, että kävely parkkipaikalta metrolle ja metrolta taas työmaalle olisi tuskallista ja veisi runsaasti aikaa. Autolla kaikki on helpompaa, paitsi parkkipaikan löytäminen aamuisin.
Onneksi CD:ltä soi Rolling Stones ja ajatukseni siirtyivät muistelemaan niitä muutamaa kertaa, jolloin olen Rollarit nähnyt ihka elävinä konserttilavalla. Hienoja elämyksiä hyvässä seurassa!
Nyt kotiin vaihtamaan vaatteet, Kimboa uuteen pannuun ja odottamaan rauhallista viikonloppua syysmyrskyn keskellä.