Nilkka murtui ja mitä sitten

Niin no, en minä mihinkään muukalaislegioonaan ole liittymässä eikä tämä juttu oikeastaan koske ollenkaan nilkkaani tai edes murtumia, mutta pieni yhteys sentään löytyy. Nimittäin fysioterapeuttini isä sairastui legioonalaistautiin runsas viikko sitten.

Terapeuttini 56-vuotiaalle isälle oli ensin noussun kova kuume, ja kun se ei laskenut, vaimo vei hänen sairaalaan. Siellä todettiin keuhkokuume ja aloitettiin antibioottilääkitys. Lääkkeistä ei ollut mitään hyötyä ja päivän kuluttua miehen kunto laski huimaa vauhtia ja lääkärit ihmettelivät ja perheen jäsenet olivat peloissaan. Lopulta tutkivat sairaalassa myös legioonalaisbakteerin mahdollisuutta ja sehän sieltä löytyi! Mies oli jo tajuttomana, maksan toiminta laski ja hänellä oli suolistossa sisäisiä verenvuotoja.

Nopeasti viime maanantaina aloitettiin lääkitys useammalla antibiootilla, mutta ainakaan vielä perjantaina ei mitään edistystä ollut tapahtunut.

Kaikki olivat ihmeissään bakteerin alkuperästä ja paikallinen kansanterveyslaitos yrittää nyt tutkia, mistä kummasta bakteeri löysi tiensä miehen elimistöön. Yksi epäilyksen kohde on perheen asuntovaunu, jonka vesijärjestelmää mies oli puhdistanut edellisenä viikonloppuna.

Kuten kuvitella saattaa, fysioterapeuttini on aika lailla poissa tolaltaan. Hänen isänsä ei ole koskaan sairastanut, joten kaikki tapahtunut on hänelle ihan uutta.

Itse olen sattumalta työni puolesta aika paljon antibioottitutkimuksen kanssa tekemisissä ja olen tutustunut moniin alan asiantuntijoihin. Vuosi sitten sain tosi äkäisen hammastulehduksen, jota tyhmyyttäni en heti hoidattanut. Tietysti jouduin lopulta antibioottikuurille ja kun yksi silloinen työkaverini sen kuuli, hän kysyi heti, oliko lääkäri määrännyt minulle rifampisiinia. Eihän tuo ollut eikä luvannut määrätäkään, kun sitä tiedustelin. Kuulemma antibioottiasiantuntija ei ollut hammaslääkäri eikä näin ollen voinut tietää, mistä oli kysymys. (Ei tosiaankaan hammaslääkäri vaan mikrobiologian professori, joka on erikoistunut antibioottiresistanssitutkimukseen ja on lisäksi yksi Euroopan tunnetuimpia alallaan!) Sain kollegaltani kuurin oman antibioottini lisäksi ja paha tulehdus parani hyvin nopeasti.

Tietysti minun piti kertoa terapeutilleni asiasta ja kysyä, saiko hänen isänsä ko. antibioottia. Rouva ei asiaa tiennyt, lupasi kysellä asiaa hoitavalta lääkäriltä. Silloin kun itse lääkettä sain, kuulin, että se on kovin suosittu varsinkin antibioottiasiantuntijoiden parissa. Lääkitsevät kuulemma itseään aina sillä toisen antibiootin ohella, jos on ihan pakko kuurille ryhtyä vaikka viimeiseen asti sellaista välttävätkin.

En tiedä, puutuinko sivullisena liikaa toisten asioihin, mutta ei kai siitä haittaakaan ollut. Toivon vilpittömästi, että mies toipuu.

Fysioterapian tehottomuus on saanut minut vihaiseksi. Käyn kolme kertaa viikossa väännettävänä ja veivattavana ja mitään edistystä ei tapahdu. Ei tietenkään. Eihän ne ruuvit mihinkään taivu ja väänny eikä nilkkani niiden mukana.

Mitä hyötyä on antaa jalka jonkun itseään täynnä olevan ihmisen käsiin? Olen tullut siihen tulokseen, että fysioterapeuttini haluaa väen väkisin hoitaa minua saadakseen puhua englantia. Tosiasiassahan jalan hoito ei johda mihinkään ennen kuin nilkasta on saatu muutama ruuvi pois tai ainakin vaihdetuksi lyhyempiin.

Ensin hoidossa venytellään akillesjännettä ja sitten alkaa jalan veivaus. Koko sessio päättyy kävelyharjoituksiin. Samalla rouva kertoo minulle omia perheasioitaan, juoruilee muista asiakkaista ja voivottelee työpäivän pituutta. Nilkkaani hän vääntää kuin se olisi pajua tai muuta helposti taipuisaa materiaalia. “Hoito” sattuu niin hemmetisti, ja sen olen myös sanonut. Mutta kuulemma muuten jalka ei pysy liikkuvana. Ja pah! En usko.

Toivottavasti tämä hoitojakso loppuu pian. Tammikuun leikkauksen jälkeen yritän etsiä uuden hoitajan. En tykkää yhtään tästä suupaltista.

Vähitellen alkaa käydä hermoille tämä liikkumisen vaikeus. Yritin eilen pitkästä aikaa käydä vähän ostoksilla ja se oli yhtä tuskaa. Kaikki Brysselin ympäristön ihmiset tuntuivat olevan liikkeellä, enkä saanut autoa pysäköidyksi lähellekään kauppoja.

Kävelymatka vaateliikkeisiin tuntui kestävän ikuisuuden ja irtonaiset katukivet tekivät jatkuvasti minulle kepposia. Nilkka nuljahteli minne milloinkin, ja kipeää teki. Ei vaatteiden katselusta mitään tullut. Väkisin kävin sovituskopissa, mutta mitään ei jäänyt käsiin. No, pari pitkähihaista teepaitaa ja yksi huppari sentään.

Myöhemmin päivällä menin ystäväni kanssa Ikeaan. Se vasta olikin seikkailu! Ne belgialaiset, jotka eivät vaatekaupoille olleet lähteneet, olivat kaikki tulleet etsimään uusia, ruotsalaisia sisustusideoita. Jättimyymälä oli pakattu täyteen ihmisiä. Siellä klenkkasin kärryjä työntäen ja yritin pitää mielen rauhallisena käytäviä pitkin pujotellessani. Oikeastaan onnistuin aika hyvin ja sain jopa saalistakin. Muutama pitkään haikailemani tavara päätyi kärryyni.

Kotiin päästyäni olinkin niin poikki, että en jaksanut edes ostoksiani tutkia. Nilkkaa särki kuin se olisi ollut tulessa, niska oli kipeä ja jäykkä ja polvikin vihoitteli. Taidan vähitellen muuttua ässän malliseksi kummallisen kävelytyylini ansiosta. Nyt jo harmittaa, että siirsin ruuvien poisto- ja vaihto-operaation marraskuulta tammikuulle. Yksi työkaverini sanoikin minulle, että tärkeintä on terveys eikä työ. Kyllä se työ hoituu vaikka Maailman Tärkein Työntekijä ei olisikaan paikalla.

Joskus pitäisi tällä suomalaisella sisulla heittää vesilintua ja käyttäytyä niin kuin paikalliset. Jos on kipua tai vaivaa jossakin päin kroppaa, niin silloin jäädään kotiin potemaan. Meillä pohjoismaalaislla on sellainen paha tapa, että töihin mennään vaikka mikä olisi. Ja onnettomuudetkin hoidetaan vuosiloman aikana, ettei työ vaan kärsisi :).

Nyt tämän ankkakävelijän ja tepastelijan pitäisi lähteä ruoka-kauppaan. Menen ihan vaan tuohon lähelle, koska siinä kaupassa ei ole pitkiä käytäviä. Kauppa on pieni ja kompakti, vaikka niin on sen tavaravalikoimakin.

Kävin sairaalan polilla tarkastuttamassa, kuinka nilkka on parantunut. Vastassa oli sama lääkäri, kuin viime kerralla. Hän on sen verran uusi talossa, että uskalsi sanoa, mitä ajatteli. Ovat mokomat tehneet virheen leikkauksen aikana! Ei se mikään suuri ja vakava juttu ole, mutta nilkkaani ruuvatut ruuvit - tai muutama niistä - ovat liian pitkiä. Jumpparini sitä olikin jo epäillyt, kun nilkka ei millään suostu liikkumaan niin kuin pitäisi.

Kun kerroin lääkärille nilkan kipeydestä ja jatkuvasta särystä, lääkäri ehdotti, että poistettaisiin koukun näköiset piikit. Niitä ei kuulemma tarvita. Samalla hän vaihtaisi liian pitkät ruuvit lyhyempiin. Kyllähän se minulle sopii, mutta operaatio tietää taas sairaalassa oloa ja sairaslomaa, enkä ainakaan nyt ole oiken valmis sellaiseen. Täytyy sanoa, että iloisella mielellä en poliklinikalta lähtenyt. Otti julmetusti päähän.

Lääkärin mukaan leikkauksen aikana ei ole röntgenkuvaa käytössä, joten reiät ruuveja varten tehdään vähän niin kuin käsikopelolla ja tunnustelemalla. Sitten mitataan reiän syvyys ja voilá, ruuvin pituus on tiedossa! Mutta jos porarin tuntuma onkin huono, niin reikä meneekin seuraavaan luuhun saakka, eikä sitä tiedetä ennen kuin taas kuvataan. Kyllähän sen tällainen maallikkokin kuvasta näkee, että jokunen ruuvi on aika pitkä. Kuinka sitten asiansa osaava (?) ammattilainen ei tajua, että eihän se mokoma nivel liiku, jos ruuvit asennetaan luusta toiseen. En ymmärrä.

Kun kerroin jumpparilleni asian, hän sanoi, että ko. sairaalassa tehdään samanlaisia virheitä yhtenään. Hän ei ollut halunnut aikaisemmin sitä minulle kertoa ja pelotella. Sitäkin ihmettelen. Ei se asiaa olisi miksikään muuttanut, paitsi että olisin saattanut ottaa sairaalaan jo aikaisemmin yhteyttä.

Minusta koko asia on tosi kummallinen. Onhan kysymyksessä yliopistollinen sairaala ja eikös niissä opeteta tulevia lääkäreitä. Kuinka kummassa opiskelijat oppivat, jos opettajatkaan eivät osaa?

Hyvin pian lääkärillä käyntini jälkeen sain sairaalasta puhelinsoiton ja minulle oli varattu aika leikkaukseen marraskuun 19. päivä. No way! Kiitin varauksesta ja sanoin, että silloin ei sovi. Nyt juuri on töissä vuoden kiireisin aika ja kerta kaikkiaan mahdotonta aloittaa uutta sairaslomaa. Jos kerran pystyn tekemään töitä jalka kipeänä, niin voinhan sitä jatkaa vielä jonkin aikaa. Sovimme, että leikkaus siirretään ensi vuoden tammikuulle. Joulukuussakin olisi jo hiljaisempaa, mutta en halua ottaa sitä riskiä, etten pääsisi Suomessa käymään joulun aikoihin. Minulla on rutkasti pitämätöntä vuosilomaa jäljellä ja nyt jo olen varannut sitä aika lailla ennen ja jälkeen joulun. Harmitti jo kesällä, etten voinut reissata Suomeen perhettä ja ystäviä tapaamaan. Jouluna aion olla siellä vaikka jalka olisi kuinka kipeä tahansa.

Ennen kuin leikkausaikaa uudestaan päätetään, minun pitää kuitenkin joulukuussa mennä lääkäriä jututtamaan. No, mikäs siinä. Ihan mukava naisihminenhän hän on. Toivottavasti myös hyvä ortopedi.

Ai niin, tuli muuten vihdoin lasku ihan ensimmäisestä loukkaantumispäivästä. Siinä oli eritelty ensiapupoliklinikan tekemät toimenpiteet ja loppusumma oli 367 euroa. Pitää varmaan maksaa pois ja toivoa, että saan joskus rahat sairausvakuutuksesta takaisin. Toistaiseksi minulle on palautettu vasta osa maksamistani summista vaikka tapaturmani onkin “virallistettu” ja korvauksen pitäisi olla sataprosenttinen. Joko sairauskassalääkäri on unohtanut pistää päätöksensä eteenpäin tai kysymyksessä on vain tavallinen byrokratian hitaus. Täytyypä vähän kysellä.

Kävin tänään työpaikan sairauskassalääkärillä. Vastaanotto on sellaisen matkan päässä, että yleensä sen kävelen kymmenessä minuutissa, nyt matkaan meni puoli tuntia.

Lääkärin piti arvioida, oliko lähes tasan kolme kuukautta sitten tapahtunut onnettomuuteni oikea onnettomuus vai olinko kenties itse sen jotenkin aiheuttanut. Jotenkin huvittavaa, tottakai itse halusin nilkkani murtaa ja jättää kesäloman pitämättä. Kummallista tämä byrokratia.

Tapaamani lääkäri oli joviaali ranskalaisherra, joka ensin haastatteli minua ja kyseli koko onnettomuuden historian. Kaikki kertomani kirjattiin (käsin) ylös. Sen jälkeen hän otti mittanauhan ja alkoi mitata jalkani kokoa ja vertasi sitä vasemman jalan vastaaviin mittoihin. Näytti oikea olevan melko lailla paksumpi kuin vasen. Sitten mitattiin jalan liikeratoja jollain astemitalla. Vasen liikkui ja vääntyi huomattavasti paremmin kuin oikea. Tässä se juju taisi ollakin, sillä mittauksen jälkeen herra ilmoitti hyväksyvänsä onnettomuuden. Jippii!

Nyt on tiedossa sataprosenttinen korvaus hoidoista vielä kauan. Lääkäri nimittäin totesi saman kuin kaikki muutkin lääketieteen ammattilaiset: parantuminen vie tosi pitkän aikaa ja kuntoutusta täytyy jatkaa.

Työpaikalla olen törmännyt muutamaan henkilöön, joka ihmettelee, miksi vielä kävelen kummallisesti. “Eikös se ole jo parantunut?” kyselevät. Ei tosiaankaan ole. Jalkaa särkee ihan kamalasti koko ajan ja kävely on vielä tosi vaikeaa. En millään saa nilkkaa oikeaan asentoon. Suoraan sanoen nilkka alkaa mennä jo vähän korvienkin väliin. Polvikin on kipeytynyt kummallisen kävelyni takia. Mutta ehkäpä jonain päivänä taas astelen kepeästi ja ilman kipuja. Ainakin niin toivon.

Ai niin, Toscanan matka meni muuten hienosti. Kirjoitan siitä toisella kertaa ja taidanpa kuviakin liittää katseltavaksi.

Tai ei siis varmasti tanssi! Tänään pisti fysioterapeutti liikkumaan tosi ahkerasti. - Tietysti vasta Madeleine-uutistenvaihdon jälkeen. Ensin taas hierottiin ja veivattiin ja sitten se alkoi.

Jumppahuoneessa tein ensin tavanomaisia kävelyharjoituksia ja puolapuihin nojaten varvas-kantapää-nousuja. Jalkaan sattui jostain syystä enemmän kuin ennen ja yritin liikkua varovasti. Kyynärsauvan jätin hoitohuoneeseen, että edes näyttäisin reippaalta. Vähän aikaa yritin keikkua pehmeällä alustalla ja hoitaja pyysi minua seisomaan yhdellä jalalla. En seisonut, kun en kerta kaikkiaan pystynyt. Kävelyä yrittäessäni hän pyysi, että kävelisin varpaillani. Koska olen tällainen tottelevainen suomalainen, tottakai tein työtä käskettyä. Ei olisi pitänyt.

Nilkassa vihlaisi kuin olisi kirveellä isketty (Ei minua tosin koskaan ole, joten en varmasti tiedä, miltä se tuntuu.). Putosin niiltä varpailta melkein polvilleni ja luulin, että nyt se mokoma hajosi taas. Hoitajakin pelästyi ja nosti minut äkkiä ylös. Ilmeisesti - hoitajan mukaan - joku ruuveista tai koukuista pistää nilkassa hanttiin. Täytyypä kysyä, kun seuraavan kerran menen poliklinikalle lääkäriä katsomaan.

Kotiin päästyäni päätin, että tänään en lähde työmaalle keikkumaan. Soitin esimiehelle ja eihän hän voinut muuta kuin valittaa. Minulla on vielä sairaslomaa tämä viikko ainakin ja hyvää hyvyyttänihän siellä olen pari viikkoa käynyt. Tulevana viikonloppuna pitäisi lähteä vähän reissuun ja haluaisin silloin pystyä liikkumaan paremmin ja saada kunnon kengän turvonneeseenkin jalkaan.

Laskimme fysioterapeutin kanssa, että minulla on vielä 13 lääkärin määräämää hoitokertaa jäljellä. Luultavasti tarvitsen hoitoa pidempään ja aion pyytääkin uuden määräyksen, kun seuraavan kerran lääkärini tapaan. Kidutustahan tämä hoito on, mutta luulen siitä kuitenkin apua olevan.

Nyt olen viikon verran käynyt töissä, tosin vain muutaman tunnin päivässä.

Kipsi poistettiin 7.9. sairaalan poliklinikalla. Röntgenkuvineen vierailun hinnaksi tuli peräti 20,79 euroa. Samalla sain lähetteen fysikaaliseen hoitoon, joka aloitettiin seuraavalla viikolla. Onneksi hoitolaitos on lähellä kotiani, enkä tarvitse autokuljetusta sinne mennäkseni.

Tästä surkeasta kuvasta näkyy, kuinka nilkkani on ruuvattu kasaan. 

Fysioterapeuttini on tomera naisihminen, joka aloitti heti sata lasissa. Nilkkaa hierotaan, väännetään, kierretään ja muutenkin käsitellään niin kuin se olisi pelkkää taikinaa. Sattuu aivan hirveästi. Lisäksi joudun tekemään kaikenlaisia kävely- ja tasapainoharjoituksia sekä venyttämään akillesjännettä ja pohjetta vinolla alustalla. Ei tunnu kivalta, mutta hoito on vähitellen alkanut vaikuttaa. Pystyn jo kävelemään jonkin verran ilman sauvoja, hankalasti tosin. Ensi viikolla kuulemma aloitetaan tanssiharjoitukset, mitä kyllä epäilen suuresti.

Sairaslomani piti loppua 20.9., mutta 18. syyskuuta kävin vielä poliklinikalla (taas maksoi 20,79 euroa) ja sain pari viikkoa lisää sairaslomaa. Nykyisellään viimeinen sairaslomapäiväni on sunnuntai 7.10.

Menin kuitenkin jo töihin, mutta miksi ihmeessä? Kävi nimittäin niin, että pomoni soitti ja kysyi, josko voisin edes vähäksi aikaa tulla päivittäin työmaalle. Ei minulla sitä vastaan mitään ollut, koska mieskin lupautui työpaikkakuskiksi. Käväisin kylän yleislääkärillä, joka kyllä ihmetteli pyyntöäni, kun toivoin häneltä paperia, joka antaa luvan osa-aikatyöskentelyyn sairaslomasta huolimatta. Kirjoitti hän sen lopulta päätään pyöritellen. Hintaa tuli käynnille 21 euroa. Jostain syystä pidän toistaiseksi maksamiani summia pieninä, mutta eihän minulla ole vertailukohtaa, sillä en tiedä, mitä sairaanhoito Suomessa nykyisin maksaa.

Eli nyt menen töihin aamuisin fysikaalisen hoidon jälkeen ja kotiin lähden, kun huvittaa. Yleensä olen lähtenyt, kun nilkka on turvonnut limpuksi. Taidanpa yrittää saada osa-aikatyösairaslomaa vielä tästä eteenpäinkin ;). Se tuntuu tosi sopivalta näin puolivaivaisena.

Hoitajan ohjeen mukaan olen liottanut jalkaa merisuolavedessä iltaisin ja taikatemppu tuntuu auttavan turvotukseen. Olenhan jo aikaisemminkin tiennyt, että merivesi auttaa moneen vaivaan, mutta en tullut ajatelleeksi, että voihan sellaista vettä tehdä kotonakin eikä välttämättä tarvitse lähteä rannikolle mereen kahlaamaan. Tästä vedestä tulikin aika kansainvälistä: vesi Belgiasta ja merisuola Portugalista.

Sairaala järjesti minulle hoitajan kotiin piikittämään ja huolehtimaan leikkaushaavoista. Homma alkoikin sujua heti ensimmäisenä päivänä oikein hyvin. Tosin koskaan en tiennyt, mihin aikaan hoitajarouva saapuisi ja monesti kauniit kesäpäivät menivätkin suorastaan piloille hoitajaa odotellessa. Minkäänlaisia päiväsuunnitelmia en voinut tehdä. Viikonloppuisin hän sentään kertoi, koska aikoi tulla. Yleensä melko aikaisin sekä lauantaisin että sunnuntaisin.

Yllätys minulle oli se, että  haavojen hoitoon käytettävät sidokset ja puhdistusnesteet ólisi pitänyt olla minulla itselläni. Onneksi kotoa löytyi tavallista laastaria, joka kelpasi hoitajalle. Vähän ihmettelin kyllä maan tapaa, vaikka eihän minulla ole mitään tietoa Suomenkaan systeemeistä. Hoitaja ei tosin kertaakaan puhdistanut haavoja, vaihtoi vain sidoksen joka toinen päivä.

Kun kotihoitorumbaa oli kestänyt kolmisen viikkoa, tuli tikkien poistoaika. Tikit olivat metallisia ja muistuttivat nitojan niittejä. Sellaisia ne varmaan olivatkin. Helposti ja kivuttomasti hoitaja ne poisti. Ensimmäisellä kerralla otettiin pois joka toinen ja parin päivän päästä loput. Yhteensä minulla oli vasemmalla puolella nilkkaa 16 tikkiä ja oikealla puolella taisi olla muutama enemmän.

 Tikkien poistoa kotona olohuoneessa.  

Tikkien poiston jälkeen minulla oli aika sairaalan ortopediselle poliklinikalle. Tuttu lääkäri tutki haavat, mutta sen kummempia kommervenkkejä ei tehty. Hoitokipsi otettiin pois ja sain sen mukaani kotiin muistoksi. Vanhan kipsin tilalle minulle tehtiin tukeva kokokipsi. Tai eihän se kipsiä ollut, vaan veden avulla notkistettava sidos oli kuulemma polyesteriä. Vähän minulle tuli ongelmia värin valinnassa, mutta lopulta päädyin tyylikkääseen mustaan. Tarjolla kyllä olisi ollut värejä vaikka kuinka paljon, niin oranssia kuin vihreääkin, pinkkiä unohtamatta.

Kipsiä laitettaessa hoitaja ihmetteli jalkani asentoa ja yritti väkisin saada nilkkaa 90 asteen kulmaan. Eihän se mokoma mihinkään taipunut. Onneksi sain vielä mustan paksupohjaisen tarrasandaalin kipsin suojaksi ja kävelyä helpottamaan. Nyt pitäisi opetella jalalla astumaankin. Vaikeaa se oli. Kyynärsauvojen avulla kävely ei ole koko toipilasaikanani ollut minusta helppoa. Lisäksi olkapääni ovat tulleet hirveän kipeiksi.

Vähän kummastelin, kun en saanut mitään kuntoutusohjeita jalalle, käskettiin vain varovasti kävellä.

Koko lysti poliklinikalla kipseineen ja tukikenkineen maksoi 116 EUR.

Piti aloittaa tämä nilkan murtumisblogi jo aikoja sitten, mutta asia on vain jäänyt. Mutta alkakoon nyt, eli

Kuinka kaikki alkoi

Kesälomaani oli kulunut kokonaiset kaksi päivää, kun matkavalmistelujen jälkeen, myöhään illalla lähdin koirien kanssa vielä lenkille. Mokomat näkivät SUUREN mustan koiran tulevan vastaan. Koirien kiskomisen seurauksena sora alkoi luistaa jalkojeni alla ja niin vain menin nurin mukkelis-makkelis. Tunsin heti - ja luulen jopa kuulleeni sen - että nilkka murtui.

Onneksi sain heti apua ja ystävälliset ihmiset soittivat ambulanssin, joka kiireesti vei minut lähinnä olevaan sairaalaan. Onneksi se oli iso yliopistollinen sairaala, UZ Brussel.

Ensiavussa muutaman englanninkielisen sanan lääkäreiden kanssa vaihdettuani  kuulin yllättäen suomeakin. “Kuinka voit?”, kysyi nuori lääkäriopiskelija. “Mitäs tässä, hyvinhän minä”, vastasin. Poika oli ollut opiskelijavaihdossa Jyväskylässä. Palvelu ensiavussa oli äärettömän ystävällistä ja huolehtivaa. Kipulääkitystä aloin saada heti ja kun ensimmäisen röntgenin jälkeen luita alettiin asetella paikoilleen, sain tehokkaan puudutuksen eikä toimenpide sattunut laisinkaan. Etukäteen kyllä pelotti. Nilkasta oli murtunut luita kolmesta kohdasta ja minut kuljetettiin ortopediselle osastolle leikkausta odottamaan.

Reipas mieshoitaja piti osastolla huolta kivuistani, tai siis siitä, etten niitä tuntenut. Taisinpa välillä jopa nukahtaa hieman vaikka ajatukset kieltämättä olivat sekavat. Eipäs taida tänä kesänä tulla kesälomaa!

Aamulla soittelin työpaikalle ja kolleega hoiti byrokratian kiemurat niin, että kesäloma vaihtui oitis sairaslomaksi. Työkaverit kuulemma olisivat heti halunneet lähteä minua katsomaan, mutta kielsin tulemasta. Sitten jäin odottelemaan leikkausta. Välillä minua kuskattiin uusintaröntgeniin ja nilkka myös magneettikuvattiin. Vertakin valutettiin ihan kiitettävästi. Hoitajat kävivät vähän väliä kyselemässä vointia ja tarkistamassa, ettei jalkaan satu. Iltapäivällä pääsin leikkaussaliin ja operaatio kuulemma kesti noin kaksi tuntia. Heräämössä tunsin jonkun aikaa hieman kipuja nilkassa, mutta muutaman piikin jälkeen kivut katosivat eikä olo ollut muutenkaan hullumpi. Osastolääkäri kertoi myöhemmin, että nilkan luut oli korjattu metallilevyn, ruuvien ja koukkujen avulla. Ilmankos jalka tuntui painavalta

Suomalaisesta käytännöstä poiketen Belgian sairaaloissa käytetään omia vaatteita ja muutenkin mukana pitäisi olla omat pesuaineet yms. Koska olin joutunut sairaalaan suoraan onnettomuuspaikalta, mukanani ei ollut kuin hiekassa likaantuneet lenkkivaatteet. Onneksi sain kassillisen omia vaatteita leikkausta seuraavana päivänä.

Nyt päästin jo työkaveritkin minua kummastelemaan, ja kyllä heitä sairaalassa ramppasikin. Toisaalta hyväkin, sillä toivat mukanaan minulle lukemista ja muita tärkeitä tavaroita sekä pitivät seuraa. Aika tuli tosi pitkäksi.

Parisen päivää leikkauksen jälkeen minun piti maata paikallani ja sain nauttia täydellisestä hoidosta. Vähitellen pääsin kuitenkin jotenkin liikkumaan ja rollaattoria apuna käyttäen päätin mennä suihkuun ihan itse. Yllätys, yllätys, suihkua ei ollutkaan!! Pesuhuoneessa pestiinkin pesulappujen avulla. Selvisihän niidenkin merkitys. Olinkin joskus aikaisemmin ihmetellyt, miksi ihmiset ostavat pesulappuja tai siis miksi sellaisia yleensä on myytävänä belgialaisissa kaupoissa. Suomessa en muista pesulappuja nähneeni kauppojen hyllyillä niin paljon kuin täällä.

Koska työnantajani oli lupautunut maksamaan sairaalamaksuni, en vielä tiedä, kuinka paljon koko kuuden päivän lysti maksoi. Belgialaisen käytännön mukaan maksuun ei sisälly hoitotoimenpiteitä tai tutkimuksia, vaan kaikesta maksetaan erikseen.

Kotiin pääsin uusi, hieno kipsi jalan ympärillä. Minulle tehtiin ns. vetoketjuin varustettu hoitokipsi, koska kaksi pitkää leikkaushaavaa vaativat päivittäistä hoitoa. Sitä varten sairaala järjesti minulle kotisairaanhoitajan kerran päivässä. Haavojen hoidon lisäksi hän iski mahanahkaani joka päivä Fraxiparine-nimistä lääkettä veritulppaa estämään. Muiksi lääkkeiksi oli määrätty Mesulid, Zantac ja Dafalgan, joita yritin muistaa ottaa ohjeiden mukaan.

Jatkuu…