Nilkka murtui ja mitä sitten

Olen Suomessa!

Perjantaina, heti laskeuduttuani hain varaamani vuokra-auton alleni ja huristin kohti Poria. Auto on pienin mahdollinen ja sininen. Ei se mihinkään kulje. Tärisee kuin horkassa, kun yritän töniä sitä vauhtiin. Moottorikin taitaa olla tulitikkuaskin kokoinen. Tytär nimesi ajopelin pölynimuriksi, miltä se kieltämättä näyttääkin. Kaupunkiajossa ihan passeli auto, mutta tosi pitkää matkaa en tuollaisella pallukalla lähtisi tekemään.

Olen viettänyt viikonloppua lasteni kanssa. Lauantaina oli ohjelmassa Liisa Nojosen Tanssikoulun kevätnäytös vanhassa ja kauniissa Porin Teatterissa. Sain nauttia peräti kahdesta näytöksestä eli istuin ja ihailin tanssijoita viiden tunnin ajan. Aika urakka, mutta suuri elämys niin kuin aina. Tytär esiintyi peräti kolmessa tanssissa ja mieli teki hurrata hänelle ihan ääneen, mutten halunnut ottaa riskiä, että olisi askelissaan sekaantunut.

Teatterissa istuessani mietin verhojen takana käyvää kuhinaa ja jännitystä. Olen itsekin saanut kokea hetkeni parrasvaloissa juuri samalla näyttämöllä ja saman koulun kevätnäytöksessä ja tiedän, mitä kulissien takana tapahtuu. Sydämestäni kiitän Liisa Nojosta siitä, että hän tuli aikoinaan Poriin ja perusti maineikkaan tanssikoulunsa. Siellä on moni tyttö ja poikakin saanut elämäänsä tanssin ja liikunnan kipinän. Pori ei ole enää pelkkä jazzin ja jääkiekon kaupunki vaan nykyisin myös tärkeä tanssin keskus ihan kansainvälisestikin. Hyvä Liisa!

Kun kerran kaupat ovat täällä sunnuntaisinkin auki, kävimme eilen lasteni kanssa shoppailemassa. Löysimme lahjan serkkupojalle, joka saa yo-lakkinsa ensi lauantaina. Myöhemmin vierailin entisten naapureittemme luona kuulumisia vaihtamassa. Emme näe toisiamme usein, mutta vuosista ja pitkästä välimatkasta huolimatta ystävyytemme on säilynyt ennallaan. Aina jää ikävä ilmaan, kun eroamme.

Tänään minun pitäisi potkia pieni, sininen pölynimuri käyntiin ja ajaa jonkun matkaa pohjoiseen. Etelä-Pohjanmaalla odottaa kummitytär perheineen.

Kummallista aikaa tämä kevät, kun nenä vuotaa ja nilkka kutisee ja kirvelee. Nenän vuodon syynä on tietysti ympäriinsä leijaileva siitepöly. Antihistamiinia kuluu nykyisin pari pilleriä päivässä. Nilkan kutinaan en vielä ole lääkettä löytänyt.

Kutina ja kummallinen kirvely alkoi jokunen viikko sitten. Omituisinta on, että tuntemus on nilkan sisällä, ei ihon päällä. Raapiminen ei auta yhtään. Eikä arpien kohdalla ihossa sitäpaitsi ole tuntoakaan. Aikoinani kyselin, josko nilkkaan upotettu metalli aiheuttaa allergisia reaktioita, mutta sellaista ei kuulemma yleensä tapahdu. Olisinko minä nyt poikkeus tuosta yleensä-porukasta? Toivottavasti en sentään. Ehkäpä nilkka nyt liikkuu paremmin ja se saa aikaan näitä omituisia tuntemuksia.

Jos kutina ja kirvely ei lopu, taidanpa käydä taas lääkärille nilkkaa näyttämässä, kun tulen Suomesta takaisin. Lähden nimittäin kohta runsaan viikon reissulle lapsia, muita sukulaisia ja ystäviä katsomaan. Odotettavissa on tanssinäytöstä, yo-juhlia ja kaikkea muuta kivaa!

Jouduinpas eilen liikenne- ja poliisihässäkkään! Kaikessa rauhassa ajelin metroasemalle noutamaan ystävää meille syömään, kun näin edessäni poliisin rakentaman tie-esteen. Ei näyttänyt olevan autolla mitään asiaa lähellekään Heyzelin metroasemaa.

Poukkoilin kadulta toiselle ja yritin saada kaveria puhelimella kiinni, mutta eihän kännykän pirinä maan alla metrossa kuulu varsinkin, jos ympärillä on kymmenittäin Anderlechtin kannattajia metelöimässä. Minä ajelin poliisin ohjausten mukaan ympäri Lakenin kaupunginosaa ja yritin olla eksymättä. Lopulta saimme puhelinyhteyden ja sovimme, että ystäväni ajaisin päättärille saakka. Sillä hetkellä en tiennyt yhtään, missä olin.

Kadut olivat täynnä sekä Gentin että Anderlechtin kannattajia ja poliisi oli varautunut erittäin massiivisesti illan jalkapallo-otteluun. Onneksi löysin tiesulkujen ja mellakkapoliisien välistä tutun reitin pääteaseman nurkille ja kummallisen helposti löysin noudettavani ja pääsimme pois ruuhkasta ruokapöytään.

Jos lähden metrolta ihmisiä hakemaan, yleensä jään odottelemaan poliisiaseman eteen juuri pysähtymiskieltomerkin alle. Niin muutkin tekevät ja poliisi kyllä ilmoittaa, jos joskus siihen ei ihan oikeasti saa pysähtyä. Eilen en päässyt niin pitkälle.

Jossain vaiheessa illan mittaan pelikin pelattiin ja Belgian Cup -pokaali jäi tänä vuonna Brysseliin, kun Anderlecht vei voiton 3-2. Vaikka täällä jalkapallo onkin erittäin suosittua, minua se ei paljon kiinnosta. Enemmän iloitsin lauantaisesta Suomen jääkiekon MM-pronssimitalista.