Nilkka murtui ja mitä sitten

Juttelin eilen illalla tyttäreni kanssa puhelimessa. Puhuttiin niitä näitä ja yhtäkkiä hän sanoi: “Äiti, arvaa mitä viime yönä tapahtui!” En minä osannut yhtään arvata, en edes aavistaa, mitä olisi voinut tapahtua.

Yleensä tytär muistaa lukita talonsa ulko-oven, mutta toissayönä oli unohtanut sen tehdä. Joskus kahden jälkeen yöllä oli ovi kolahtanut ja tytär herännyt. Hän kuuli, kuinka joku tuli sisään ja kolisteli yläkertaan, jossa ei asu ketään. Tytär tietysti pelästyi kamalasti, mutta päätti nousta ylös ja sytyttää valot. Sitten huusi ja kyseli, kuka siellä oikein oli ja että olis paras häipyä ennen kuin poliisi tulee ja vie. Portaikosta miesääni vastasi asuvansa talossa ja siitä tytär kimmastui ja huusi vihaisena, että talossa asuu hän eikä muita ja NYT ULOS!

Lopulta erittäin humalainen nuori mies ilmestyi eteiseen ja uskoi lopulta, että ei taidakaan olla kotonaan. Tytär lukitsi oven yöllisen vieraan kadottua. Oli kuitenkin kauhuissaan vielä kauan jälkeen päin.

Eilen jutellessamme hän jo vähän nauroi asiaa ja omaa käytöstään. Ei ollut hädissään muistanut, onko hätänumero 112 vai 118. Oli katsellut keittiöstä kättä pidempää ja nähnyt pätkän kupariputkea ja sakset, joilla oli päättänyt aiheuttaa mahdollisimman paljon vahinkoa, jos kutsumaton vieras hyökkää päälle. Oli hän jo kerinnyt sitäkin pohtia ja murehtia, että omassa keittiössäkö hänen täytyy joku tappaa.

Kaikenlaista sitä ehtiikin lyhyessä ajassa miettiä. Peloissaan ei ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että vieressä oli kylpyhuone, jonka oven saa sisäpuolelta lukkoon ja kädessä kännykkä, jolla voi soittaa apua. Taitaa olla luonnekysymys, tarmokas tyttö ei hevillä karkuun lähde.

Pohdimme, että poika saattoi olla uusi kaupungissa, ehkä syksyllä opiskelunsa aloittanut, joka erehtyi talosta. Iloisen opiskelijaillan jälkeen aikamoisessa humalassa ei ollut löytänyt oikeaa osoitetta kaupungin vanhoissa puukortteleissa vaan erehtyi talossa. No, oli kuinka oli, tästä lähin tytär lupasi pitää oven varmasti öisin lukossa.

Naapurimme, 74-vuotias leskimies kuoli yllättäen runsas viikko sitten. Vuosien mittaan ehdimme tulimme hänen kanssaa hyvin tutuiksi ja auttelimme toisiamme kaikenlaisissa pikku asioissa.

Hautajaiset olivat viime viikolla. Otin etukäteen selvää, kuinka belgialaisissa hautajaisissa toimitaan, ettei tarvitsisi paikan päällä ryhtyä arvailemaan. Olin jo vienyt vainajan pojalle surunvalittelukukat, ja sain neuvoksi, että hautajaisiin ei kukkia enää tarvitsisi viedä. Muutenkin kukat annetaan vainajan omaisille, arkulle kukkia laskevat vain lähiomaiset eivätkä aina hekään.

Saamani tiedon mukaan hautajaispukeutuminen olisi samanlaista kuin Suomessa, musta tai muuten tumma asu. Hautajaispäivänä kävimme ennen siunaustilaisuutta hautaustoimistossa tervehtimässä arkun äärellä surevia omaisia. Kirkko oli ihan vieressä ja saapuessamme jo lähes täynnä hautajaisvieraita. Yllätykseksemme suurin osa ihmisistä oli pukeutunut erittäin arkisesti. Hartaan musiikin soidessa arkku tuotiin sairaalan kärryjä muistuttavalla telineellä alttarin eteen. Papin apuna alttarilla toimi tuulipukuun pukeutunut suntio ja varsinaisen siunauksen pappi suoritti naapurin rouvan avustuksella. Tämä oli sentään löytänyt päälleen värikkään neulemekon.

Jumalanpalveluksen kuluessa kaikki kävivät vielä kerran hyvästelemässä vainajan arkun äärellä. Samalla saimme mukaamme valokuvan edesmenneestä naapuristamme. Siunauksen jälkeen oli ehtoollisen vuoro ja jostain sakastista papin avuksi tällä kertaa tuli vanhahko nainen, tuulipuvussa hänkin. Seurasimme sivusta, kuinka kirkkoväelle jaettiin vain ehtoollisleivät. Ainoastaan pappi ja avustaja joivat ehtoollisviiniä.

Siunaustilaisuuden jälkeen arkku kuljetettiin ulkona odottavaan autoon (jonka ikkunassa oli hautaustoimiston mainos). Kättelimme vielä kerran naapurin pojan perheineen ja lähdimme kotiin. Muistotilaisuutta ei siunauksen jälkeen ollut tai jos oli, sinne oli ilmeisesti kutsuttu vain kaikkein lähimmät.

PS. Olen tänään surullisena lukenut uutisia Kauhajoen ampumistapauksesta. Toivotan voimia niin uhrien kuin ampujankin läheisille. Tämä on taas yksi niistä asioista, joita en pysty ymmärtämään.

Oltuani nyt yli vuoden lähes liikkumatta painoni on kiitettävästi kohonnut. Odotan jo innolla aikaa, kun pääsen taas lenkkipolulle tai muuten rääkkäämään nykyistä, pulleaa olemustani. Liikunnan aloittamisesta haavelleissani olen tutkiskellut erilaisia dieettejä, mutta niin vähää en voi syödä, että paino putoaisi. Sitäpaitsi pidän hyvästä ruuasta.

Jokunen aika sitten törmäsin karppaus-nimiseen dieettiin. Sana oli minulle aivan uusi ja ensimmäiseksi se toi mieleeni karpin. Olen joskus nähnyt näitä särkikaloja lammikoissa uiskentelemassa. Kaladieetti?? Eipä sittenkään, termi tarkoittaa hiilihydraatintona dieettiä, ja luullakseni karppaus tulee englanninkielisestä sanasta carbohydrate = hiilihydraatti. Mielenkiintoni heräsi ja nyt yritänkin jättää hiilihydraatteja pois ruokavaliostani. Katsotaan, kuinka käy.

Karppaus.infolla seikkaillessani löysin foorumista otsikon Slangisanastoa kaikille karppaajille ja huomasin, että olen auttamatta vanhanaikainen. Minä en tajua, miksi hyvä sana pitää vääntää toiseksi, muka modernimmaksi tai helpommaksi. Ymmärrän, että hiilihydraatiton ruokavalio kääntyy karppaukseksi, koska virallinen termi on pitkä ja ehkä vaikeakin sanoa, mutta entäs nämä sitten:

Seuraavia sanoja olen inhonnut jo vuosia, eikä niillä ole välttämättä mitään tekemistä karppauksen kanssa:

Taidan olla vanhanaikainen, vanha, muuten vain suomen kieltä ymmärtämätön tai kenties noita kaikkia. Kuitenkin pidän enemmän kokonaisista sanoista kuin väkisin tehdyistä väännöksistä. Jos joku inhoamistani sanoista saa Kielitoimiston hyväksynnän, lupaan syödä  kokonaisen valkkarilla maustetun broitskun valkkarin kera. Olisikohan siinä paljon hiilareita?

Vihdoin ja viimein osuimme ortopedin kanssa samaan aikaan vastaanotolle ja saimme sovituksi ruuvinpoistoleikkauksen ajan. Perjantai, lokakuun 3. menen sairaalaan leikattavaksi ja seuraavana päivänä pääsen kotiin. Saan kaksi viikkoa sairaslomaa ja urheilu on kiellettyä kuuden viikon ajan leikkauksen jälkeen. Normaali kävely ja polkupyöräily on sallittua, mutta rajummat urheilulajit kuten jalka- tai koripallo, ovat kiellettyjen listalla. No, enpähän ole noita ennenkään harrastanut, joten ei taida olla vaikeaa elää niitä ilman kuutta viikkoa.

Voimallinen liikunta on kiellettyä siksi, että nilkka saattaa murtua ruuvin reikien kohdalta uudestaan, jos lähden riuhtomaan liian aikaisin. Lupaan, etten ala harrastaa rugbya tai potkunyrkkeilyä ainakaan toistaiseksi. Sauvakävely saa riittää muutaman viikon ajan.

Nyt pitää muistaa lähettää maksusitoumusanomus (Kylläpä suomen kielessä on pitkiä sanoja!) sairauskassalle ja käydä yleislääkärin juttusilla. Hänen täytyy kirjoittaa työnantajalleni todistus siitä, että nilkkavamma ei ole täysin parantunut 5.10., joka minulle on määräpäiväksi annettu. Taitaa kulua jonkin aikaa ennen kuin saan unohtaa koko ikävän murtuman. Epäilen, että muutama käynti fysioterapiassakin on vielä tarpeen, jotta nilkka alkaisi liikkua normaalisti.

Kävin äsken ruokatunnilla kuljeskelemassa ihan työpaikan nurkan takana afrikkalaiskortteleissa. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen eikä minulla ollut mihinkään kiire. Ei ollut muillakaan kulkijoilla. Ihmiset pysähtelivät ja juttelivat vastaantulijoiden kanssa ja kaduille kerääntyi väkeä vaihtamaan kuulumisia. Oli letkeän oloinen keskipäivä.

Ruokakauppojen vihannestiskit ovat kadulla ja tarjolla on jos jonkinlaista juuresta ja vihannesta. Minä en ilman apua varmaan tunnistaisi yhtäkään lajiketta saatikka, että osaisin siitä valmistaa ruokaa.

Alueella on myös runsaasti afrikkalaisia kankaita ja muita tuotteita myyviä pikku kauppoja. Näillä kulmilla naiset ovat usein pukeutuneet perinteisiin, värikkäisiin asuihinsa ja hiukset on suojattu näyttävällä turbaanilla. Kauniita ja komeita ihmisiä on kadut täynnä. Olen joskus uhannut ryhtyä afrikkalaiseksi jo pelkästään asujen takia. Ei tarvitsisi aamulla pahemmin miettiä, mitä päälleen laittaa. Valitsisi vain, haluaisiko tänään pukeutua kirkkaan vihreään, oranssiin, keltaiseen tai niiden sekoitukseen, kietoisi turbaanin päähän ja lähtisi töihin.

Kävin myös GB:ssä ostamassa vähän lounastarpeita, kun aina en viitsi ruokalaan mennä syömään. Vasta toimistossa huomasin kuitista, että minulta oli veloitettu kolme raejuustopurkkia ostamani kahden sijaan. Harmittaa, kun en heti kassalla kuittia tarkistanut. Ei minua kukaan enää uskoisi, jos lähtisin takaisin asiasta valittamaan.

Piti tänään olla nilkan röntgenkuvaus, mutta eipäs ollutkaan. Sain sairaalasta tiistaina kirjeen, jonka mukaan röntgen- sekä lääkäriaikaa oli siirretty viikolla. Ensi viikon perjantaina pääsen toivottavasti lopultakin suunnittelemaan lääkärin kanssa leikkausajankohtaa.

Sanoin tänään parille työkaverille, että tällä kertaa en aio siirtää leikkausta minkään työtehtävän takia yhtään päivää niin kuin viime syksynä tein. Nyt pitää jalka saada kuntoon mahdollisimman pian. Paranemiseen on mennyt jo turhan kauan.

Kohta alkaa täälläkin olla syksy ja koska syksyllä mennään kouluun, niin minäkin menin. Lopultakin sain itseäni niskavilloista kiinni ja aloitin hollannin kielen opiskelun. Olenhan sitä toki oppinut jonkin verran luonnonmenetelmällä televisiosta, lehdistä ja kauppareissuilla, mutta nyt aloitetaan ihan virallisesti alkeista.

Yksi opetuskerta on lähes 2,5 tuntia pitkä, eli viidessä viikkotunnissa varmaan jotain menee minunkin päähäni. Ryhmämme on hyvin kansainvälinen, on ainakin romanialaisia, venäläisiä, yksi puolalainen, yksi tsekki ja yksi nigerialainenkin parin suomalaisen lisäksi. Jo kahden kerran jälkeen tuntuu, että olen jotain oppinut ja muutama aikaisemmin epäselvä asia on kummasti kirkastunut. Tunneilla kyllä edetään aika hitaasti, mutta ehkä se on vain hyväksi. Eipähän ole liikaa lukemista kokeisiin, joita kuulemma pidetään usein.

Lopuksi vähän belgialaista logiikkaa: Flanderin hallinto maksaa kurssimaksustani puolet, koska käyn töissä. Jos olisin työtön, joutuisin maksamaan kurssimaksun kokonaan itse. Tämä ei ihan heti meikeläiselle aukea. Luulisi, että työttömien olisi tärkeämpää saada kieliopinnoista alennusta kuin työssäkäyvien.

Minulla oli viikonloppuna onni todistaa ihan lähietäisyydeltä täkäläistä tapaa siitä, kuinka omaisuus vaihtaa omistajaa eli löytäjä saa pitää.

Olimme leiriytyneet asuntovaunuinemme leirintäalueelle aivan Semois-joen rantaan lähellä Bouillonia. Meillä oli jopa oma pieni rantakaista käytössämme. Niin oli naapurillakin, joka taisi olla alueen vakituinen asiakas, koska vaunu oli tukevasti maahan tuettu ja eteen oli rakennettu pieni terassi. Naapuri oli myös väsännyt puutarhalaatoista portaat ja tasanteen jokirantaan

Juuri tänä viikonloppuna naapuri ei ollut paikalla, joten toinen asuntovaunuilija näki tilaisuutensa tulleen. Rannalle ilmestyi kaksi naisihmistä pienten kärryjen kera ja toinen heistä alkoi nostella pihalaattoja vedestä kärryyn. En aluksi edes tajunnut, mistä oli kysymys, mutta pianhan se selvisi. Naiset olivat löytäneet laatat vedestä ja nyt ne saisivat uuden kodin jonkun toisen asuntovaunun edustalla. Rouvien piti tehdä peräti kaksi reissua saadakseen kaikki haluamansa ylös. Iloisesti meille jotain huikaten he lopuksi poistuivat paikalta.

Myöhemmin kävin tutkimassa, oliko epäilykseni ollut oikea. Naapuri oli laatoilla tukenut vaununsa etuteltan reunoja, joten ilmeisesti myös rannassa olleet laatat olivat hänen tuomiaan. Hetken olin sinisilmäisesti ajatellut, että naiset olivat vain pesseet omia pihalaattojaan rantavedessä, mutta tyhmä ajatushan se oli. Varkaissa he olivat. Ehkä oli helpompaa nostella raskaita laattoja vedestä ja kuljettaa ne pois kuin ajaa Bricoon ja ostaa omat. Säästyihän naisilta samalla muutama euro.

Löytäjä saa pitää -tapa on täällä kuulemma erittäin yleistä. Itse siihen tutustuin unohdettuani kerran sateenvarjon kahvilaan. Huomasin asian heti ulkona, mutta varjo oli jo löytänyt uuden omistajan, kun palasin sitä etsiskelemään. Tarina kertoo myös etupihalle hetkeksi jätetystä ruohonleikkurista, jonka ohikulkija sattui “löytämään” ja yritti viedä mennessään. Oli vielä kovaäänisesti kadulla protestoinut, kun omistaja juoksi perään ja kiskoi koneen löytäjän käsistä.