Nilkka murtui ja mitä sitten

Kävin eilen iltasella ortopedi-kirurgin (Kirjoitetaankohan tuo sana yhteen vai väliviivalla??) juttusilla. Erittäin pätevänä pidetty tohtori ilmoitti, ettei mitään muuta tällä hetkellä voi tehdä kuin jumpata nilkkaa.

Nilkan pehmytkudokset (nivelsiteet etc.) ovat niin pahasti vaurioituneet, että tämänhetkinen kipu ja turvotus johtuu melkein pelkästään siitä. Nilkkaani väännellessään tohtori sanoi, että koska olen näin pitkä (jaahas, 165 senttinen ei mielestäni voi pituudella pröystäillä), minun tuskin enää tarvitsee pystyä varpailleni nousemaan. Kiitos vain siitäkin ja terveisiä Poriin. Tanssit on minulta vissiin tanssittu, mutta onneksi jälkipolvi jatkaa harrastusta.

Lääkäri määräsi lisää fysioterapiaa ja sanoi, että pyöräily ja uinti olisivat myös nilkan paranemiselle eduksi. Pitäisiköhän ostaa uimapuku ja kokeilla kylämme uimahallia? Hallin aukioloajat ovat vaan niin kummalliset, että minun on vaikea sinne ehtiä. Polkupyöräkin on roikkunut kellarin katossa pari vuotta ja odottaa kevät-syys-kevät-huoltoa. Ehkäpä investoin kuntopyörään.

Viimeisin leikkaus oli tohtorin mukaan onnistunut mainiosti ja nyt nilkassa oleva metallimäärä jätetään sinne, jos ruuvit ja naulat eivät ala minua vaivata. Ne vaivaavat nyt jo, mutta odotetaan, koska lääkäri niin sanoo. Kun kysyin, mitä seuraavaksi tehdään, oli vastauksena “Ei mitään”. Jos omalääkärini ei pysty hoitamaan, niin sitten takaisin ortopedi-gurulle. 38 euroa kiitos ja näkemiin. Että sellaista.

Aamulla oli taas nilkan jumppatunti ja Ines sanoi, että nyt harjoiteltaisiin portaissa kulkemista. Vähän kummastelin, koska en ole koko laitoksessa nähnyt portaita missään. Selvisihän se. Jumppasalissa oli froteepyyhkeellä päällystetty laatikko, korkeus n. 40 cm. Siihen minun piti nousta oikea jalka edellä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Kun kolme kertaa olin lähes kumauttanut naamani edessä olevaan betoniseinään, ilmoitin että nyt riitti. Yritin kohteliaasti sanoa, että taitaa motivaationi olla miinuksilla, mutta oikeasti olisin halunnut kommunikoida muutaman suomalaisen voimasanan avulla ja juosta (lue: klenkata) pois koko huvipuistosta. Vähän aikaa Ines minua vielä yritti liikuttaa, mutta taisi häneltäkin into vähitellen loppua hapannaamaa katsellessaan.

Toivottavasti viikonloppuna on oikein paska keli.

Tänään olin kolmannen kerran fysioterapiassa leikkauksen jälkeen. Nilkkaa hierottiin, heilutettiin ja väännettiin. Kidutuspenkissäkin (lue: venytyslaudalla) seisoin viitisen minuuttia ja yritin pysyä tasapainossa puolikkaan ilmapallon päällä.

Kun edellisen kerran kokeilin puolipallon päällä seisomista, tuntui siltä, että nilkka murtuu uudestaan. Nyt pystyin seisomaan ja tasapainoilemaan sen päällä aika kauan. Välillä piti ottaa vähän tukea puolapuista, mutta aika hyvin meni.

Session jälkeen nilkka oli kyllä tosi kipeä ja kävely oli vaikeaa. Jumppari ei oikein usko, että pystyn ensi viikosta lähtien olemaan töissä ainakaan koko päivää. Ehkäpä käyn tällä viikolla lääkärillä ja pyydän osa-aikaista sairaslomaa ainakin pariksi viikoksi. Omalääkärini ei onneksi sairasloman antamisessa pihtaile. Hän kirjoittaa sitä niin paljon kuin luulen tarvitsevani. Mukava lääkäri.

Kyllä on ihanaa, kun pääsee pitkästä aikaa kunnolla suihkuun! Olen antanut leikatulle jalalle oikein teholiotus- ja kuorintahoitoa ja vähitellen olen saanut kuivan ihon pois. Rasvaakin on ihoon uponnut aikamoinen määrä.

Tänään jalkaa rasvatessa tunsin nilkassa ruuvin pään ja kirotahan siinä täytyi. Voi *kele, joko taas! Ennen leikkausta nilkan ihon läpi törrötti terävä ruuvin pää ja silloin pelkäsin, että se tulee salakavalasti ihon läpi. Törröttävä ruuvi poistettiin, mutta ovat taitaneet asentaa samanlaisen tilalle. Tämä nykyinen törrö ei ole terävä, mutta aivan selvästi näkyy ja tuntuu.

Eihän nämä nilkkani mitkään siloiset ja suloiset ole koskaan olleet, mutta ei tämän toisen ihan näin muhkurainen tarvitsisi olla. Toki tilanne korjaantuu, kun ruuvit joskus poistetaan, mutta ihmettelenpä mitä koholla oleva ruuvi saa siihen mennessä aikaan. Onkohan se koko ajan ollut näin koholla vai liikkuuko se? Ja jos yksi ruuvi liikkuu, niin voivathan ne muutkin sen tehdä. Nyt on kyllä pikaisesti varattava aika uudelta lääkäriltä ja otettava asiasta selvää.

Tänään häipyi kipsi jalkani ympäriltä. Aamulla kävin sairaalan polilla ensin röntgenissä ja sitten lääkärin juttusilla. Tällä kertaa sainkin oikein kaksi lääkäriä samaan aikaan nilkkaani ihailemaan. Tai niin luulin. Toinen taisikin olla vasta lääketieteen opiskelija, kun hyvin joustavasti siirtyi etuvasemmalle oikean lääkärin ryhtyessä tutkimaan nilkkaani.

Nyt joudun käyttämään kyynärsauvoja viikon verran ennen kuin saan alkaa taas opetella kävelemistä. Fysioterapeutiltakin pitäisi taas aika tilata. Onneksi sain tällä kertaa vain yhdeksän kerran hoitosarjan. Lupasin itselleni, että nyt en suostu yhtä voimalliseen hoitoon kuin syksyllä.

Kun kyselin loppujen ruuvien poistosta, lääkäri oli sitä mieltä, että vasta joskus elo- tai syyskuussa pitäisi nilkka seuraavan kerran avata ja ruuvit poistaa. No, pitääpä odotella. Minä en lääkärille kertonut ajatuksestani vaihtaa hoitavaa sairaalaa ja lääkäriä. Katsotaan sitten, mitä uusi lääkäri tähän mennessä tapahtuneesta sanoo.

Syy lääkärin vaihtoon on se, että “luotettava taho” kertoi sairaalan ortopedian osaston olevan Brysselin alueen huonoin. Tiedä sitten, mitä se tarkoittaa, mutta ainakin tämän nilkan hoidossa on mokia tehty. Täytyypä samalta tietotoimistolta kysellä, mikä olisi paras sairaala hoitamaan jalkavammoja.

Onneksi Belgiassa voi valita sairaalan ja lääkärin oman mielen mukaan. Harmittaa vain, että olen kiltisti mennyt aina takaisin UZ Brusseliin koko tämän ajan. Olisi pitänyt tajuta vaihtaa jo aikaisemmin.

Kävin muuten tänään töissä ja postilaatikossani oli seitsemän kirjettä sairauskassalta. Ihan kiitettävästi näyttivät maksaneen sairauskulujani takaisin, mutta silti useassa laskelmassa loppusumma oli nolla euroa. Nyt on verrattava laskelmia lähettämiini korvaushakemuksiin. En epäile, että olisivat väärin laskeneet, mutta haluan silti selvittää, kuinka hakemukset on käsitelty. Laskelmien logiikka ei ainakaan ensi näkemältä minulle avautunut.

Päivittäisiä sairaanhoitajan käyntejä on nyt jatkunut jo yli kolme viikkoa. Joka päivä yksi piikki pistää mahaan ja aika kirjavaksi se on tullut. On mustelmia ja patteja ja lisäksi kutiavia patteja. Eipähän ole kuitenkaan veritulppaa tullut eli ovat pistokset auttaneet. Syksyllä työkaverini sai polvileikkauksen jälkeen veritulpan jalkaansa pistoksista huolimatta.

Onneksi tämä riemu kuitenkin loppuu ensi viikolla. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, koko aamupäivä menee hoitajan odottelussa. Mitään hommaa ei oikein pysty aloittamaan, kun pitää vahtia, että koirat ovat kiinni hoitajan tullessa. En tiedä, mikä vetovoima rouvassa on mutta toinen koirista on ilmiselvästi häneen ihastunut. Epäilen kissaa.

Toinen koiristamme sen sijaan ilmeisesti vihaa hoitajaa, niin raivoisaa on haukku, kun oveen koputetaan. Luulisi, että se olisi jo tottunut päivittäisiin käynteihin.

Hoitajalla on varmaan ihan kamalasti töitä, kun minään päivänä hän ei tule klo 11 niin kuin on sanonut. Tänään sentään tuli jo ennen yhtä, mutta muina päivinä on vierailu aina ollut vasta kahden maissa. Olen vähän yrittänyt kysellä, miksei tule aikaisemmin, mutta hoitaja on niin kiireinen, että tuskin ehtii päivää sanoa. Pikaisesti vain piikittää ja sitten taas juoksee ulos. Eilen hän puhui puhelimessa koko piipahduksen ajan.

Alkaa vähitellen pitkästyttää tämä sisällä istuminen. Silmätkin menevät ihan ristiin kirjoja lukiessa tai netissä roikkuessa.

Kuva: Tällaista Fraxiparinea mahaani piikitetään

Ihan kivasti saatiin eilen aamupäivä kulumaan ortopedian poliklinikalla. Siinä lääkäriä odotellessa oli aikaa seurata potilasvirtaa ja taas kerran huomasin, että jos on suomalaisilla paino-ongelmia, niin on niitä belgialaisillakin. Vaikka eihän se ihme ole, kun ranskanperunat on täällä oikea kansallisruoka. Niin, ja tietysti olut myös.

Asiaan: Kaksi viikkoa vanha, jo pahasti pohjasta murtunut kipsi ja metalliset tikit poistettiin (auts!). Lääkärin kanssa laskeskeltiin leikkiä ja todettiin, että ollaan varmaan kaukaisia serkuksia, kun hänen isoäitinsä sukunimi on melkein sama kuin minulla. Naureskelu ei kuitenkaan auttanut. Taas rakennettiin kipsi kinttuni ympärille pariksi seuraavaksi viikoksi. Sain sentään värin tällä kertaa päättää. Ei tällä mielialalla kuitenkaan väreillä iloita, joten jalkaani koristaa taas tyylikäs musta kipsi. Laskin, että tämä on jo kuudes sitten heinäkuisen onnettomuuden.

Parin viikon kuluttua otetaan taas röntgenkuva ja katsotaan, vieläkö pitää kipsata. Millä kummalla saisin luutumisen nopeutumaan, ettei enää tarvitsisi ulkopuolelta nilkkaa tukea? Epäilenpä, että syksyinen fysioterapia ei ole tehnyt yhtään hyvää luille. Päinvastoin. Mitäs jos jalan väkisin vääntely ja liikuttaminen onkin vaikeuttanut luutumista, kun luut eivät ole saaneet olla rauhassa.

Jalkaa saan nyt käyttää ihan “normaalisti”, mutta milläs käytät, kun ainoastaan vanha kipsisandaali sopii jalkaan. Nyt on Belgiassakin sen verran viileää, ettei ainakaan ulkona viitsi ilman kenkiä kulkea. Onneksi sentään saan villasukat vedetyksi jalkaani, sillä vanhassa talossamme vetää kaikista seinistä ja ilman sukkia tulisi vähän kylmä.

Kipsin kanssa koikkelehtiminen kolmen (tai oikeastaan neljän) kerroksen talossa on mielenkiintoista seikkailua. Selkä ja lonkat ovat jo aika voimakkaasti ilmoittaneet olemassaolostaan. Pakko minun kuitenkin on liikkua, etten ihan kokonaan jumitu paikoilleni. Taidanpa ryhtyä jumppaamaan.

Nilkka leikattiin keskiviikkona eikä mikään ei mennyt niin kuin olin odottanut. No, tuo oli väärin sanottu. Tottakai joku asia meni suunnitelmien mukaan. Sairaalassa olin seitsemältä niin kuin pitikin, päiväsairaalaosastolla oli minulle sänky varattuna ja spinaalipuudutuskin (hieno sana, eikö?) lähes onnistui. Lähes sen takia, että itse leikkaus kyllä teki kipeää vaikka ei olisi pitänyt. Ilmeisesti lääkäri aloitti operaation vähän liian aikaisin. Näin muuten leikkaussalin lampunvarresta koko operaation peilikuvana. Aika ronskia hommaa.

Kolme ruuvia poistettiin, mutta luu ei ollutkaan vielä kunnolla luutunut, joten pitkät ruuvit korvattiin lyhyemmillä ja jalka peitettiin taas kerran kipsiin. Tällä kertaa sain vanhanaikaisen oikean kipsin ja nyt yritän taas liikkua kyynärsauvojen kanssa. Aluksi kyllä harmitti suunnattomasti, etten päässytkään kunnolla juoksemaan heti leikkauksen jälkeen niin kuin minulle oli luvattu. Minkäs asialle kuitenkaan voi, toivottavasti nilkka vielä kuitenkin tulee joskus kuntoon.

Leikkauksen jälkeen koko alapää tunnottomana odottelin heräämössä pääsyä takaisin osastolle. Katselin, kun leikattuja potilaita tuli ja meni, minä vain makoilin jalat liikkumattomina. Onneksi sain sen verran lääkitystä, että nukahdin pariksi tunniksi. Päiväunien jälkeen jalat jo liikkuivat ihan mukavasti.

Osastolle päästyäni odottelin lääkäriä, joka antaisi luvan kotiinlähtöön. Leikkaussalissa hän sanoi, että kipsiä täytyy tällä kertaa pitää neljä viikkoa, mutta osastolla oli jo muuttanut mielensä. Nyt ilmoitti, että kahden viikon kuluttua se poistetaan. Ei taida oikein osata päättää. Fraxiparine-ruiskeita määrättiin kyllä neljäksi viikoksi, joten ehkä en kaikkea täysin ymmärtänyt.

Seuraavana aamuna sairaalasta soitettiin minulle kaksi kertaa ja tiedusteltiin, kuinka yö oli sujunut. Se tuntui kivalta.

Kahden viikon kuluttua on aika röntgeniin ja ortopedille ja siitä taas kahden viikon kuluttua toinen samanlainen tapaaminen. Eiköhän tämä tästä jotenkin ajan mittaan selkiä. Sairaanhoitaja käy nyt päivittäin pistämässä lääkkeen mahanahkaani eli kotona on oltava. Vaikka mihinkäs minä tämän kipsin kanssa menisinkään. Onneksi on vähäluminen talvi, koska mitään kipsin suojaavaa kenkää en mukaani saanut.

Nyt on joku pahuksen flunssavirus iskenyt kyntensä kurkkuuni, mutta annetaan Echinaforcen hoitaa. En tiedä, auttaako se oikeasti, mutta ainakin maistuu niin pahalle, ettei kauaa viitsi flunssailla. Jalka tuntuu nyt ihan tavalliselta vaikka tikit vähän nipistelevätkin.

Kuvasta näkyy, minkälaisia ruuveja luihini on kiinnitetty. Huomiokynä ei ollut nilkan sisällä, se on mukana antamassa vähän viitettä ruuvien pituuksista. Saan kuulemma loputkin ruuvit joskus mukaani, joten siitä päättelin, että nilkkaa vielä leikellään.

Toinen otos on rumasta kipsistä ja punaisista varpaista. Oikeasti en ole punanahka vaan varpaat ovat vielä desinfiointiaineen värjäämiä.

Olin eilen sairaalassa muutamissa kokeissa ensi viikon leikkausta varten. Pois lähtiessäni vilkaisin kelloa ja yllätys, yllätys, aikaa oli mennyt vain runsas kaksi tuntia! Tosi tehokasta toimintaa.

Aloitin varttia vaille yhdeksän EKG:llä, jonka jälkeen konkkasin pitkin käytäviä laboratorion puolelle verikokeita varten. Samassa odotushuoneessa odoteltiin myös narkoosilääkärin puheille. Ensin juttelin hetken sairaanhoitajan kanssa nukutusasioista ja sitten pääsinkin verikokeisiin. Muutama putki verta valutettiin kyynärtaipeesta ja sitten taas odottelemaan.

Narkoosilääkärin kanssa pohdimme eri nukutusvaihtoehtoja ja päädyttiin puolikkaaseen. Siis sellaiseen, jossa olen tiedottomana vain vyötäröstä alaspäin. No, ehkäpä tuo oli väärä sanonta, eihän voi olla tiedoton, jos pää on hereillä, eihän?

Lääkäri myös kyseli monta kysymystä mahdollisisista taudeistani ja lähes jokainen vastaus pitkään listaan oli tylsä ei. Ilmeisesti olen pysynyt terveenä koko ikäni vaikka aina ei siltä ole tuntunut. Sain lääkäriltä myös ohjeet leikkauspäivää varten. Syömättä ja juomatta pitää olla keskiyöstä lähtien ja illalla pääsen kotiin. Autolla en silloin vielä kuitenkaan saa ajaa vaan tarvitsen saattajan.

Nukutuslääkärin juttusilta siirryin röntgenosastolle, joka on pari kerrosta ylempänä muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä hisseistä. Nyt otettiin vain kuva keuhkoista. Vuoroaan odotteleva arabinainen hermostui silminnähden, kun huomasi, että röntgenhoitaja olikin mies. Näin suomalaisena en pitänyt asiaa mitenkään kummallisena, mutta varmaan toisenlaisesta kulttuurista tulevalle asia oli vaikea. Jos ei edes hiuksiaan saa näyttää vieraalle miehelle, niin kuinka mahtaa olla laita muiden ruumiinosien kanssa? Mielenkiintoisia nämä kulttuurierot.

Röntgenin jälkeen lähdin etsimään sairaalan kahvilaa. Aamupalaa en ollut syönyt verikokeiden takia ja maha kurni jo hirmuisesti. Löytyihän se kuppila mutkien jälkeen ja ostin tuoreen juustosämpylän ja kahvin (yhteensä 3,40 euroa).

Mitenköhän muuten on, saako Suomessa sairaalan kanttiinista hanaolutta vai täytyykö tyytyä pelkästään pulloihin? Minä en olutta nyt juonut, mutta monilla näytti olevan Stella- tai Leffe-lasi edessään. Niinpä niin, kulttuurieroja nämäkin. Täällä olut ei ole alkoholijuoma vaan elintarvike ja sitä myydään joka paikassa, missä ruokaakin.

Seuraavaksi menin hetkeksi jonottamaan kassalle. Koko lystin hinta tällä kertaa oli n. 45 euroa. Luultavasti saan kuitenkin lisälaskun ainakin laboratoriokokeista.

Autolle päin kävellessäni katsoin kelloa ja hämmästyin. Koko hommaan oli kulunut vaivaiset kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia!

Tänään kävin taas sairaalassa ortopedin juttusilla ja sain ajan uutta leikkausta varten. Tammikuun 16. päivä pitäisi viettää sairaalassa. Koko juttu hoituu kuulemma yhdessä päivässä, joten aamulla sisään ja iltapäivällä kotiin. Tosi kiva, kun ei tarvitse makailla sairaalassa taas päiväkausia.

Ennen leikkausta minun täytyy käydä 11. tammikuuta EKG:ssä, keuhkoröntgenissä, verikokeissa ja juttelemassa anestesialääkärin kanssa. Tuo viimeinen onkin minulle ihan uutta. Edellisellä kerralla en muista, että kukaan olisi keskustellut kanssani nukutuksesta. Nyt varmaan päätetään, leikataanko nilkka täys narkoosissa (siis minä, ei lääkäri :)) vai hoidetaanko homma epiduraalipuudutuksella. Itse olisin jälkimmäisen kannalla.

Sairaslomaa tulee kuulemma n. 10 päivää. Tikkien poiston jälkeen olen taas valmis työntekoon. Fysikaalista hoitoakaan ei tohtorin mukaan enää uuden leikkauksen jälkeen tarvita. Tästä uutisesta fysioterapeuttini ei kyllä pidä. Hänen mielestään kuntoutusta tulisi jatkaa vielä pitkään leikkauksen jälkeen.

Tammikuussa nilkasta poistetaan kaikki metalliosat, jos luutuminen on sujunut hyvin. Muussa tapauksessa joitain ruuveja jätetään vielä nilkkaa tukemaan. Toivottavasti leikkausaamuna ei jännitä niin paljon, etten muista pyytää ruuveja itselleni.

Hyvä, kun sain sen leikkausajan jo tänään, lähetin heti suoraveloitushakemuksen työnantajalle. Toivottavasti päätös on valmis, kun palaan töihin 10.1. Nyt aloitin joululoman ja lähden huomenna perheineni Suomea kohti ajelemaan. Odotan matkaa tosi paljon, koska siitä onkin jo lähes vuosi, kun olen viimeeksi siellä käynyt. Kunpa ei olisi liian liukasta, etten mene uudestaan nurin. On varmaan otettava mukaan kävelysauvat ja ainakin yksi kyynärsauva, varmuuden vuoksi.

Nilkkani sisällä tapahtuu kummia. Jo parina aamuna herättyäni olen ollut tuntevinani, kuinka ainakin yhden ruuvin kanta hinkkaa ihoa sisältä päin. Ihan kuin se kirvelisi. Voikohan olla mahdollista, että ruuvit liikkuvat?

Nilkan ulkopuolellakin ruuvi tuntuu ihan selvästi ja näkyy kohoumana iholla. Onneksi perjantaina on lääkärille aika, joten eiköhän siellä asia selviä. Toivottavasti eivät heti halua nilkkaa avata ja ruuvata ruuvia pois. Ensin haluan viettää joululomani Suomessa ja sitten vasta olen valmis uusin nilkan operointikoitoksiin.

Työkaverit sanoivat, että pitäisi Suomessa mennä ensiapuun ja pyytää tehdä asialle jotain. Tietysti niin teenkin, jos nilkka alkaa kovasti särkeä ja ruuvit sojottaa sinne tänne. Muussa tapauksessa jätän hoitamisen belgialaisille. Tai voisinhan pitää ruuvimeisseliä laukussa ja poistaa ihon läpi tunkeutuvat esineet itse

Olisi varmaan pitänyt suostua menemään sairaalaan marraskuussa ja otattaa turhat piikit ja ruuvit pois. Ei tarvitsisi nyt ihmetellä kupruilevaa jalkaa ja varmaan liikkuminenkin olisi helpompaa. Taisinpa tehdä väärän päätöksen, kun halusin lykkäystä tammikuulle.