Nilkka murtui ja mitä sitten

Löydettiinhän me sitä lunta sunnuntaina. Ei tarvinnut edes paljon etsiä, kun lauantaista lähtien pyrytti jo täällä Brysselinkin nurkilla. Lähdimme kuitenkin Hoge Venenille katsomaan, miltä oikea talvi näyttää, emmekä muuten olleet ainoita. Ulkoilureittien varsilla olivat tienpenkat täynnä autoja ja ihmisiä. Ensimmäiset olivat ehtineet suksetkin kaivaa esiin ja hiihtelivät pitkin metsiä.

Onneksi olimme sen verran aikaisin liikkeellä, että vältyimme sentään menomatkalla suurimmalta ruuhkalta. Kotiin paluu olikin toinen juttu. Moottoritie oli aivan tukossa, emmekä sinne edes yrittäneet. Pikku teillä köröteltiin kesärenkaissa kahtakymppiä ja välillä alkoi jo usko loppua. Tuntui, ettei matka edisty laisinkaan. Onneksi täällä ei sentään niin paljon lunta satanut kuin Suomessa. Sellainen myräkkä saisi varmaan koko maan täydelliseen pysähdyksen tilaan.

Kuten kuvasta näkyy, liikennesäännöt ovat joskus vain viitteellisiä. Sitä paitsi pysähtymiskieltomerkkihän on melkein lumen peitossa, eihän sitä voi edes nähdä.

Tällään itseni joka aamu kahvikupin kanssa telkkarin eteen teksti-tv:n säätiedotusta tutkimaan. Joku kumma kutitus on ollut koko viikon, kun olen seurannut sään kehitystä. Tänne on tulossa lunta!

Tänä aamuna flaaminkielinen ykkönen tosin kertoi, että Brysselin nurkilla jyrisee ukkonen, sataa vettä, rakeita ja lunta sekä tuulee 60 - 80 km/h. Vaikuttaa ihan myrskyltä. Hoge Venenin alueelle on viikonloppuna luvassa talvista keliä, lumisadetta ja pikku pakkasta. Tuntuu mukavalta. Luultavasti meidän sortin sakki kääntää auton nokan osoittamaan jonnekin Malmedyn suuntaan ja lähtee etsimään äärimmäisiä olosuhteita.

Muistan, kun joskus ihan Belgiassa olon alkuaikoina kuulimme radiosta, että rannikolle oli odotettavissa myrskyä. Siltä istumalta piti lähteä katsomaan, miltä meri näyttää, kun oikein kunnolla rymisee. Upeaahan se oli, vaikka vettä tuli taivaan täydelta, hiekka lensi silmiin ja suuhun ja pystyssä ei meinannut pysyä. Myöhemmin kuulimme, että ihmisiä oli varoitettu menemästä rannalle voimakkaan myrskytuulen takia. Jotenkin se varoitus oli meiltä mennyt ohi korvien, kun oli ihan pakko mennä.

Kävin aamulla sairaalassa luutiheystestissä. Mistään en etukäteen ollut ottanut selvää, minkälainen testi oikein on. Tiesin ainoastaan, että jotain sillä on tekemistä CT-skannauksen kanssa, koska siltä tiskiltä ajan varasin. (Suomeksi se on vissiin tietokonekerroskuvausta, mutta skannaus tuntuu sanana helpommalta.)

Minut ohjattiin kuvauspöydälle ja kun yritin kysellä, että pitääkö riisua, hoitaja pyysi vain vähän housun vetoketjua aukaisemaan. Kuvauslaite oli jonkinlainen leveä kehä, joka hiljaa siirtyi lantion ja ylävartalon kohdalle pyörimään. Jos kärsisin ahtaanpaikan kammosta, olisin ehkä mennyt paniikkiin. Kehä tuli välillä niin lähelle naamaa, että silmät oli pakko sulkea.

Sen jälkeen minut vietiin toisen kuvauskoneen alle ja tällä kertaa piti päällimmäiset vaatteet ottaa pois. Vasen jalkani sidottiin telineeseen kiinni ja kone aloitti työnsä. Näin  kuinka reisiluuni ja lantioni piirtyivät monitorille. Seuraavaksi piti nostaa jalat tyynyt päälle ja kone kuvasti selkärankaani mahan puolelta. Se oli siinä, ei sattunut yhtään. Tulokset menevät viikon kuluttua lääkärilleni ja lasku tulee kotiin.

Mielenkiintoista tietää, onko luustoni luunkovaa, haurasta haperoa vai jotain siltä väliltä.

Nyt on konferenssi ohi. Ei minua siellä ihan kamalasti tarvittukaan, mutta vähän sentään pääsin sähläämään. Oli aika homma löytää seitsemän ihmistä 450:n tuntemattoman joukosta. Yhden onneksi tunsin jo ennestään ja pari työkaveriakin skannasi silmillään osallistujien nimilappuja minua varten. Sain kuin sainkin ryhmän kasaan.

Tänään en enää ollut paikalla ollenkaan, kun eilen väitin, että minusta olisi enemmän hyötyä työpöytäni takana kuin nuokkumassa auditoriossa. Sain luvan tehdä töitä, mikä olikin viisasta. Sairaslomani aikana on töitä kertynyt kasapäin. Juuri äsken sain takaisin läjän hommia, joista kollega on puolestani pitänyt huolen poissa ollessani. Mappeja on selvästi enemmän kuin ennen leikkausta. Tänään en enää ala tutkia, mitä on tapahtunut. Muhikoot maanantaihin. Hauskaa viikonloppua!

Edit: Olen taas yrittänyt tallentaa tekstiä useita kertoja. Jotain on tosi kovasti vialla tässä blogialustassa.

Kävin Suomessa viime viikonloppuna vaikka lähtiessä oli sen verran vastusta, että luulin matkan kokonaan jäävän tekemättä. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt vaan pääsin tätini hautajaisiin ajoissa ja aikaa jäi vielä perheellekin. Kiva olisi useammin nähdä.

Töitä on poissa ollessani kertynyt oikein runsain mitoin enkä oikein ole tiennyt, mistä aloittaisin. Kauan en kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, kun minulle kerrottiin, että torstaina ja perjantaina pitäisi olla pomon tukena ja turvana yksikömme järjestämässä isossa konferenssissa. Olin yllättynyt. Konferenssia on järjestelty nyt vuoden verran enkä ole ollut missään tekemisissä koko jutun kanssa ja nyt yhtäkkiä mikään ei onnistu ellen ole paikalla.

Ihmettelin asiaa oikein ääneen ja pomo ilmoitti, että koska olen ollut niin paljon sairaslomilla, ei minulle ole asiaa voinut kertoa aikaisemmin. -Täh? Onhan olemassa puhelin ja sähköposti, joilla asian olisi aivan varmasti voinut minulle kertoa. Vaan eipä taida auttaa ihmettely. Huomenna kahdeksalta on oltava vastaanottamassa VIP-vieraita ja ohjaamassa heitä aamukahville komissaarin kanssa.

Kuten arvata saattaa, minulle iski pieni vaatepaniikki. Kotona löhöilyn aikana kroppani läskit ovat mystisesti muuttaneet paikkaansa eivätkä kaapissa roikkuvat vaatteeni ole seuranneet esimerkkiä. Mikään ei tunnu sopivan päälle. Ruokatunnilla oli pakko lähteä kauppoihin törmäilemään ja etsimään pari siedettävää paitapuseroa.

Ruotsalaisen kaupan tangoilta muutaman löysinkin ja siirryin vaatteineni pitkän kassajonon päähän. Minkähän takia vaatekauppojen henkilökunta on pienimmillään ruokatuntien aikana? Luulisi, että edes kassat olisivat miehitettyinä, mutta nytkin paikalla oli vain kaksi henkilöä, joista toiselle homma näytti olevan täysin vierasta. Minun tuurillani jouduin tumpelon kassalle. Ensimmäiseksi hän varoitti minua nostamasta laukkuani tiskille, ettei vahingossa pudottaisi vaatteiden hälytysnappuloita laukkuuni. Ei ole kassoilla helppoa.

Huomenna olen skarppina joka paikan höylänä konferenssissa. Toivottavasti ei tarvitse ihan kauhean paljon juosta.

Tiistaina kävin näyttämässä nilkkaa ortopedin polilla sairaalassa. Ihan hyvältä kuulemma näyttää, vaikka parantumisen varaa vielä onkin. Kävely sujuu paljon paremmin kuin ennen leikkausta, koska ruuvit eivät ole enää esteinä. Nilkkaan jätetty ruuvi ei vaivaa yhtään eikä se ainakaan lääkärin mukaan mihinkään paikaltaan lähde. Aika yksinäiseltä se kuitenkin röntgenkuvissa näyttää.

Kun valitin erityisesti nilkan vasemmalla puolella tuntuvaa, joskus kovinkin pistävää kipua, lääkäri kertoi syyn. Murtuman korjaus ei ole onnistunut yhdestä kohdasta ihan niinkuin olisi pitänyt ja sen takia nilkka kipuilee. Skannasin viimeisimmät röntgenkuvat muillekin iloksi ja ympäröin toiseen kuvaan huonosti korjatun alueen. Minä en siinä mitään ihmeellistä näe, mutta kaipa asia on niinkuin lääkäri sanoo.

Ei ole ruuvilla kavereita enää

-Röntgenkuvat varmaan vääristävät totuutta, ei tuo nilkka nyt ihan noin suuri voi olla. -

Sain lääkäriltä taas lähetteen fysioterapiaan, jonka pitäisi tällä kertaa ihan oikeasti parantaa nilkan liikkuvuutta. Toivottavasti näin käy. Polille menen seuraavan kerran puolen vuoden päästä eli ensi vuoden huhtikuussa.  Täytyy varmaan hakea jatkoaikaa sairauskassan määrittelemään täydellisen paranemisen päivään, joka tällä hetkellä on helmikuun lopussa. Se on onneksi pelkkä ilmoitusasia; omalääkäri täyttää lomakkeen ja asia on sillä hoidettu.

Parin viikon kuluttua menen sairaalaan luuntiheysmittaukseen. Saas nähdä, mitä tuloksia sieltä saan. En yhtään ihmettelisi vaikka jonkinasteista osteoporoosia sairastaisin. Maitoa en ole juonut sitten lapsuusiän, piimää tai viiliä en voi sietää enkä jugurtistakaan paljon perusta. Juustoista sen sijaan pidän, ja ne ovatkin ruokavaliossani lähes ainoa kalsiumin lähde. No, tutkitaan ensin ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu.

Olin eilen ensimmäistä päivää ihan oikeasti töissä. Tosin vasta iltapäivällä, koska aamulla kävin röntgenissä ja lääkärin juttusilla sairaalassa - siitä vähän myöhemmin lisää.

Työkaverit juhlistivat paluutani valtavan suurella kukkakimpulla. Nyt on kiva kirjoitella piilossa kukkapuskan takana ;). Tietysti vaihdettiin kuulumiset kaikkien kanssa ja paljon oli puhuttavaa. Yksi kollega manasi kotikatunsa viemäriremonttia, joka on nyt kestänyt muutaman kuukauden.

Kaupunki päätti remontoida ikivanhat viemärit, koska kadun varren talot ovat parin viime vuoden aikana kärsineet tulvista. Kellarit ovat rankkasateiden aikana muuttuneet jätevesialtaiksi.

Nyt katu on poikki milloin mistäkin ja asukkaiden on vaikea päästä koteihinsa ja niistä pois. Joku osa kadusta on jo korjattu, uudet viemäröinnit ovat paikallaan ja katua on päällystetty. Työkaverini kyllä tiesi, että päällyste avataan ainakin vielä kerran. Sitä en yhtään ihmetellyt, sillä niinhän joka paikassa tehdään. Ensin asennetaan viemärit ja muurataan katu kiinni, sitten taas avataan ja toinen porukka ryhtyy vetämään kaapeleita. Tai näin luulin, mutta tällä kertaa asia ei näin olekaan.

Kun viemäröinti on asennettu ja katu asfaltoitu, alkaa viemäriputkiston testaus (Olisiko tämä sitä koeponnistusta?). Jos kaikki sujuu hyvin, asfaltti pysyy paikallaan, mutta jos huomataan, että viemäriputkisto ei vedäkään niin kuin on suunniteltu, katu avataan taas ja vialliset kohdat tai kenties koko putkisto korjataan.

Eikö tällaista isoa remonttia voisi suunnitella niin hyvin, että tiedettäisiin jo alussa, kuinka suuret putket alueelle tarvitaan? Miksi asukkaiden täytyy kärsiä siitä, että kaupunki haluaa oppia kantapään kautta, kulkeeko jätevesi sinne minne pitääkin vai päättäkö se nousta kellareihin lillumaan? Ihan varmasti tässäkin maassa on insinöörejä, jotka osaavat suunnitella. Vai onkohan tämä joku kustannuskysymys? En kuitenkaan oikein ymmärrä.