Nilkka murtui ja mitä sitten

Vähän nilkkauutisia taas pitkästä aikaa:

Kävin maanantaina ortopedian polilla tarkastuttamassa tuota arpista nilkkaani. Lääkäri oli samaa mieltä kanssani, ei ole vielä kunnossa, ei. Röntgenkuvien mukaan murtumat ovat luutuneet hyvin, mutta nilkka ei liiku ollenkaan niin kuin pitäisi. Turvonnutkin se mokoma on vielä. Lisäksi kuvissa näkyi, että nivelessä on jotain reumaattisen näköistä muodostelmaa. No, sen kyllä tiedänkin. Nivelreumaani on hoidettu aina silloin tällöin lapsuudestani saakka. Viime vuosina ei mitään ongelmia ole ollut, enkä ole edes viitsinyt ajatella koko asiaa. En ala vieläkään sitä pohtia. Olkoon.

Fysioterapiaa pitää jatkaa, mutta siinäpä onkin nyt ongelma, kun tuo vasen jalkani kipeytyi. Taidan ottaa yhteyttä Inekseen ja kysellä, kuinka jatkaisimme. Voikohan oikeaa jalkaa kuntouttaa, jos vasen ei kestä kunnolla astumista? Minulla onkin nyt edessä taas uusi seikkailu, kun sain lähetteen Aalstin sairaalaan välilevytyrien takia. Siitä kuitenkin enemmän toisessa blogissani.

Seuraavaksi pitää mennä nilkkaa taas ortopedille näyttämään joskus muutaman kuukauden kuluttua. Kunpa muistasin hakea sairauskassaa varten jatkoaikaa, etteivät lopeta täyskorvausta. Nyt on määräpäivä heinäkuun lopulla, mutta jos lähden lomille jo kesäkuussa, täytyy asia hoitaa silloin. Täytyypä merkitä kalenteriin Erittäin Tärkeänä Asiana.

Tiistaina kävin näyttämässä nilkkaa ortopedin polilla sairaalassa. Ihan hyvältä kuulemma näyttää, vaikka parantumisen varaa vielä onkin. Kävely sujuu paljon paremmin kuin ennen leikkausta, koska ruuvit eivät ole enää esteinä. Nilkkaan jätetty ruuvi ei vaivaa yhtään eikä se ainakaan lääkärin mukaan mihinkään paikaltaan lähde. Aika yksinäiseltä se kuitenkin röntgenkuvissa näyttää.

Kun valitin erityisesti nilkan vasemmalla puolella tuntuvaa, joskus kovinkin pistävää kipua, lääkäri kertoi syyn. Murtuman korjaus ei ole onnistunut yhdestä kohdasta ihan niinkuin olisi pitänyt ja sen takia nilkka kipuilee. Skannasin viimeisimmät röntgenkuvat muillekin iloksi ja ympäröin toiseen kuvaan huonosti korjatun alueen. Minä en siinä mitään ihmeellistä näe, mutta kaipa asia on niinkuin lääkäri sanoo.

Ei ole ruuvilla kavereita enää

-Röntgenkuvat varmaan vääristävät totuutta, ei tuo nilkka nyt ihan noin suuri voi olla. -

Sain lääkäriltä taas lähetteen fysioterapiaan, jonka pitäisi tällä kertaa ihan oikeasti parantaa nilkan liikkuvuutta. Toivottavasti näin käy. Polille menen seuraavan kerran puolen vuoden päästä eli ensi vuoden huhtikuussa.  Täytyy varmaan hakea jatkoaikaa sairauskassan määrittelemään täydellisen paranemisen päivään, joka tällä hetkellä on helmikuun lopussa. Se on onneksi pelkkä ilmoitusasia; omalääkäri täyttää lomakkeen ja asia on sillä hoidettu.

Parin viikon kuluttua menen sairaalaan luuntiheysmittaukseen. Saas nähdä, mitä tuloksia sieltä saan. En yhtään ihmettelisi vaikka jonkinasteista osteoporoosia sairastaisin. Maitoa en ole juonut sitten lapsuusiän, piimää tai viiliä en voi sietää enkä jugurtistakaan paljon perusta. Juustoista sen sijaan pidän, ja ne ovatkin ruokavaliossani lähes ainoa kalsiumin lähde. No, tutkitaan ensin ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu.

Yksi kolmesta nilkan haavasta tulehtui viikonlopun aikana, tai ainakin niin luulen. Haavan ympärys oli tulipunainen, turvoksissa ja kuuma. En viitsinyt lähteä sairaalan päivystykseen jonottelemaan vaan etsin lääkekaapista vanhan Betadine-tuubin. Siinä oli onneksi vielä käyttöaikaa vuoden verran.

Puhdistin haavan, levitin sille ruskeaa mönjää, peitin steriilisiteellä ja annoin olla. Seuraavana päivänä poistin sidokset ja tulehdus oli kadonnut. Turvotus ja punoitus olivat poissa

Haavat, tai olisivatko ne jo arpia, nilkan kummallakin puolella kiristävät eikä nilkka taivu vielä ollenkaan hyvin. Nilkka on myös kovin arka. Piti tänään mennä käymään työpaikalla kollegan läksiäisissä, mutta en menekään. Ei huvita saada nilkkaan kolhuja ruuhkabussissa ja -metrossa. Kyllä Eva ymmärtää.

Äitini soitti eilen. Hän on nyt jäänyt sisarussarjansa viimeiseksi. Vanha tätini, äitini sisko, oli edellisyönä nukkunut rauhallisesti pois. Kävin kesällä häntä Terho-kodissa tervehtimässä ja silloin hän vielä oli pirteä sairaudestaan huolimatta. Syksyn edetessä tätini tila huononi ja osasimme odottaa suruviestiä. Haluaisin päästä hautajaisiin ja toivon, että saan töistä lomaa sitä varten.

Kävin eilen kotikadun apuvälinemyymälässä ostamassa ihan omat kyynärsauvat. Aikaisemmin käyttämäni sauvat olen palauttanut pomolleni, joka tarvitsee niitä nyt itse. Hänkin on loukannut nilkkansa. Maksoin ranskalaisista sauvoistan peräti 25 euroa, jonka saan jonakin päivänä sairauskassalta takaisin.

Apteekissakin piti piipahtaa hakemassa lääkärin määräämät särkylääkkeet. Toinen lääke oli tavallinen Dafalgan, joka auttaa tai ei auta. Toinen sen sijaan oli uusi tuttavuus, Tradonal. Lueskelin Tohtori.fi -sivuston lääkeoppaasta vaikuttavan aineen, tramadolin, ominaisuuksista ja alkoi vähän hirvittää: “Tramadoli vaikuttaa keskushermostoon. Se on sukua morfiinille ja muille opiaateille, mutta tramadoli on vaikutukseltaan miedompi kuin vahvimmat kipulääkkeet.” Huh!

Lääke on tarkoitettu “vaikeahkojen ja vaikeiden kipujen hoitoon”, mikä oli ihan ok. Haittavaikutusten lista sen sijaan oli aika pitkä: “Lääke voi heikentää tarkkaavaisuutta liikenteessä ja muissa tarkkuutta vaativissa tilanteissa. Tavallisimpia haittavaikutuksia ovat pahoinvointi ja huimaus, ja melko tavallisia myös mm. oksentelu, hikoilu, suun kuivuminen, ummetus ja päänsärky. Valmistetta ei saa käyttää samanaikaisesti alkoholin eikä keskushermostoa lamaavien muiden lääkkeiden kanssa. Pitkäaikainen käyttö lisää riippuvuuden kehittymisen vaaraa.”

Onneksi jalka ei ole niin kipeä, ettenkö Dafalganilla pärjää. Taidan työntää Tradonalin lääkekaapin kaukaisimpaan nurkkaan tai palautan sen apteekkiin takaisin. En minä noin vahvaa lääkettä tarvitse. Sitä paitsi tiedänpähän, että olen elossa, kun nilkkaan sattuu.

Samalla reissulla kävin myös Brysselissä asioilla ja autoilu sujui oikein iloisesti (ei, minä en ajanut). Eilen oli nimittäin Belgiassa yleislakko ja liikenne oli aika rauhallista tavalliseen arkipäivään verrattuna. Julkinen liikenne oli aivan pysähdyksissä, useat kaupat kiinni ja monet virastotkin toimivat vain puoliteholla.

Tässä ne ovat, nilkastani poistetut jalometallit:

Yksi koukku jätettiin jalkaan muistoksi. Oli kuulemma niin tiukasti luun sisällä, ettei kannattanut kaivaa irti. Pysyköön nilkassa, jos lupaa olla paikallaan. 

Sairaalareissu oli tylsä. Leikkaus varmaan meni ihan hyvin, vaikka lääkäri joutuikin tekemään nilkkaani ylimääräisen reiän saadakseen ruuvin ulos. Nukutuksesta herätessäni en millään muistanut salasanaani, mikä suututti minua suuresti. Osastolla saamani iltapala ei pysynyt sisällä. Nilkkaa särki enkä saanut kunnolla nukutuksi. Vaivasin yöhoitajaa kipulääkepyynnöilläni.

Lauantaina odotin kolmisen tuntia kotiinpääsyä kunnes yksi hoitajat tajusivat, etten pääse asiaa hoitamaan osaston toimistoon. En nimittäin pystynyt liikkumaan kuin yhdellä jalalla hyppien, joten lopulta hoitajien piti tulla huoneeseeni kotiutuspapereiden kanssa.

Sain mukaani viikonloppupakkauksen särkylääkkeitä ja läjän muitakin pillereitä, jotka hetken kuluttua otettiin pois. Ne oli kuulemma tarkoitettu jollekin toiselle. Hoitajilla tuntui olevan muutenkin potilaiden lääkkeet sekaisin, kun niitä hermostuneina kiikuttivat edes takaisin.

Olin koko ajan ihmetellyt hoitajien hieman epäystävällistä käytöstä ja se taisi selvitä viime minuuteilla. Yksi hoitaja totesi, että minähän olin Englannista ja samaan hengenvetoon kysyi, mitä tein Belgiassa. Kun sanoin, että olin Suomesta enkä Englannista, hän näytti kovin yllättyneeltä ja ilmoitti iloisena kansalaisuuteni muillekin. Onkohan joku britti saanut koko osaston henkilökunnan varpailleen?

Tässä vähän inhorealismia herkkähipiäisille. Laskuni mukaan turvonneessa nilkassa on niittejä yhteensä noin 25.

Kävin maanantaina taas kerran sairaalassa kaikenmaailman kokeissa, koska edellisistä oli jo yli puoli vuotta. Eivät tulokset enää kelpaa.

Ilmoittautumisluukulla sain vastaani tyypillisen belgialaisen asiakaspalvelijan. Herra otti paperini, rämpytti jotain masiinaa tiskin takana, antoi paperit takaisin muminan saattelemana. Anteeksi, mitä? “Mene käytävän päähän”, oli vastaus. “Mutta kun mulla on näitä erilaisia kokeita…”. Taas: “Mene käytävän päähän” ja mulkaisu. No, meninhän minä lopulta ja käytävän päässä laboratorion ilmoittautumisluukulla olikin aivan toisenlainen palvelu. Asiat selkisivät hetkessä. Pari tunnin päästä maksoin kassalla 18 euroa, eli pelkästään nukutuslääkärin korvauksen. Lopuista saan laskun kotiin.

Sairaalasta tuli myös kirje, jossa toivotettiin tervetulleeksi leikkaukseen perjantaina. Sanovat kirjeessä, että minun pitäisi ottaa mukaani 2500 euroa etukäteismaksuksi, ja jos haluan yhden hengen huoneen, vielä 500 euroa lisää. Onneksi työnantaja lähetti vihdoin tällä viikolla sairaalalle maksusitoumuksen, ettei minun itse tarvitse koko operaatiota maksaa.

Rahan lisäksi pitäisi ottaa mukaan neljä (!) käsipyyhettä, neljä pesulappua, yksi kylpypyyhe, saippuaa, hammasharja, paperinenäliinoja, yöpuku, aamutakki, aamutossut, lukemista ja joku tukisukka, josta en ole koskaan kuullutkaan. Ihmettelen tuota pyyheliinojen määrää. Aion olla tottelematon ja ottaa mukaani vain yhden pyyhkeen. Tuskin ehdin kovin usein suihkussa käydä runsaan vuorokauden aikana, josta varmaan noin 12 tuntia olen lähes tiedottomana.

En tiedä, mikä Suomen sairaaloiden käytäntö nykyisin on, mutta luulen, että siellä potilaat käyttävät sairaalan vaatteita ja pyyheliinoja ja varmaan sairaala tarjoaa kylpysaippuankin. Suomessa tuolta listalta ottaisin varmaan vain hammasharjan mukaani. No, lisäksi tietysti naamarasvat ja muut tuiki tärkeät kosmetiikat.

Töissä olen rivien välistä lukenut hyvin hienovaraista vihjailua siitä, että leikkaukseni ja tuleva sairaslomani osuvat tosi huonoon aikaan. En ole ollut kuulevinani. Yksi työkaverini joutui alkuviikosta pitkälle sairaslomalle uupumisen takia ja nyt on yksikössämme huomattavissa pientä paniikkia. Tällä kertaa en leikkausaikaa enää muuta. Viime syksynä siirsin työasioiden takia leikkaustani, ja jos niin en olisi tehnyt, nilkka olisi varmasti jo paljon nykyistä parempi. Kyllä töissä varmaan pari viikkoa pärjätään ilman minuakin.

Vihdoin ja viimein osuimme ortopedin kanssa samaan aikaan vastaanotolle ja saimme sovituksi ruuvinpoistoleikkauksen ajan. Perjantai, lokakuun 3. menen sairaalaan leikattavaksi ja seuraavana päivänä pääsen kotiin. Saan kaksi viikkoa sairaslomaa ja urheilu on kiellettyä kuuden viikon ajan leikkauksen jälkeen. Normaali kävely ja polkupyöräily on sallittua, mutta rajummat urheilulajit kuten jalka- tai koripallo, ovat kiellettyjen listalla. No, enpähän ole noita ennenkään harrastanut, joten ei taida olla vaikeaa elää niitä ilman kuutta viikkoa.

Voimallinen liikunta on kiellettyä siksi, että nilkka saattaa murtua ruuvin reikien kohdalta uudestaan, jos lähden riuhtomaan liian aikaisin. Lupaan, etten ala harrastaa rugbya tai potkunyrkkeilyä ainakaan toistaiseksi. Sauvakävely saa riittää muutaman viikon ajan.

Nyt pitää muistaa lähettää maksusitoumusanomus (Kylläpä suomen kielessä on pitkiä sanoja!) sairauskassalle ja käydä yleislääkärin juttusilla. Hänen täytyy kirjoittaa työnantajalleni todistus siitä, että nilkkavamma ei ole täysin parantunut 5.10., joka minulle on määräpäiväksi annettu. Taitaa kulua jonkin aikaa ennen kuin saan unohtaa koko ikävän murtuman. Epäilen, että muutama käynti fysioterapiassakin on vielä tarpeen, jotta nilkka alkaisi liikkua normaalisti.

Piti tänään olla nilkan röntgenkuvaus, mutta eipäs ollutkaan. Sain sairaalasta tiistaina kirjeen, jonka mukaan röntgen- sekä lääkäriaikaa oli siirretty viikolla. Ensi viikon perjantaina pääsen toivottavasti lopultakin suunnittelemaan lääkärin kanssa leikkausajankohtaa.

Sanoin tänään parille työkaverille, että tällä kertaa en aio siirtää leikkausta minkään työtehtävän takia yhtään päivää niin kuin viime syksynä tein. Nyt pitää jalka saada kuntoon mahdollisimman pian. Paranemiseen on mennyt jo turhan kauan.

Oli eilen sairaalakäynti. Piti käydä röntgenissä ja ortopedin juttusilla, mutta joku oli möhlinyt ja sairaalan listojen mukaan minun olisi pitänyt olla siellä jo viikko sitten. Muistan ihan varmasti, että puhelimessa sanottiin torstai 28. elokuuta! Vaikka olisi kuinka huono kielitaito, ei yhtä ja kahdeksaa voi millään sekoittaa keskenään. Sairaalassa oli kyllä tehty paljon muutoksia kesän aikana ja ilmoittautumissysteemikin oli kokonaan uudistunut. Erehdyksen syy saattoikin olla siinä.

Tottakai varasin uudet ajat. Ensi viikolla menen kuvauttamaan nilkan ja seuraavalla viikolla käyn juttelemassa lääkärin kanssa ja sopimassa leikkausajan. Toivottavasti leikkausta ei tarvitse kauaa odottaa. Syksyllä olisi muutakin tekemistä kuin lepuuttaa leikattua nilkkaa.

Jalka on nyt ihan ennallaan, ei parempi eikä huonompi. Jonkin verran jaksan sen kanssa kävellä, mutta lenkin jälkeen nilkka on kuin pyöreä kuin pallo. Kunnollisia (lue: kauniita) kenkiä en voi varmaan vielä pitkään aikaan käyttää. Ellei nyt tuo sunnuntaitorilla laukkukauppiaan pöydällä näkemäni yksilö sopisi. Korko taitaa kyllä olla liian korkea.

Kävin eilen iltasella ortopedi-kirurgin (Kirjoitetaankohan tuo sana yhteen vai väliviivalla??) juttusilla. Erittäin pätevänä pidetty tohtori ilmoitti, ettei mitään muuta tällä hetkellä voi tehdä kuin jumpata nilkkaa.

Nilkan pehmytkudokset (nivelsiteet etc.) ovat niin pahasti vaurioituneet, että tämänhetkinen kipu ja turvotus johtuu melkein pelkästään siitä. Nilkkaani väännellessään tohtori sanoi, että koska olen näin pitkä (jaahas, 165 senttinen ei mielestäni voi pituudella pröystäillä), minun tuskin enää tarvitsee pystyä varpailleni nousemaan. Kiitos vain siitäkin ja terveisiä Poriin. Tanssit on minulta vissiin tanssittu, mutta onneksi jälkipolvi jatkaa harrastusta.

Lääkäri määräsi lisää fysioterapiaa ja sanoi, että pyöräily ja uinti olisivat myös nilkan paranemiselle eduksi. Pitäisiköhän ostaa uimapuku ja kokeilla kylämme uimahallia? Hallin aukioloajat ovat vaan niin kummalliset, että minun on vaikea sinne ehtiä. Polkupyöräkin on roikkunut kellarin katossa pari vuotta ja odottaa kevät-syys-kevät-huoltoa. Ehkäpä investoin kuntopyörään.

Viimeisin leikkaus oli tohtorin mukaan onnistunut mainiosti ja nyt nilkassa oleva metallimäärä jätetään sinne, jos ruuvit ja naulat eivät ala minua vaivata. Ne vaivaavat nyt jo, mutta odotetaan, koska lääkäri niin sanoo. Kun kysyin, mitä seuraavaksi tehdään, oli vastauksena “Ei mitään”. Jos omalääkärini ei pysty hoitamaan, niin sitten takaisin ortopedi-gurulle. 38 euroa kiitos ja näkemiin. Että sellaista.

Aamulla oli taas nilkan jumppatunti ja Ines sanoi, että nyt harjoiteltaisiin portaissa kulkemista. Vähän kummastelin, koska en ole koko laitoksessa nähnyt portaita missään. Selvisihän se. Jumppasalissa oli froteepyyhkeellä päällystetty laatikko, korkeus n. 40 cm. Siihen minun piti nousta oikea jalka edellä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Kun kolme kertaa olin lähes kumauttanut naamani edessä olevaan betoniseinään, ilmoitin että nyt riitti. Yritin kohteliaasti sanoa, että taitaa motivaationi olla miinuksilla, mutta oikeasti olisin halunnut kommunikoida muutaman suomalaisen voimasanan avulla ja juosta (lue: klenkata) pois koko huvipuistosta. Vähän aikaa Ines minua vielä yritti liikuttaa, mutta taisi häneltäkin into vähitellen loppua hapannaamaa katsellessaan.

Toivottavasti viikonloppuna on oikein paska keli.