Nilkka murtui ja mitä sitten

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, ajelen nykyisin työmatkat omalla autolla, koska julkisten käyttäminen vaatii aika lailla kävelyponnisteluja. Päivittäin matkaa tulee yhteensä noin 50 km, joten melko pitkä tovi kuluu ratin takana. Ruuhkissa seisoessa on aikaa miettiä Belgian liikenteen omituisuuksia ja ihanuuksia ja joskus aika kiperiäkin tilanteita.

Aamulla kotoa lähtiessäni tie on jo tupaten täynnä. Yleensä pääsen pihasta hyvin muitten joukkoon, koska tässä maassa on tapana antaa tietä. Eihän yksi lisäjonottaja kenenkään matkaa hidasta. Seuraavaksi arvon ihan summan mutikassa itselleni ajoreitin. Joko yritän änkeä autoni moottoritielle rekkojen sekaan tai jatkan pienemmällä tiellä hitaassa jonossa rauhallisesti madellen.

Jostain syystä arvonnassa moottoritie useimmiten voittaa. Siinähän on mukana pientä jännitystäkin, pääsenkö rekkojen välistä puikkelehtimaan kaupunkiin vievälle kaistalle eri ihan vasemmalle. Tokihan sinne aina pääsen, koska kuten jo sanoin, täällä annetaan tietä. Siis yleensä. Moottoritien päätyttyä ajelen kuninkaan linnan ohi hissukseen viittäkymppiä. Siinä ei kannata hurjastella, sillä paikalla on yleensä aina muutama poliisi ja viime aikoina myös mediaväkeä Belgian hallituskriisin takia (maa on ollut jo puolisen vuotta ilman hallitusta!). Kuningas yrittää aina silloin tällöin neuvotella neuvottelijoiden kanssa, mutta toistaiseksi ilman tulosta. - No, taisi nyt mennä ohi otsikon, mutta jos hurjastelee Lakenin puiston vieressä, voi päästä vaikka telkkariin. Eli älkäämme tehkö niin ellemme halua tulla kuuluisiksi tai saada sakkoja.

Nyt seuraa jonossa ajelua kaksikaistaisella tiellä kolmen kilometrin verran. Aikaa tähän kuluu pahimmassa tapauksessa yli puoli tuntia. Matkalla on useat valot, jotka tuntuvat joillekin kuskeilla antavan vain viitteellistä tietoa. Jokaisista punaisista ehtii ainakin kaksi autoa läpi ja usein tuntuu se kolmaskin vielä olevan epätietoinen siitä, pitäisikö pysähtyä vai ei. Minä en toistaiseksi ole oppinut olemaan pysähtymättä. Kiltisti jään odottamaan, kun valot vaihtuvat ja joka kerta kuulen torvien soittoa takanani. Siitä ei tosin kannata mitään välittää. Täällä torvea soitetaan aina, kun joku asia liikenteessä ärsyttää tai jos halutaan tervehtiä tuttuja.

Kun olen selvittänyt seuraavan kuuden tien risteyksen liikennesolmun, onkin aika valmistautua sukeltamaan tunneliin. Brysselin keskustaa kiertää pieni kehätie, jota kutsutaan tuttavallisesti pikku ringiksi (Brysseliä kiertää myös ulkokehä eli ring). Pikku ring kulkee pitkän matkaa tunnelissa, jossa ajaminen on aina yhtä kiehtovaa. Vaikka tunneliin menijöitä on ainakin yhtä paljon kuin sieltä pois tulijoitakin, ei liittymissä silti tarvitse kauan odotella. Yksi poistuva antaa tilaa tulevalle ja kaikki sujuu jouheasti. Paitsi silloin, jos joku jästipää ei annakaan tietä. Silloin jarrut kirskuvat ja torvet soivat, taas.

Pikku ringillä on kaksi kaistaa ja kannattaakin heti siirtyä vasemmalle, jos haluaa päästä eteenpäin edes jonkinlaista vauhtia. Kumpikin kaista kyllä tuntuu liikkuvan yhtä hitaasti, mutta koska liittymät ovat oikealla, siellä joutuu pysähtelemään useammin ja pidempään. Voisihan tunnelissa puikkelehtiakin kaistalta toisella, mutta sellaisesta ei oikeastaan ole ainakaan ajallisesti mitään hyötyä. Tietysti stressipisteiden keräilyyn se on hyvä keino.

Stressipisteitä saa myös motoristeilta. Jostain syystä heille on annettu oikeus käyttää kaistojen välistä aluetta kaikkien muiden kulkijoiden ohittamiseen. Moottoripyöriä hätävilkkuineen viilettää ohi kymmeniä. Jos autoilija ihan vaan vahingossa on sattunut jäämään jonossa vähän liian vasemmalle tai oikealle (kaistasta riippuen), voi pahimmassa tapauksessa olla tuloksena ryttyyn potkaistu sivuovi tai särjetty lasi. Ainakin kansainvälisiä käsimerkkejä joutuu opiskelemaan vaikka auto kolhuilta säästyisikin. Mikähän se instanssi on, joka on päättänyt, että motoristeilla on aina kiireempi kuin muilla? Ymmärrän, ettei ole hauskaa hengitellä pakokaasuja tunnelissa, mutta pysyisivät sitten maan päällä. Kyllä niitä katuja sielläkin kulkee.

Onneksi meillä on töissä oma parkkihalli, josta kyllä joskus on lähes mahdoton löytää vapaata paikkaa. No, voinhan aina parkkeerata seinän viereen pysäköintikieltokyltin alle. Sehän on siinä vain koristeena.

Kotimatka onkin kokonaan toinen tarinansa. Silloin nopein reitti vie Brysselin ns. punaisten lyhtyjen alueen läpi. Ehkäpä säästän siitä kertomisen seuraavaan postaukseen. Hauskaa itsenäisyyspäivää kaikille! Minä olen tänään töissä (ja käytän työaikaani juuri nyt ihan väärin).

Tämä artikkeli on julkaistu torstaina 6. joulukuuta 2007 kello 15.21 ja sen aiheena on Liikenne, Mietteitä, Belgia, Nilkka. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.