Nilkka murtui ja mitä sitten

Ensin tärkeitä nilkkauutisia: Murtunut jäseneni toipuu hitaasti mutta varmasti. Kävely sujuu jo kohtalaisesti ja juoksemistakin olen yrittänyt. En ole koskaan ollut mikään tyylikäs juoksija, mutta nyt on juoksutaito unohtunut tyystin. Toimiston käytävillä yritän silloin tällöin salaa ottaa jokusen juoksuaskeleen, että kroppa alkaisi taas muistaa. Piikit nilkassa pistävät vielä, mutta enköhän niistäkin joskus eroon pääse.

Tänään käväisin kylämme lääkärillä hakemassa lausuntoa, jossa todetaan että nilkka ei ole 12. toukokuuta vielä täysin parantunut. Minun pitää toimittaa lausunto sairauskassallemme, ettei hoitokorvausten maksaminen lopu. Joku byrokraatti on syksyllä ollut sitä mieltä, että vammani on poispyyhkäisty heti äitienpäivän jälkeen.

En varannut lääkäriltä aikaa vaan odottelin kiltisti vuoroani. Pieni odotushuone oli aamulla yhdeksän jälkeen täpö täynnä ja vähän yli kymmenen pääsin vastaanotolle. Paikka ei ole mikään klinikka tai terveyskeskus vaan ihan yksityinen vastaanotto. Systeemi on aika toimiva, kun kaksi lääkäriä päivystää vuorotellen ja odotusaika on enimmillään noin tunti.

Eilen sain ilmoituksen viime vuotisen autoveron palautuksesta ja sitä varten piti pistäytyä postissa. Siellä jonotin lähes saman ajan kuin lääkärissä. Taaksenikin kertyi väkeä niin paljon, että osa joutui seisoskelemaan oven ulkopuolella. Vähän kummastutti, miksi postissa oli vain yksi henkilö palvelemassa kiireiseen aikaan.

Koska olin jo reippaasti töistä myöhässä, päätin jatkaa myöhästelyä ja käydä naapurikylän kaupassa. Siellä vasta olikin jonoja! Ei toki muualla kuin kassoilla, mutta niillä sitäkin pidemmät. Tiistaita ei varmaan pidetä vilkkaana kauppapäivänä, koska kassoja oli auki vain kaksi. Omaa syytänihän se oli, että menin kauppaan samaan aikaan kuin eläkeläiset ja sain odotella, kun päivän uutiset ja tapahtumat kerrattiin kassahenkilön kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kaupassa on kiva vaihtaa ajatuksia ja rupatella, jos juttukaveria ei muuten ole. Kaupassakäynti on ehkä monille päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma, ja mikäs siinä haastellessa, kun ei kiirettä ole. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että iltaisin töitten jälkeen suuret marketit pitävät vain muutamaa kassaa auki, jonot ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja silti aikaa käytetään seurusteluun.

Täällä Belgiassa on kassoilla sellainen hauska tapa, että ostokset skannataan hihnalta, asiakas pakkaa rauhassa kaikki tavaransa samalla keskustellen kassahenkilön kanssa. Sen jälkeen kassahenkilö ilmoittaa loppusumman, asiakas pohtii, maksaisiko käteisellä, kortilla vai ostoskorteilla ja lopulta maksaa ostoksensa. Vasta viimeisten kuulumisten, hyvän illan tai viikonlopun toivotusten jälkeen otetaan seuraavan asiakkaan ostokset käsittelyyn. Minä en ole vieläkään tähän sopeutunut vaan jonossa seisominen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Toki en sitä näytä, kun sellainen ei ole täällä tapana. Kaikki seisoskelevat rauhassa ja odottelevat omaa vuoroaan. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään hermostuvan vaikka parhaimmassa tapauksessa jonottamiseen kuluu aikaa moninkertaisesti ostosten keruuseen verrattuna.

Toisaalta, ei pitäisi valittaa. Suomessa käydessäni jään nykyisin auttamattomasti jalkoihin, kun joskus asioin isoissa marketeissa. Kassojen nopeus on siellä aivan toista kuin täällä.

Sunnuntaina oli ihan pakko taas pyöräillä. Assessa olinkin jo viipynyt turhan pitkään ja matka sai jatkua. Onneksi televisiosta tuli aamusella lähetys sekä Lontoon että Rotterdamin maratonilta ja juoksijoita seuraten oli hauska kuvitella itseni sinne joukkoon.

Lontoon maratonin seuraamisen jätin jo alkuvaiheessa, koska suosikkini Paula Radcliffe ei tänä vuonna juoksuun osallistunut. Onneksi siirtyminen Rotterdamiin ei vienyt aikaa. Siellä minua odottikin yllätys. Suomen Janne Holmen oli pitkän aikaa kärkiryhmässä ensimmäinen ei-kenialainen (Jos kiinnostaa, tuloksia löytyy täältä.). Ryhdyin pyöräilemään samaa vauhtia kuin hän juoksi ja 15 kilometria meni hujauksessa. Vielä en ihan Geraardsbergeniin päässyt vaan jäin Affligemiin.

Oikeastaan lopetin pyöräilyn Essenen kulmilla, mutta Affligemin kuntaahan se on. Täällä kuljeksivat roomalaisetkin aikoinaan ja kunnan arkeologisessa keskuksessa voi käydä tutustumassa heidän elämäänsä.

Affligemin kunnassa on myös oma olutpanimo ja suositun luostarioluen nimi on, yllätys, yllätys, Affligem. Taidankin viihtyä täällä jonkin aikaa.

Vielä maratonille palatakseni, Rotterdamissa juoksi myös tuttavani Assesta. Pari vuotta sitten juoksuharrastuksen aloittanut belgialainen herrasmies oli siellä ensimäisellä maratonillaan ja juoksi kuin juoksikin reitin loppuun vaikka ei enää viimeisillä kilometreillä jalkojaan tuntenut ja vähän oli kuulemma alkanut itkettääkin. Hieman yli neljä tuntia häneltä urakkaan kului eli ei hassummin keski-ikäiseltä ensikertalaiselta.

Ines-terapeuttini käski minun kävellä polvet hieman koukussa. Kuulemma kävely näyttää normaalimmalta niin. En ihan heti uskonut. Kuka on koskaan nähnyt ihmisen kävelevän polvet koukussa ja näyttävän normaalilta? Mr Bean ei näytä normaalilta koukkupolvena koikkelehtiessaan enkä näytä minäkään.

Töissä olen muutaman kerran yrittänyt kävellä polvia koukistaen, mutta työkavereiden reaktiot ovat olleen niin riemukkaita, että lopetin pelleilyn ja jatkoin “normaalia” klenkkaamista. Kyllä töissä hauskaa saa olla, mutta tuskin nauruun tappaminen on sallittua.

Olen viime aikoina yrittänyt kävellä ja liikuttaa nilkkaa entistä enemmän. Uskalsin jopa lähteä koiran kanssa ulos. Normaalisti puolessa tunnissa kierrettävä lenkki kesti nyt yli tunnin eli hidasta oli.

Sairaalakin muisti minua. Lähettivät leikkauspäivän sairaalalaskun minulle eikä sairauskassallemme, mihin se olisi kuulunut. Kokonaissumma on 846 euroa, josta puolet kattaa oloni päiväsairaalaosastolla. Aika hyvä hinta, kun ottaa huomioon, että olin lähes koko päivän joko leikkaussalissa tai heräämössä. Edes ruoka-aikana en ollut paikalla, joten jäi kokematta sekin kulinaarinen nautinto. Lähetin laskun edelleen sairauskassalle maksettavaksi.

Sain Kivimieheltä palkinnon. Kiitos kovasti huomioimisesta.

1.You have to nominate 5 blogs,which haven’t had awards before.

2.Each of the blogs must have a purpose!

3.The nominated blogs must make a link back to this page!

4.The logo from the award must be put on their blog and it must link back to this blog.

Minun pitäisi luovuttaa palkinto viidelle blogille, joilla on tarkoitus, mutta enhän edes seuraa muunlaisia. Kovin on vaikeaa valita niistä viittä, joten haluan palkita teidät kaikki.

Taas oli työmatkalla sellainen tilanne ja näky, että kamera olisi ehdottomasti täytynyt olla mukana. Minulla ei ole edes kamerakännykkää, kun vanha, mutta nätti nokialaiseni on palvellut puhelinasioissa tähän saakka oikein hyvin. Nyt tulee muutos, menen ostamaan uuden puhelimen. Täällähän täytyy kuvata koko ajan enkä halua pitää Oikeaa Kameraani autossa varastettavana.

Ihmettelin aamulla vastaan tulevia skootteripoliiseja. Niitä tuli tasaisin välein, mitään kiirettä ei näyttänyt olevan, siniset valot kuitenkin välkkyivät. Sitten näin paraatiasuiset ratsukot! Pikaisesti laskien niitä oli noin 50 - 70. En voinut uskoa silmiäni. Brysselin aamuruuhkassa lauma paraatihevosia tukkimassa liikennettä. Voi, kun olisi ollut se kamera.

Ratsukot olivat menossa Lakenin kuninkaallista palatsia kohti. Onkohan kuninkaalle tulossa tärkeitä vieraita, kun näin hienosti pitää juhlistaa? Vai olivatkohan hevoset menossa poliisilaitokselle? Oli syy mikä tahansa, näyttävät ratsukot piristivät kummasti työmatkaani. Lämmin kiitos komeille eläimille ja ylväille ratsastajille.

Vihdoin viimein otin itseäni niskasta kiinni ja nousin uutuuttaan kiiltävän kuntopyöräni satulaan. Onneksi ei tarvinnut miettiä, lähdenkö kotiovelta oikealle vai vasemmalle, sen kun rullasin tyhjää ja mietin mukavia. Televisiosta seurasin samalla kuinka Gordon Ramsay pisti kiroillen leedsiläisen bistron kokin asenteen ja siisteyskäsityksen uusiksi. Ruokalistakin muuttui siinä samalla. Kirjoittakoon lehdet mitä tahansa, mutta ei Gordon niin pahalta tuntunut, mitä sanotaan.

Polkeminen sujui kepeästi vaikka olisin toki voinut lisätä vastuksia tai ohjelmoida koko reissun kulkemaan mäkistä maastoa. En sitä kuitenkaan tehnyt, sillä olinhan vielä kotinurkilla ja täältä ei paljon mäkiä löydä.

Olen suunnitellut ajavani Geraardsbergeniin, minne on aika pitkä matka enkä yhdellä istumalla sitä polje. Sillä suunnalla onkin jyrkkiä nousuja ja laskuja ihan riittämiin. Matkallani ohitin Brussegemin, Bollebeekin ja Mollemin, joista ei paljon ole sanomista. Kaikki ovat pieniä kyliä, joissa on kirkko, koulu ja apteekki eikä paljon muuta. Noin 12 kilometrin polkemisen jälkeen olin Assessa. (Jos hollanninkielestä ei ota tolkkua, niin täältä löytyy vähän tietoa englanniksikin.)

Saa nähdä, löytyisikö Assesta hotellia tai muuta majataloa. Ravintoloita ja kuppiloita paikkakunnalla ainakin on runsaasti. No, janohan tässä jo tulikin. Katsotaan, kuinka monta päivää saan kylässä kulumaan ennen kuin jatkan matkaani.

Nilkka tuntui olevan mielissään tasaisesta liikkeestä ja kaloreitakin katosi mittarin mukaan 183. Se nyt ei oikeastaan ole yhtään mitään, mutta saa riittää näin aluksi. Yritän ensi kerralla polttaa niitä enemmän, vaikka lupaamaan en mitään ryhdy, edes itselleni.

Seuraavaksi taidankin pyöräillessäni katsoa jonkun elokuvan ja yritän päästä pidemmälle kuin vain vaivaiset 12 km. Saisi nilkkakin enemmän liikuntaa.