Nilkka murtui ja mitä sitten

Nyt on hollannin koe ohi! Eilen sain arvailla huonoista kopiokuvista kauppojen aukioloaikoja ja ruokatarvikkeita ja kirjoittaa, kuinka päiväni vietän. Taisi se jotenkuten mennä, vaikka keskittymiskykyni ei ollut parhaimmillaan.

Vielä vähän aikaa ennen koetta luulin, etten edes ehtisi koko tilaisuuteen. Jouduin lähes koko iltapäivän riitelemään autoni maahantuojan autopalvelun kanssa, ja se ruljanssi vei toivottoman paljon aikaa. Kumma, kun yksinkertaisiakaan asioita ei osata hoitaa ilman dramatiikkaa. Jos minä asiakkaana tiedän, mikä autoa vaivaa, miksi sitä ei oteta todesta vaan vängätään ja vängätään vastaan.

Pari vuotta vanhassa autossani on ollut alusta asti vika, joka saa sen silloin tällöin jähmettymään niille sijoilleen. Maahantuoja on ollut ymmärtäväinen ja asiaa on tutkittu ja korjattu, mutta kokonaan ei ole vaiva parantunut. Aika usein vika on korjaantunut tunnin parin odottelulla ja ajopeli on taas kunnossa. Nyt oli hankalampi tilanne, kun auto oli jämähtänyt erittäin vaikeaan paikkaan. Vika oli kuitenkin sama kuin aina ennenkin, joten tiesin, kuinka asian selitän autopalvelun henkilölle. Alku sujui hyvin. Minulle luvattiin, että auto haetaan pois ja toimitetaan korjaamolle. Kun lopulta tajusivat, että nyt täytyykin hinausauton kanssa mennä hankalaan paikkaan, tuli toinen ääni kelloon.

Erittäin itsetietoinen rouvashenkilö *tiesi*, mikä autoani vaivasi eli ei mikään. Ihan omaa syytäni olin kuulemma sen saanut pahassa paikassa jysähtämään paikalleen, joten hinauspalvelu ei auttaisi. Kun kuitenkin yritin taivutella tekemään sen, mistä olen maksanutkin, sain ivallisen naurun kera vahvasti kielteisen vastauksen. Kylmästi kiitin ja suljin linjan. Sen jälkeen pääsi suustani jokunen rivi suomalaisia ärräpäitä. Taas kerran jouduin belgialaisen asiakaspalvelun jyräämäksi.

Onneksi omakorjaamolla tiedettiin, mistä oli kysymys ja sain asiallisia neuvoja puhelimitse. Myöhään illalla, hollannin kokeen jälkeen, autoparka oli ilmeisesti levännyt tarpeekseen, kun se lopulta suostui taas liikkumaan. Ensi viikolla se pääsee korjaamolle, ja taas kerran maahantuojan edustaja saa ihmetellä iänikuista vaivaa.

Saavat samalla tarkistaa, miksi digitaalisen näytön mukaan polttoaineen kulutus on 99,9 litraa sadalla kilometrilla. Jotain vikaa jossakin, ainakin siinä näytössä. Se tästä vielä puuttuisi, että joutuisin 50 kilometrin välein tankkaamaan.

Hollannin alkeiskurssi on lopuillaan ja ensimmäinen osa lopputentistä on tentattu. Pari päivää sitten meillä oli kuullunymmärtämiskoe ja maanantaina päästään opettajan kanssa keskustelemaan ihan kahden kesken. Sitä seuraava koitos on keskiviikkona, jolloin pitää yrittää ymmärtää luettua ja itsekin täytyy jotain paperille saada aikaan.

Ymmärrystehtävistä voi yhteensä saada 20 pistettä ja kirjoittamisesta 30. Kymmenen minuutin juttutuokio on kaikista tärkein, siitä voi pisteitä tulla 50, jos kaikki artikkelit, pronominit, aikamuodot, ärrät, ässät, ooeet, uuyyt, geet, ceet ja mitä niitä onkin, ääntyvät oikein. Jos kaikista osioista yhteenlaskettuna saa yli 50 pistettä, on tentin läpimeno varma ja pääsee siirtymään seuraavalle jaksolle.

Minä luotan siihen, että kaikki kynällä piirrettävät vastaukset menevät oikein. Jos keskustelun aikana saan jotain möngerrystä suustani ulos, on se pelkkää plussaa.

Kuuntelu sujui jo hyvin. Vaikka en ihan yli-erinomaista tulosta saisikaan niin ainakin erinomaisen. Minusta tuntui, että löysin oikeat vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja saan 10 pistettä. Vaikka eihän sillä yksinään pitkälle pötkitä. Vielä on koitoksia edessä.

Koetilaisuuden aikana romanialainen rouva hermostui täysin. Ensin hän ei kuullut kunnolla, sitten ei ymmärtänyt ja lopulta hän ei löytänyt oikeaa vastausvaihtoehtoa koepaperista. Taisi siinä itkukin tulla. En tiedä, mitä paineita hänellä on kurssin läpi pääsemiseksi, mutta kovasti hän jännitti. Minua ei jännittänyt, mutta käynkin kurssilla ihan vaan omasta kiinnostuksesta. Monet taitavat hollantia opiskella, koska työn takia on pakko.

Viikonloppuna aion kerrata syksyllä oppimaamme ja luen kielioppia. Taidanpa myös höpöttää lauseita ääneen, että osaan maanantaina opettajalle ainakin tietä neuvoa tai kertoa, kuinka kukkakaalia ostetaan, jos muuta en pystykään sanomaan.

Lupaan raportoida, kuinka käy (jopa siinä tapauksessa, etten jostain syystä koko tentistä läpi pääsisikään).

Osuinpa tänään taas kauppoihin vähän katselemaan ja tutkailemaan alennusmyyntien viimeisiä tarjontoja. Toki jotain pääsi taas mukaanikin. Veritaksessa oli sukkia ja sukkahousuja ihan mukavilla hinnoilla ja sukkiahan tarvitaan aina. Kassalle kävellessäni laskeskelin, että 11 euroa pitäisi ostoksista pulittaa. Hämmästykseni oli suuri, kun kassaneiti ilmoitti loppusummaksi 27,30! Ehei, nyt taisi tulla virhe. Levitin ostokseni tiskille ja melkein kädestä pitäen näytin tytölle, mistä löytyi minkäkin sukkapaketin oikea hinta ja alennusprosentti. Kassaneiti ei sanonut mitään, korjasi vain hinnat ja otti rahat. Kiitos ja näkemiin.

Samalla reissulla piipahdin myös postissa. Äskettäin vuoden täyttäneen pikku ystäväni lahja pääsi lopultakin matkaan (anteeksi paketin myöhästyminen). Olin ihan ällikällä lyöty, kun astuin postiin sisälle. Entisten paksujen lasiseinien tilalle oli asiakkaiden ja virkailijoiden välille rakennettu matalat, avonaiset tiskit vaaleasta puusta. Seinienkin väri oli muuttunut rumasta ruskeasta vaaleaksi. Olipas kiva uudistus! Jonotussysteemikin toimi kerta kaikkiaan mainiosti. Hyvä Belgian posti!

Juttelin eilen hollannintunnilla kroatialaisen kurssikaverin kanssa. Se tavallinen tarina toi aikoinaan nuoren naisen Belgiaan ja muutama viikko sitten hän pääsi töihin poikaystävän kaverin timanttifirmaan Antwerpeniin. Silloin hän hehkutti, kuinka hienosta liikkestä työpaikka oli löytynyt ja kuinka hän saa opetella vaikeita, mutta mielenkiintoisia asioita.

Eilen kyselin, kuinka töissä sujuu. Ei oikein suju. Elenan työnä on liikkeen hallinnolliset asiat ja työvälineenään vielä kehitteillä oleva tietokoneohjelma. Kirjanpito- ja henkilöhallinto-ohjelma on kuulemma tarkoitus markkinoida muillekin saman alan yrityksille, kunhan se on lopullisesti valmis. Yhdeksän tunnin työpäivät ovat raskaita, kun mitään muuta ei voi tehdä kuin olla koneen ääressä ja opetella monimutkaisen ja vielä keskeneräisen ohjelman sielunelämää. Elena oli alussa päättänyt olla antamatta periksi vaikka kuinka vaikeilta ja raskailta päivät tuntuisivat, ettei kukaan luulisi, että hän luovuttaa helpolla. Nyt hän on alkanut tulla toisiin ajatuksiin.

Itku on monesti töissä kuulemma tullut. Ei mikään ihme! Yhdeksän tuntia on pitkä aika yrittää tehdä jotain, josta ei yhtään tykkää. En huomannut kysyä, koska Elenalla on vapaata, kun kuulemma lauantaisinkin pitää töissä olla. Totesin siinä jutellessamme, että työstä varmaan maksetaan hyvin, kun noin pitkiä työpäiviä teetetään, onkohan edes ihan laillista. Onneksi en tuolilta pudonnut, kun kuulin, että palkka on huimaavat 500 euroa kuussa! Viisi sataa ja töitä hullun lailla, ei voi olla totta! Pesti on joku harjoittelupaikka ja kuulemma työnantajan mukaan ihan oikein. Ihan en heti kyllä pysty tuota uskomaan.

Toivottavasti nuori nainen uskoo vanhemman puhetta ja alkaa etsiä uutta työtä. Ei sitä nyt ystävyyden varjollakaan voi ihan miten vaan ihmistä höynäyttää. Rikollista touhua, sanon minä.

Taitaa olla tämän talven hiihdot hiihdetty. Lauantaina pääsimme vielä laduille, mutta pitkälle piti ajaa ennen kuin lunta löytyi tarpeeksi. Vielä sunnuntaina hiihtäjämme herätti huomiota sivakoidessaan läheisessä puistossa väistellen koiria ja niiden ulkoiluttajia, mutta maanantaina ei enää kannattanut suksia kuljettaa mukana. Lumi katosi muutamassa tunnissa aivan tyystin. Nyt on surkea ilma, tuulee ja sataa. Hyvä puoli tässä erittäin belgialaisessa säässä on se, että teille kylvetyt suolatonnit huuhtoutuvat jonnekin. Eipähän enää kirvele koirien tassuja.

Etupihan bambupuska näytti viime viikon pakkasissa tältä (ei, talo ei ole vinossa)

Puiston narsisseilla on nyt varmaan paljon mukavampaa, kun lumi on sulanut ympäriltä pois.

Pajunkissatkin kertoivat, että keväthän se sieltä tulee

Nilkka saa taas liikuntaa tutun fysioterapeutin luona. Ines uhkasi, että varovaisen alun jälkeen alkaa tulla rankempaa jumppaa. Tekee kuulemma kipeää. En kyllä yhtään välitä, ainakaan vielä. Tämän jalan on tultava kuntoon vaikka olisi mikä! Onnettomuudesta on jo puolitoista vuotta enkä vieläkään pysty kävelemään kunnolla. Selkäkin kipeytyy, kun kävely ei suju. Niska ja hartianseutu on ihan jumissa ja alaselkä vihoittelee, jos istun pitkään paikallani. Särkylääkkeistä on vähän apua, mutta en niitäkään viitsisi koko ajan syödä. Väsyttääkin koko ajan niin vietävästi, etten jaksa lähteä iltaisin edes sauvakävelemään. Se voisi niskakipuun auttaa.

Nyt on lomat lomailtu taas joksikin aikaa. Uuden vuoden tienoon vietimme Belgian rannikolla ja olin oikein tyytyväinen, ettei ollut kesä. Taitaa loma-asuntojen reunustama hiekkaranta kuhista väkeä heinä- ja elokuussa, kun nytkin tuntui, että kaikki paikat olivat turisteja täynnä. Kesällä en tosin edes yrittäisi mennä rannalle, koska koirilta on sinne pääsy kielletty huhtikuusta alkaen aika pitkälle syksyyn.

Talvilomailijoita De Haanin hiekkarannalla

 Utuista Oostendea

Alkuviikosta lupaili säätiedotus runsaan kymmenen sentin lumikerrosta itäiseen Belgiaan ja lähes siltä istumalta kiinnitimme suksipussin auton katolle ja lähdimme katsomaan, josko Herzeboschissa voisi hiihtää. Paikka on Belgian hiihtomaajoukkueen harjoitusaluetta, jossa yleensä ladut ovat kunnollisia - jos vain on tarpeeksi lunta.

Tiistaina oli kaunis, aurinkoinen päivä, pakkasta runsaat kymmenen astetta ja puolet perheemme ihmisjäsenistä päätti lähteä laduille. Minä ulkoilutin koiria lumihangessa.

Keskiviikkona yritin minäkin suksilla oloa ja kivalta tuntui. Hiihtäminen hernerokkasumun seassa oli oikein hauskaa.

Nilkkaan sattui koko ajan, mutta kipu tuntui ihan hyvältä. Vasta viiden kilometrin jälkeen alkoi tuntua sen verran pahalta, että päätin oikaista tien kautta takaisin lähtöruutuun. Jalka oli pitkän aikaa kipeä, mutta ei kumma kyllä turvonnut yhtään. Ei hassumpaa liikuntaa ollenkaan.

Maanantaina aloitan taas fysioterapian. Saa nähdä, joko nyt saadaan nilkka liikkuvaksi. Olen yrittänyt sitä itse jotenkin jumpata, mutta ei siitä mitään hyötyä ole tainnut olla. Niskani olen vain saanut kipeäksi.

Joulupäivät menivät kokaten, laiskotellen ja ulkoillen. Aina mukana seuraava kamera unohtui kerran kotiin ja käytin tilaisuutta hyväkseni ja JUOKSIN! Nilkka kesti, mutta omituiselta tuntui. Tuskin juoksin yhteensä edes sataa metriä, mutta jonkinlainen alku se oli kuitenkin. Tiedänpähän nyt, että kunnon kengissä pääsen eteenpäin ihan pikkuisen vauhdikkaammin kuin kävellen. Yritän pian uudestaan.

Siirtolapuutarhanäkymä Brysselin reunalta (koiran kera)

Käytiin lauantaina puutavarakaupassa hakemassa lankkua kellarin portaita varten. Ne ovat melkein romahtamispisteessä ja kaipaavat kipeästi remonttia. Kun kiinnitimme ostoksiamme auton katolle, huomasin, että lankun päässä oli Luvia-leima! Kohta meillä on kellarissa pätkä satakuntalaista mäntyä. Toivottavasti kestää yhtä kauan kuin alkuperäinen (talo on rakennettu n. vuonna 1930).

 Muuten onkin ollut rauhallista. Olen nimittäin ollut sairaslomalla keuhkoputken tulehduksen takia enkä ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään. Lääkärillä käydessäni kyselin myös luuston tiheysmittauksen tuloksia. En kyllä yllättynyt ollenkaan, kun kuulin, että tulokset viittaavat alkavaan osteoporoosiin. Sen siitä saa, kun ei nuorena tyttönä juo maitoa. Nyt minun pitää syödä kalsiumia päivittäin, jotain toista lääkettä kerran viikossa ja D-vitamiinia kerran kuussa. Toivottavasti niillä saadaan tauti pidetyksi kurissa.

 Tänään minulla alkoi oikea loma ja lopultakin sain itseäni niskasta kiinni ja joulusiivous pääsi vihdoin alkuun. En tiedä jaksetaanko koko huushollia käydä läpi, kunhan nyt olohuone, keittiö, kylppäri, makuuhuone ja yläkerran portaat. Se riittäisi minulle. Jos ei jakseta, niin ei haittaa. Olohuone on jo joulukoristeltu ja se on pääasia, uunissa paistuvan kinkun lisäksi tietysti!

 Oikein rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Meillä ei töissä järjestetä samanlaisia pikkujoulujuhlia kuin Suomessa. Ei tarvitse arki-iltana pynttäytyä parhaimpiinsa, valvoa myöhään ja kerrata seuraavana päivänä rättiväsyneenä illan tapahtumia. Ei, meillä juhlitaan keskellä päivää. Tiedossani on tällä hetkellä kolmet juhlat kahden päivän aikana.

Oman yksikön lounastilaisuuteen tuomme kaikki jotain pientä syötävää. Minä lupasin vääntää lihapiirakoita ja toinen suomalaisemme tuo karjalanpiirakoita. Kaikenlaisia muitakin herkkuja on kuulemma tarjolla. Pomo tuo juomat ja italialainen sihteerinsä valmistaa jo traditioksi tulleen tiramisun. Joulukoristeet ovat jäljellä edellisistä vuosista.

Samana iltapäivänä on myös koko pääosaston bileet, mutta minulla on sinä iltana hollannin kurssi, joten jätän osallistumisen muille. Seuraavana iltapäivänä on oman osastomme juhla noin 200 hengelle. Sekin järjestetään nyyttikestinä.

Osastonjohtajan sihteeri oli kutsunut järjestelytoimikunnan koolle ja minäkin kuuluin kutsuttuihin. Heti palaverin alussa ilmoitin, että en valitettavasti voi osallistua koko juhlaan, kun minulla on lääkäriaika varattuna sille päivälle. Vastauksena yleistä hälinää ja kummastusta ja sitten sanottiin, että tottakai on osallistuttava, peruuta lääkäri. No, en varmasti peruuta.

Ainakin sun on jotain tehtävä juhlien hyväksi, sanottiin. Selvä, minä tuon lautasliinat ja vaikka kertakäyttölautasia, lupasin. Asia jäi silleen ja aikamme äänekkäästi listattuamme, mitä mikäkin yksikkö juhliin tuo, saimme kokouksen päättymään.

Viime minuuteilla koollekutsuja kääntyi minuun päin ja sanoi: Muista sitten, että lautasliinojen täytyy olla kauniita ja jouluisia. Leukani loksahti. Mitä se luuli minun hommaavan, vaaleanpunaisia servettejä koristeltuina kedon kukilla ja poutapilvillä?

Sain jo jokin aika sitten Eevalta haasteen, mutta vastaukseni on viipynyt ja viipynyt ja… 

Mitäs sitä sen kummemmin selittelemään, mutta a) olen hollannin tunnilla kaksi kertaa viikossa töitten jälkeen ja kotona vasta puoli kymmeneltä, b) illalla on pimeää eikä valokuvaus onnistu - ainakaan pihalla, c) väsyttää, d) on nälkä tai e) ei huvita mennä koneelle, kun silmät on muutenkin ristissä.

Sitä paitsi Eevan haaste on tosi haastava:

Laita blogiisi kuva ja selitys siitä paikasta/asiasta kodissasi mistä et pidä. Mikä sinua ärsyttää/hävettää/mihin haluat muutoksen. Sen jälkeen haasta 5 muuta blogia esittelemaan heidän ärsytyksiään.

Oli kertakaikkiaan vaikeaa valita, minkä/mitkä asiat esittelisin. Tuli oikein runsauden pula, kun niin moni kohta kotona pitäisi korjata, oma saamattomuus ihan ykkösenä

Seuraavassa pieni otos hommista, joita pitäisi tehdä. Joskus nämä ärsyttävät, joskus eivät:

Eiköhän näidenkin raukkojen pitäisi siirtyä pois pakkasesta kompostin lämpöön? Ja mitä naapuritkin sanovat?

Joku kumma vimma pistää minut hommaamaan vanhoja tauluja nurkat täyteen. Seinille en ole saanut kuin muutaman vaikka tilaa olisi. Nämä ovat naapurin paapan jäämistöstä. Pienemmät kuuluvat 40-luvun Brugge-sarjaan ja iso on iloinen lehmätaulu. Taitelija aivan tuntematon. Ehkäpä jonakin päivänä ripustan kaikki kirppareilta ja muista vastaavista gallerioista löytämäni maalaukset hujan hajan seinille enkä piittaa sommittelusta yhtään.

Tauluihin liittyy myös ikuisuusprojektini raamien maalaus. Muutin töissä toimistohuoneesta toiseen joku vuosi sitten ja ostin muutaman hauskan julistetaulun Trendhopperista harmaita seiniä piristämään. Samalla reissulla hain Ikeasta puunvärisiä raameja, jotka päätin maalata mustiksi. Ensimmäisen kerroksen sain levitetyksi, sitten tuli muuta tekemistä. Urakka on vieläkin kesken ja toimiston seinät paljaina. Kyllä minä nämä vielä maalaan, ihan varmasti! (Mistä noi pyykkipojat kuvaan ilmestyi?)

Ei pelargonienkaan varmaan enää ulkona pitäis olla. Nythän on jo aika ripustaa jouluvaloja pihakuusiin ja -pensaisiin eikä ihastella nuutuneita kesäkukkia kuistin kaiteella.

Eikös numerot 5 ja 2 ole aika samanlaisia? Minäpä haastan leikkiin mukaan kaksi uutta blogituttavuuttani, Leenan ja Marjukan.

Lopuksi vielä arvoitus: Mikä oli purjopenkissä vikana marraskuun lopulla?

Vastaus: Ei mikään! Ne ovat talvipurjoja ja saavat olla maassa kunnes syödään pois. No, rikkaruohot voisi ehkä kitkeä.