Nilkka murtui ja mitä sitten

Ensin tärkeitä nilkkauutisia: Murtunut jäseneni toipuu hitaasti mutta varmasti. Kävely sujuu jo kohtalaisesti ja juoksemistakin olen yrittänyt. En ole koskaan ollut mikään tyylikäs juoksija, mutta nyt on juoksutaito unohtunut tyystin. Toimiston käytävillä yritän silloin tällöin salaa ottaa jokusen juoksuaskeleen, että kroppa alkaisi taas muistaa. Piikit nilkassa pistävät vielä, mutta enköhän niistäkin joskus eroon pääse.

Tänään käväisin kylämme lääkärillä hakemassa lausuntoa, jossa todetaan että nilkka ei ole 12. toukokuuta vielä täysin parantunut. Minun pitää toimittaa lausunto sairauskassallemme, ettei hoitokorvausten maksaminen lopu. Joku byrokraatti on syksyllä ollut sitä mieltä, että vammani on poispyyhkäisty heti äitienpäivän jälkeen.

En varannut lääkäriltä aikaa vaan odottelin kiltisti vuoroani. Pieni odotushuone oli aamulla yhdeksän jälkeen täpö täynnä ja vähän yli kymmenen pääsin vastaanotolle. Paikka ei ole mikään klinikka tai terveyskeskus vaan ihan yksityinen vastaanotto. Systeemi on aika toimiva, kun kaksi lääkäriä päivystää vuorotellen ja odotusaika on enimmillään noin tunti.

Eilen sain ilmoituksen viime vuotisen autoveron palautuksesta ja sitä varten piti pistäytyä postissa. Siellä jonotin lähes saman ajan kuin lääkärissä. Taaksenikin kertyi väkeä niin paljon, että osa joutui seisoskelemaan oven ulkopuolella. Vähän kummastutti, miksi postissa oli vain yksi henkilö palvelemassa kiireiseen aikaan.

Koska olin jo reippaasti töistä myöhässä, päätin jatkaa myöhästelyä ja käydä naapurikylän kaupassa. Siellä vasta olikin jonoja! Ei toki muualla kuin kassoilla, mutta niillä sitäkin pidemmät. Tiistaita ei varmaan pidetä vilkkaana kauppapäivänä, koska kassoja oli auki vain kaksi. Omaa syytänihän se oli, että menin kauppaan samaan aikaan kuin eläkeläiset ja sain odotella, kun päivän uutiset ja tapahtumat kerrattiin kassahenkilön kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kaupassa on kiva vaihtaa ajatuksia ja rupatella, jos juttukaveria ei muuten ole. Kaupassakäynti on ehkä monille päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma, ja mikäs siinä haastellessa, kun ei kiirettä ole. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että iltaisin töitten jälkeen suuret marketit pitävät vain muutamaa kassaa auki, jonot ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja silti aikaa käytetään seurusteluun.

Täällä Belgiassa on kassoilla sellainen hauska tapa, että ostokset skannataan hihnalta, asiakas pakkaa rauhassa kaikki tavaransa samalla keskustellen kassahenkilön kanssa. Sen jälkeen kassahenkilö ilmoittaa loppusumman, asiakas pohtii, maksaisiko käteisellä, kortilla vai ostoskorteilla ja lopulta maksaa ostoksensa. Vasta viimeisten kuulumisten, hyvän illan tai viikonlopun toivotusten jälkeen otetaan seuraavan asiakkaan ostokset käsittelyyn. Minä en ole vieläkään tähän sopeutunut vaan jonossa seisominen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Toki en sitä näytä, kun sellainen ei ole täällä tapana. Kaikki seisoskelevat rauhassa ja odottelevat omaa vuoroaan. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään hermostuvan vaikka parhaimmassa tapauksessa jonottamiseen kuluu aikaa moninkertaisesti ostosten keruuseen verrattuna.

Toisaalta, ei pitäisi valittaa. Suomessa käydessäni jään nykyisin auttamattomasti jalkoihin, kun joskus asioin isoissa marketeissa. Kassojen nopeus on siellä aivan toista kuin täällä.

Sunnuntaina oli ihan pakko taas pyöräillä. Assessa olinkin jo viipynyt turhan pitkään ja matka sai jatkua. Onneksi televisiosta tuli aamusella lähetys sekä Lontoon että Rotterdamin maratonilta ja juoksijoita seuraten oli hauska kuvitella itseni sinne joukkoon.

Lontoon maratonin seuraamisen jätin jo alkuvaiheessa, koska suosikkini Paula Radcliffe ei tänä vuonna juoksuun osallistunut. Onneksi siirtyminen Rotterdamiin ei vienyt aikaa. Siellä minua odottikin yllätys. Suomen Janne Holmen oli pitkän aikaa kärkiryhmässä ensimmäinen ei-kenialainen (Jos kiinnostaa, tuloksia löytyy täältä.). Ryhdyin pyöräilemään samaa vauhtia kuin hän juoksi ja 15 kilometria meni hujauksessa. Vielä en ihan Geraardsbergeniin päässyt vaan jäin Affligemiin.

Oikeastaan lopetin pyöräilyn Essenen kulmilla, mutta Affligemin kuntaahan se on. Täällä kuljeksivat roomalaisetkin aikoinaan ja kunnan arkeologisessa keskuksessa voi käydä tutustumassa heidän elämäänsä.

Affligemin kunnassa on myös oma olutpanimo ja suositun luostarioluen nimi on, yllätys, yllätys, Affligem. Taidankin viihtyä täällä jonkin aikaa.

Vielä maratonille palatakseni, Rotterdamissa juoksi myös tuttavani Assesta. Pari vuotta sitten juoksuharrastuksen aloittanut belgialainen herrasmies oli siellä ensimäisellä maratonillaan ja juoksi kuin juoksikin reitin loppuun vaikka ei enää viimeisillä kilometreillä jalkojaan tuntenut ja vähän oli kuulemma alkanut itkettääkin. Hieman yli neljä tuntia häneltä urakkaan kului eli ei hassummin keski-ikäiseltä ensikertalaiselta.

Taas oli työmatkalla sellainen tilanne ja näky, että kamera olisi ehdottomasti täytynyt olla mukana. Minulla ei ole edes kamerakännykkää, kun vanha, mutta nätti nokialaiseni on palvellut puhelinasioissa tähän saakka oikein hyvin. Nyt tulee muutos, menen ostamaan uuden puhelimen. Täällähän täytyy kuvata koko ajan enkä halua pitää Oikeaa Kameraani autossa varastettavana.

Ihmettelin aamulla vastaan tulevia skootteripoliiseja. Niitä tuli tasaisin välein, mitään kiirettä ei näyttänyt olevan, siniset valot kuitenkin välkkyivät. Sitten näin paraatiasuiset ratsukot! Pikaisesti laskien niitä oli noin 50 - 70. En voinut uskoa silmiäni. Brysselin aamuruuhkassa lauma paraatihevosia tukkimassa liikennettä. Voi, kun olisi ollut se kamera.

Ratsukot olivat menossa Lakenin kuninkaallista palatsia kohti. Onkohan kuninkaalle tulossa tärkeitä vieraita, kun näin hienosti pitää juhlistaa? Vai olivatkohan hevoset menossa poliisilaitokselle? Oli syy mikä tahansa, näyttävät ratsukot piristivät kummasti työmatkaani. Lämmin kiitos komeille eläimille ja ylväille ratsastajille.

Vihdoin viimein otin itseäni niskasta kiinni ja nousin uutuuttaan kiiltävän kuntopyöräni satulaan. Onneksi ei tarvinnut miettiä, lähdenkö kotiovelta oikealle vai vasemmalle, sen kun rullasin tyhjää ja mietin mukavia. Televisiosta seurasin samalla kuinka Gordon Ramsay pisti kiroillen leedsiläisen bistron kokin asenteen ja siisteyskäsityksen uusiksi. Ruokalistakin muuttui siinä samalla. Kirjoittakoon lehdet mitä tahansa, mutta ei Gordon niin pahalta tuntunut, mitä sanotaan.

Polkeminen sujui kepeästi vaikka olisin toki voinut lisätä vastuksia tai ohjelmoida koko reissun kulkemaan mäkistä maastoa. En sitä kuitenkaan tehnyt, sillä olinhan vielä kotinurkilla ja täältä ei paljon mäkiä löydä.

Olen suunnitellut ajavani Geraardsbergeniin, minne on aika pitkä matka enkä yhdellä istumalla sitä polje. Sillä suunnalla onkin jyrkkiä nousuja ja laskuja ihan riittämiin. Matkallani ohitin Brussegemin, Bollebeekin ja Mollemin, joista ei paljon ole sanomista. Kaikki ovat pieniä kyliä, joissa on kirkko, koulu ja apteekki eikä paljon muuta. Noin 12 kilometrin polkemisen jälkeen olin Assessa. (Jos hollanninkielestä ei ota tolkkua, niin täältä löytyy vähän tietoa englanniksikin.)

Saa nähdä, löytyisikö Assesta hotellia tai muuta majataloa. Ravintoloita ja kuppiloita paikkakunnalla ainakin on runsaasti. No, janohan tässä jo tulikin. Katsotaan, kuinka monta päivää saan kylässä kulumaan ennen kuin jatkan matkaani.

Nilkka tuntui olevan mielissään tasaisesta liikkeestä ja kaloreitakin katosi mittarin mukaan 183. Se nyt ei oikeastaan ole yhtään mitään, mutta saa riittää näin aluksi. Yritän ensi kerralla polttaa niitä enemmän, vaikka lupaamaan en mitään ryhdy, edes itselleni.

Seuraavaksi taidankin pyöräillessäni katsoa jonkun elokuvan ja yritän päästä pidemmälle kuin vain vaivaiset 12 km. Saisi nilkkakin enemmän liikuntaa.

Taisi vähän jäädä tuo eilinen tapaus kaivelemaan, kun tänään mietin minkä “aseen” ottaisin työmatkalle mukaan. En kuitenkaan lopulta muistanut ottaa mitään, mutta autossa oli lumiharja/jääskrapa, joka pääsi kunniapaikalle etupenkille. Samaan pääsi kynä, koska kynähän on miekkaa vahvempi. Töissä ehdottivat pippurisuihketta, mikä kyllä tietääkseni on tässä maassa laiton, mutta ehdottomasti aion miettiä sellaisen hankkimista. Niitä saa varmaan samoilta seuduilta, missä autooni murtauduttiin.

Tämä oli nyt kolmas kerta, kun autoni lasit rikotaan ja joka kerta mies on silloin ollut Suomessa. Eihän sillä mitään tekemistä tapahtuneen kanssa ole, mutta jotenkin vain huvittava yhteensattuma. Ensimmäinen rikkomus tapahtui Heyzelin metroasemalla, jonne olin autoni päiväksi jättänyt. Siitä on nyt kolmisen vuotta. Poliisi oli hajonneen lasin nähnyt ja jättänyt viestin autoon. Muuta ei autosta kadonnut kuin radion etupaneeli, millä ei yksistään tee yhtikäs mitään. Vakuutusyhtiö korvasi kiltisti kaiken.

Vajaa vuosi sitten murtauduttiin tähän nykyiseen autooni samalla metroasemalla. Silloin oli hajotettu suuri takalasi ja toinen sivulasi. Poliisit odottelivat paikalla ja ajelin heidän perässään laitokselle tekemään ilmoitusta. Olivat saaneet tekijänkin jo kiinni. Teini-ikäinen poika oli päättänyt tutkia muutaman auton ohi kulkiessaan. Tällä kertaa mitään ei autostani ollut kadonnut, mutta sotkua oli senkin edestä. Vakuutusyhtiö korvasi taas.

Pitäisi varmaan hommata työmatka-autoksi joku vanha kulkupeli, joka ei ketään kiinnostaisi ja jonka voisi jättää metroasemallekin ilman huolia. Tämän nykyisen ihanuuden pitäisin tallissa ja käyttäisin vain pitkillä matkoilla, joita niitäkin meidän perheessä on ihan riittämiin. Taidanpa vähän tutkia Vlanin autoilmoituksia.

Sain tänään kotimatkalla turpiini. Nuori, ei-belgialaista alkuperää oleva miehenalku hyökkäsi autoni kimppuun, kun odottelin ruuhkassa punaisissa valoissa. Kyynärpäällään iskemällä hän sai pelkääjänpuoleisen lasin rikki ja huitoi käsillään epätoivoisesti olematonta käsilaukkuani etupenkiltä. Samalla nuorukainen vetäisi oikean suoran leukaperiini.

Desibelit nousivat autossa, kun kiroilin ja huusin suomeksi kaikki mahdolliset manaukset, ja tyttäreni oli sitä mieltä, että kova ääneni ja hurja ulkomuotoni pelästytti pojan pois. Tuskinpa sentään, taisi vain valot vaihtua vihreiksi ja autot lähteä liikkeelle. Hetkeä aikaisemmin olin nähnyt kolme poikaa seisoskelemassa valoissa ja päätin vaihtaa kaistaa, etten olisi ihan heidän hyökkäysreitillään, vaan eipäs auttanut. Joksikin aikaa jouduin tolaltani ja ajoin auton kadun reunaan. En kuitenkaan voinut jäädä siihen tien tukoksi ja lähdin ajelemaan kohti Vilvoorden Carglassia, jossa kokemukseni mukaan auton lasit vaihdetaan nopeasti ja palvelu on ystävällistä. Matkalla soitin kaiken varalta vakuutusyhtiöön ja samaan paikkaan minua sieltä neuvottiin menemään.

Poliisille en soittanut, koska he eivät näille tapauksille tee yhtään mitään. Eivät aina edes ota ilmoitusta vastaan. Tällaisia juttuja tapahtuu Brysselissä yhtenään, eikä poliisilla ole kuulemma resursseja tutkia ja hutkia.

Järkeeni ei mahdu, miksi nämä nuoret miehet ilkivaltaa tekevät. Kukaan vähänkin ajatteleva naisihminen ei täällä pidä käsilaukkuaan eikä muutakaan arvokasta auton etupenkillä. Minä en ainakaan tunne yhtään naista, joka ei laukkuaan kätke näkymättömiin.

Tämän naisihmisen kimppuun ei kannata enää yrittää. Tästä lähin kuljen kotimatkat Ringin kautta. Sielläkin saa jonottaa ruuhkassa, mutta ei ole ainakaan ketään valoissa kyttäämässä. Lisäksi otan jotain kättä pidempää viereeni autoon. Ehkä en sentään pesäpallomailaa niin kuin yksi suomalainen täällä teki, mutta jotain kumminkin. Tuskinpa lasin rikkoja menee poliisille kertomaan, jos suihkutan hiuslakkaa silmille.

Nuori mies sai kyllä saalistakin. Hän nappasi mukaansa etupenkiltä yhden villahanskan ja jätti minulle toisen. Kiusa se on pienikin kiusa. Sivulasi on nyt korjattu, joten tervetuloa rikkomaan se huomenna uudestaan. Täältä pesee!

Sainpahan viimeinkin päivitetyksi kotikoneen tietoturvaohjelman. Valikosta valitsin päivityskieleksi suomen ja etenin sen mukaan. Maksuvaiheeseen tultaessa klikkasin luottokortin ikonia ja jatkoin ohjeita noudattaen. Sitten tyssäsi. En voinutkaan maksaa ohjelmaa belgialaisella kortillani. Kiitos vaan kovasti kansainvälisestikin tunnetulle suomalaiselle firmalle. Onneksi minulla on vielä Suomessa pankkitili ja pystyin nettipankin kautta maksun hoitamaan. Nyt on kone taas suojattu, mutta vähän jäi asia kaivelemaan. Jos olisin valinnut päivityskieleksi jonkun muun kuin suomen, olisinkohan silloin pystynyt käyttämään korttiani. En viitsinyt kokeilla. Voihan epätietoisuudessakin elää.

Ei muuten ole uutta tämä luottokortin käytön vaikeus. Olen muutaman kerran ostanut netin kautta VR:n junalippuja ja silloinkin olen joutunut korttini kanssa pulaan. VR on saanut minulta palautetta asiasta, mutta vastausta ei ole toistaiseksi tullut. Voihan olla, että ovat jo systeemejään muuttaneet. Tällä viikolla tilasin taas junalipun, mutta nyt maksoin suosiolla heti nettipankin kautta.

Yksi kummastuttava luottokorttikäytäntö Suomessa on se, että huoltoasemien (tai miksi niitä nykyisin kutsutaankin) polttoaineautomaatit hyvin harvoin hyväksyvät ulkomaisia luottokortteja. Kerran asiaa huoltoaseman kassalla ihmetellessäni, minulle vain sanottiin, että olihan ihan lähellä pankkiautomaatti, josta voi nostaa käteistä, joka taas käy automaattiin. Niinpä. 

Ei asia ole sen paremmin täällä Belgiassa. Monilla huoltoasemilla käy ainoastaan belgialainen pankkikortti, ei edes käteisellä voi polttoainetta ostaa. Jotkut asemat hyväksyvät luottokortteja ja käteismaksun päivisin, mutta ei iltaisin tai viikonloppuisin. Nyttemmin on tosin suuret yhtiöt muuttaneet useita palveluhuoltoasemiaan ns. express-asemiksi, ja niiden automaatteihin näyttävät kaikki kortit käyvän. Polttoainekin on niissä yleensä halvempaa kuin muilla asemilla. Hinnan muuten tarkistan täältä.

Olipas aamulla mielenkiintoinen, vähän jännittävä ja aika absurdi työmatka. Vein nilkan aamulla taas väännettäväksi ja käännettäväksi, ja uskokaa tai älkää, juoksin ja hypin sen kanssa! Tosin erittäin hitaasti ja matalalla eli aitajuoksu ei ihan vielä taitaisi onnistua.

Lakenin nurkilla poliisilaitoksen pihasta lähti tänä aamuna puolisen tusinaa mellakkapoliisiautoa liikkeelle juuri kun olin kohdalla. Minä jouduin autoineni näiden suurien, tummansinisten ajoneuvojen saartamaksi. Siltä istumalta päätin pitää pienen sisäinen kapinoitsijani tiukasti aloillaan. Ei kaahailua eikä turhia kaistanvaihtoja tänään!

Täytyy sanoa, että tunsin oloni samalla kertaa äärettömän turvalliseksi ja vähän pelottavaksi. Mieleeni palasi vanhoja uutiskuvia mellakoista ympäri maailmaa, poliisit raskaine varusteineen hakkaamassa (rauhallisia?) mielenosoittajia. No, nämä poliisit taisivat vain olla menossa Schumanille pitämään EU-huippukokouksen osallistujia erossa tavallisesta rahvaasta. Harmi, kun ei ollut kameraa mukana.

Onpahan saanut nilkka viime aikoina liikettä! Viikonloppuna ulkoiltiin oikein tekoluonnossa Brysselin pohjoispuolella. Täältä on aika vaikea löytää ns. oikeaa luontoa lähimailtakaan, mutta onneksi on sentään jotain.

Kävelin hiekkarannalla, metsäpoluilla ja pusikoissa, joten jalka sai aika monipuolista heilutusta. Illalla nilkka olikin ihan kivasti kipeä ja turvoksissa, joten ilman mitään omantunnontuskia annoin sen levätä sohvalla.

Eilen piti lähteä kokoukseen muutaman sadan metrin päässä olevaan toimistorakennukseen. Lyhyen matkan takia en tietenkään viitsinyt autolla lähteä vaan kävellä nilkutin katua pitkin.

Brysselin jalkakäytävät on yleensä laatoista rakennettu. Tai ei sitä voi rakentamiseksi sanoa. Laatat on vain pudotettu paikoilleen ja aika usein ne sojottavat sinne tänne ja liikkuvat hauskasti varsinkin sateella. Jalat terveinäkin laattoihin kompastuu vähän väliä, saatikka sitten kun nilkkaan sattuu joka askeleella. Matkani eteni erittäin hitaasti ja epävarmasti, mutta olin perillä hyvissä ajoin.

Työkavereitani sainkin odotella aika tovin. Taas kerran olivat myöhässä. Jostain syystä minun mielestäni kokouksiin pitäisi mennä ajoissa, mutta suurin osa työkavereistani ei ajattele niin. He eivät pidä sitä mitenkään kummallisena, että tulevat paikalle vartin kokouksen alun jälkeen. Minusta se on outoa ja jopa epäkohteliasta. Ymmärrän, jos on ihan oikea este, mutta ainakaan eilen ei sellaista ollut. Lähtivät vain liian myöhään liikkeelle. Onkohan tämä taas joku kulttuuriero, koska myöhästyjät hyvin harvoin ovat pohjoismaalaisia?

Kävin eilen iltasella ortopedi-kirurgin (Kirjoitetaankohan tuo sana yhteen vai väliviivalla??) juttusilla. Erittäin pätevänä pidetty tohtori ilmoitti, ettei mitään muuta tällä hetkellä voi tehdä kuin jumpata nilkkaa.

Nilkan pehmytkudokset (nivelsiteet etc.) ovat niin pahasti vaurioituneet, että tämänhetkinen kipu ja turvotus johtuu melkein pelkästään siitä. Nilkkaani väännellessään tohtori sanoi, että koska olen näin pitkä (jaahas, 165 senttinen ei mielestäni voi pituudella pröystäillä), minun tuskin enää tarvitsee pystyä varpailleni nousemaan. Kiitos vain siitäkin ja terveisiä Poriin. Tanssit on minulta vissiin tanssittu, mutta onneksi jälkipolvi jatkaa harrastusta.

Lääkäri määräsi lisää fysioterapiaa ja sanoi, että pyöräily ja uinti olisivat myös nilkan paranemiselle eduksi. Pitäisiköhän ostaa uimapuku ja kokeilla kylämme uimahallia? Hallin aukioloajat ovat vaan niin kummalliset, että minun on vaikea sinne ehtiä. Polkupyöräkin on roikkunut kellarin katossa pari vuotta ja odottaa kevät-syys-kevät-huoltoa. Ehkäpä investoin kuntopyörään.

Viimeisin leikkaus oli tohtorin mukaan onnistunut mainiosti ja nyt nilkassa oleva metallimäärä jätetään sinne, jos ruuvit ja naulat eivät ala minua vaivata. Ne vaivaavat nyt jo, mutta odotetaan, koska lääkäri niin sanoo. Kun kysyin, mitä seuraavaksi tehdään, oli vastauksena “Ei mitään”. Jos omalääkärini ei pysty hoitamaan, niin sitten takaisin ortopedi-gurulle. 38 euroa kiitos ja näkemiin. Että sellaista.

Aamulla oli taas nilkan jumppatunti ja Ines sanoi, että nyt harjoiteltaisiin portaissa kulkemista. Vähän kummastelin, koska en ole koko laitoksessa nähnyt portaita missään. Selvisihän se. Jumppasalissa oli froteepyyhkeellä päällystetty laatikko, korkeus n. 40 cm. Siihen minun piti nousta oikea jalka edellä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Kun kolme kertaa olin lähes kumauttanut naamani edessä olevaan betoniseinään, ilmoitin että nyt riitti. Yritin kohteliaasti sanoa, että taitaa motivaationi olla miinuksilla, mutta oikeasti olisin halunnut kommunikoida muutaman suomalaisen voimasanan avulla ja juosta (lue: klenkata) pois koko huvipuistosta. Vähän aikaa Ines minua vielä yritti liikuttaa, mutta taisi häneltäkin into vähitellen loppua hapannaamaa katsellessaan.

Toivottavasti viikonloppuna on oikein paska keli.