Nilkka murtui ja mitä sitten

Osuinpa tänään taas kauppoihin vähän katselemaan ja tutkailemaan alennusmyyntien viimeisiä tarjontoja. Toki jotain pääsi taas mukaanikin. Veritaksessa oli sukkia ja sukkahousuja ihan mukavilla hinnoilla ja sukkiahan tarvitaan aina. Kassalle kävellessäni laskeskelin, että 11 euroa pitäisi ostoksista pulittaa. Hämmästykseni oli suuri, kun kassaneiti ilmoitti loppusummaksi 27,30! Ehei, nyt taisi tulla virhe. Levitin ostokseni tiskille ja melkein kädestä pitäen näytin tytölle, mistä löytyi minkäkin sukkapaketin oikea hinta ja alennusprosentti. Kassaneiti ei sanonut mitään, korjasi vain hinnat ja otti rahat. Kiitos ja näkemiin.

Samalla reissulla piipahdin myös postissa. Äskettäin vuoden täyttäneen pikku ystäväni lahja pääsi lopultakin matkaan (anteeksi paketin myöhästyminen). Olin ihan ällikällä lyöty, kun astuin postiin sisälle. Entisten paksujen lasiseinien tilalle oli asiakkaiden ja virkailijoiden välille rakennettu matalat, avonaiset tiskit vaaleasta puusta. Seinienkin väri oli muuttunut rumasta ruskeasta vaaleaksi. Olipas kiva uudistus! Jonotussysteemikin toimi kerta kaikkiaan mainiosti. Hyvä Belgian posti!

Meillä on töissä ruhtinaallisen pitkä ruokatunti ja ostoskatu ihan liian lähellä. Alennusmyyntien aikaan - ja joskus muulloinkin - jätän silloin tällöin alakerran kanttiinin ruuat syömättä ja lähden kadulle kuntoilemaan ja ennen kaikkea säästämään. Tänäänkin säästin monta sataa euroa!

Nälkä vähän kurni, mutta ei haitannut yhtään, kun ainakin jo kymmenennen kerran kolusin kaikki kadun kenkäkaupat enkä vieläkään löytänyt etsimääni. Haluaisin lyhytvartiset, matalakantaiset saapikkaat. Jotta saisin sellaiset myös oikeaan jalkaani, niissä täytyy olla vetoketju. Ei ole kenkiä löytynyt, ei. Ihania korkeakorkoisia ja pitkävartisia saappaita on kyllä hyllyt notkollaan. Lyhytvartisiakin on, mutta aina niissä on joko liikaa korkoa tai se tärkea ketju puuttuu. Yhden kaupan kengät olivat jo varmaan nähneet minua tarpeeksi usein, koska heti sisään astuttuani hyllyltä putosi saapas ja melkein osui päähäni. Sieltä lähdin ulos saman tien.

Tälle nimenomaiselle ostoskadulle ilmestyy jostain kumman syystä aina ale-aikaan pieniä kenkäkauppoja, joissa kelpaa pelkästään käteinen raha. Kun alennusmyynnit loppuvat, katoaa kauppias kenkineen toisaalle ja liikehuoneisto jää odottamaan seuraavaa lyhytaikaista yrittäjää. Sellaisessakin pistäydyin, mutten tietenkään mitään löytänyt.

Täytyy varmaan unohtaa koko saappaat tältä talvelta. Johan kohta on kevätkin ja toisenlaisten kenkien aika. Jotain sentään reissullani löysin, ostin 70 %:n alennuksella kahdet pitkät housut. Prosentit eivät mitään sano, mutta halvalla housuni sain.

Työpaikalle palasin takaisin Exkin kautta. Ostin lounaaksi salaatin ja palan sitruuna-marenkipiirasta, jota en parhaalla tahdollanikaan pysty ohittamaan. En minä muun takia Exkissä käykään

Käytiin lauantaina puutavarakaupassa hakemassa lankkua kellarin portaita varten. Ne ovat melkein romahtamispisteessä ja kaipaavat kipeästi remonttia. Kun kiinnitimme ostoksiamme auton katolle, huomasin, että lankun päässä oli Luvia-leima! Kohta meillä on kellarissa pätkä satakuntalaista mäntyä. Toivottavasti kestää yhtä kauan kuin alkuperäinen (talo on rakennettu n. vuonna 1930).

 Muuten onkin ollut rauhallista. Olen nimittäin ollut sairaslomalla keuhkoputken tulehduksen takia enkä ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään. Lääkärillä käydessäni kyselin myös luuston tiheysmittauksen tuloksia. En kyllä yllättynyt ollenkaan, kun kuulin, että tulokset viittaavat alkavaan osteoporoosiin. Sen siitä saa, kun ei nuorena tyttönä juo maitoa. Nyt minun pitää syödä kalsiumia päivittäin, jotain toista lääkettä kerran viikossa ja D-vitamiinia kerran kuussa. Toivottavasti niillä saadaan tauti pidetyksi kurissa.

 Tänään minulla alkoi oikea loma ja lopultakin sain itseäni niskasta kiinni ja joulusiivous pääsi vihdoin alkuun. En tiedä jaksetaanko koko huushollia käydä läpi, kunhan nyt olohuone, keittiö, kylppäri, makuuhuone ja yläkerran portaat. Se riittäisi minulle. Jos ei jakseta, niin ei haittaa. Olohuone on jo joulukoristeltu ja se on pääasia, uunissa paistuvan kinkun lisäksi tietysti!

 Oikein rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Kävin Suomessa viime viikonloppuna vaikka lähtiessä oli sen verran vastusta, että luulin matkan kokonaan jäävän tekemättä. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt vaan pääsin tätini hautajaisiin ajoissa ja aikaa jäi vielä perheellekin. Kiva olisi useammin nähdä.

Töitä on poissa ollessani kertynyt oikein runsain mitoin enkä oikein ole tiennyt, mistä aloittaisin. Kauan en kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, kun minulle kerrottiin, että torstaina ja perjantaina pitäisi olla pomon tukena ja turvana yksikömme järjestämässä isossa konferenssissa. Olin yllättynyt. Konferenssia on järjestelty nyt vuoden verran enkä ole ollut missään tekemisissä koko jutun kanssa ja nyt yhtäkkiä mikään ei onnistu ellen ole paikalla.

Ihmettelin asiaa oikein ääneen ja pomo ilmoitti, että koska olen ollut niin paljon sairaslomilla, ei minulle ole asiaa voinut kertoa aikaisemmin. -Täh? Onhan olemassa puhelin ja sähköposti, joilla asian olisi aivan varmasti voinut minulle kertoa. Vaan eipä taida auttaa ihmettely. Huomenna kahdeksalta on oltava vastaanottamassa VIP-vieraita ja ohjaamassa heitä aamukahville komissaarin kanssa.

Kuten arvata saattaa, minulle iski pieni vaatepaniikki. Kotona löhöilyn aikana kroppani läskit ovat mystisesti muuttaneet paikkaansa eivätkä kaapissa roikkuvat vaatteeni ole seuranneet esimerkkiä. Mikään ei tunnu sopivan päälle. Ruokatunnilla oli pakko lähteä kauppoihin törmäilemään ja etsimään pari siedettävää paitapuseroa.

Ruotsalaisen kaupan tangoilta muutaman löysinkin ja siirryin vaatteineni pitkän kassajonon päähän. Minkähän takia vaatekauppojen henkilökunta on pienimmillään ruokatuntien aikana? Luulisi, että edes kassat olisivat miehitettyinä, mutta nytkin paikalla oli vain kaksi henkilöä, joista toiselle homma näytti olevan täysin vierasta. Minun tuurillani jouduin tumpelon kassalle. Ensimmäiseksi hän varoitti minua nostamasta laukkuani tiskille, ettei vahingossa pudottaisi vaatteiden hälytysnappuloita laukkuuni. Ei ole kassoilla helppoa.

Huomenna olen skarppina joka paikan höylänä konferenssissa. Toivottavasti ei tarvitse ihan kauhean paljon juosta.

Vietin tänään aamupäivän messukeskuksessa kirjamarkkinoilla. Minulle markkinat ovat syksyisen Brysselin kohokohta, josta ei edes kipeä nilkka voi pitää poissa.

Yleensä kiertelen ensin kirjoja notkuvien pöytien ympärillä ja tutkin, mitä kaikkea on tarjolla ennen kuin alan täyttää ostoskärryä. Tänään aloin kerätä kirjoja heti kärryyn, koska pelkäsin, että nilkkani ei kestä monen tunnin ostosurakkaa. Kolme tuntia sain sentään kivuttomasti kulumaan, mutta seitsemän tunnin ennätykseni jää rikottavaksi joskus toiste.

Lähtöpisteeni oli karttojen ja matkailukirjojen osastolla, jossa törmäsin moniin uusiin maihin ja paikkakuntiin, missä olisi ihan pakko käydä, eli oppaat ja kartat kärryyn kotilukemisiksi. Keittokirjatkin kävin tarkkaan läpi ja mukaani lähti muun muassa paksu, italialaisen keittiön saloihin opastava teos. Puutarhanhoitokirjoja ei ole koskaan liikaa ja metsäretkillä mukana tarvitaan sienikirjaa. Muutaman Ian Rankinin pokkarin ostin metromatkoja varten ja löytökoirien koulutuksesta kertovan kirjan hankaliin hetkiin. Vielä jokunen historian kirja ja muutama muu kiinnostava opus pääsi mukanani uuteen kotiin.

Hintaa ostoskärryni sisällölle ei paljon tullut. Suurin osa kirjoista maksoi 2 – 3 euroa ja kalleimmankin hinta taisi olla vain 6,95. Pieni hinta isosta ilosta!

Yksi ongelma ostoksissani kuitenkin on. En tiedä, mihin uudet ihanuuteni sijoittaisin, kirjahyllyssäni ei ole enää aikoihin ole ollut tyhjää tilaa

Kävin eilen kotikadun apuvälinemyymälässä ostamassa ihan omat kyynärsauvat. Aikaisemmin käyttämäni sauvat olen palauttanut pomolleni, joka tarvitsee niitä nyt itse. Hänkin on loukannut nilkkansa. Maksoin ranskalaisista sauvoistan peräti 25 euroa, jonka saan jonakin päivänä sairauskassalta takaisin.

Apteekissakin piti piipahtaa hakemassa lääkärin määräämät särkylääkkeet. Toinen lääke oli tavallinen Dafalgan, joka auttaa tai ei auta. Toinen sen sijaan oli uusi tuttavuus, Tradonal. Lueskelin Tohtori.fi -sivuston lääkeoppaasta vaikuttavan aineen, tramadolin, ominaisuuksista ja alkoi vähän hirvittää: “Tramadoli vaikuttaa keskushermostoon. Se on sukua morfiinille ja muille opiaateille, mutta tramadoli on vaikutukseltaan miedompi kuin vahvimmat kipulääkkeet.” Huh!

Lääke on tarkoitettu “vaikeahkojen ja vaikeiden kipujen hoitoon”, mikä oli ihan ok. Haittavaikutusten lista sen sijaan oli aika pitkä: “Lääke voi heikentää tarkkaavaisuutta liikenteessä ja muissa tarkkuutta vaativissa tilanteissa. Tavallisimpia haittavaikutuksia ovat pahoinvointi ja huimaus, ja melko tavallisia myös mm. oksentelu, hikoilu, suun kuivuminen, ummetus ja päänsärky. Valmistetta ei saa käyttää samanaikaisesti alkoholin eikä keskushermostoa lamaavien muiden lääkkeiden kanssa. Pitkäaikainen käyttö lisää riippuvuuden kehittymisen vaaraa.”

Onneksi jalka ei ole niin kipeä, ettenkö Dafalganilla pärjää. Taidan työntää Tradonalin lääkekaapin kaukaisimpaan nurkkaan tai palautan sen apteekkiin takaisin. En minä noin vahvaa lääkettä tarvitse. Sitä paitsi tiedänpähän, että olen elossa, kun nilkkaan sattuu.

Samalla reissulla kävin myös Brysselissä asioilla ja autoilu sujui oikein iloisesti (ei, minä en ajanut). Eilen oli nimittäin Belgiassa yleislakko ja liikenne oli aika rauhallista tavalliseen arkipäivään verrattuna. Julkinen liikenne oli aivan pysähdyksissä, useat kaupat kiinni ja monet virastotkin toimivat vain puoliteholla.

Kävin äsken ruokatunnilla kuljeskelemassa ihan työpaikan nurkan takana afrikkalaiskortteleissa. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen eikä minulla ollut mihinkään kiire. Ei ollut muillakaan kulkijoilla. Ihmiset pysähtelivät ja juttelivat vastaantulijoiden kanssa ja kaduille kerääntyi väkeä vaihtamaan kuulumisia. Oli letkeän oloinen keskipäivä.

Ruokakauppojen vihannestiskit ovat kadulla ja tarjolla on jos jonkinlaista juuresta ja vihannesta. Minä en ilman apua varmaan tunnistaisi yhtäkään lajiketta saatikka, että osaisin siitä valmistaa ruokaa.

Alueella on myös runsaasti afrikkalaisia kankaita ja muita tuotteita myyviä pikku kauppoja. Näillä kulmilla naiset ovat usein pukeutuneet perinteisiin, värikkäisiin asuihinsa ja hiukset on suojattu näyttävällä turbaanilla. Kauniita ja komeita ihmisiä on kadut täynnä. Olen joskus uhannut ryhtyä afrikkalaiseksi jo pelkästään asujen takia. Ei tarvitsisi aamulla pahemmin miettiä, mitä päälleen laittaa. Valitsisi vain, haluaisiko tänään pukeutua kirkkaan vihreään, oranssiin, keltaiseen tai niiden sekoitukseen, kietoisi turbaanin päähän ja lähtisi töihin.

Kävin myös GB:ssä ostamassa vähän lounastarpeita, kun aina en viitsi ruokalaan mennä syömään. Vasta toimistossa huomasin kuitista, että minulta oli veloitettu kolme raejuustopurkkia ostamani kahden sijaan. Harmittaa, kun en heti kassalla kuittia tarkistanut. Ei minua kukaan enää uskoisi, jos lähtisin takaisin asiasta valittamaan.

Olen Suomessa!

Perjantaina, heti laskeuduttuani hain varaamani vuokra-auton alleni ja huristin kohti Poria. Auto on pienin mahdollinen ja sininen. Ei se mihinkään kulje. Tärisee kuin horkassa, kun yritän töniä sitä vauhtiin. Moottorikin taitaa olla tulitikkuaskin kokoinen. Tytär nimesi ajopelin pölynimuriksi, miltä se kieltämättä näyttääkin. Kaupunkiajossa ihan passeli auto, mutta tosi pitkää matkaa en tuollaisella pallukalla lähtisi tekemään.

Olen viettänyt viikonloppua lasteni kanssa. Lauantaina oli ohjelmassa Liisa Nojosen Tanssikoulun kevätnäytös vanhassa ja kauniissa Porin Teatterissa. Sain nauttia peräti kahdesta näytöksestä eli istuin ja ihailin tanssijoita viiden tunnin ajan. Aika urakka, mutta suuri elämys niin kuin aina. Tytär esiintyi peräti kolmessa tanssissa ja mieli teki hurrata hänelle ihan ääneen, mutten halunnut ottaa riskiä, että olisi askelissaan sekaantunut.

Teatterissa istuessani mietin verhojen takana käyvää kuhinaa ja jännitystä. Olen itsekin saanut kokea hetkeni parrasvaloissa juuri samalla näyttämöllä ja saman koulun kevätnäytöksessä ja tiedän, mitä kulissien takana tapahtuu. Sydämestäni kiitän Liisa Nojosta siitä, että hän tuli aikoinaan Poriin ja perusti maineikkaan tanssikoulunsa. Siellä on moni tyttö ja poikakin saanut elämäänsä tanssin ja liikunnan kipinän. Pori ei ole enää pelkkä jazzin ja jääkiekon kaupunki vaan nykyisin myös tärkeä tanssin keskus ihan kansainvälisestikin. Hyvä Liisa!

Kun kerran kaupat ovat täällä sunnuntaisinkin auki, kävimme eilen lasteni kanssa shoppailemassa. Löysimme lahjan serkkupojalle, joka saa yo-lakkinsa ensi lauantaina. Myöhemmin vierailin entisten naapureittemme luona kuulumisia vaihtamassa. Emme näe toisiamme usein, mutta vuosista ja pitkästä välimatkasta huolimatta ystävyytemme on säilynyt ennallaan. Aina jää ikävä ilmaan, kun eroamme.

Tänään minun pitäisi potkia pieni, sininen pölynimuri käyntiin ja ajaa jonkun matkaa pohjoiseen. Etelä-Pohjanmaalla odottaa kummitytär perheineen.

Ensin tärkeitä nilkkauutisia: Murtunut jäseneni toipuu hitaasti mutta varmasti. Kävely sujuu jo kohtalaisesti ja juoksemistakin olen yrittänyt. En ole koskaan ollut mikään tyylikäs juoksija, mutta nyt on juoksutaito unohtunut tyystin. Toimiston käytävillä yritän silloin tällöin salaa ottaa jokusen juoksuaskeleen, että kroppa alkaisi taas muistaa. Piikit nilkassa pistävät vielä, mutta enköhän niistäkin joskus eroon pääse.

Tänään käväisin kylämme lääkärillä hakemassa lausuntoa, jossa todetaan että nilkka ei ole 12. toukokuuta vielä täysin parantunut. Minun pitää toimittaa lausunto sairauskassallemme, ettei hoitokorvausten maksaminen lopu. Joku byrokraatti on syksyllä ollut sitä mieltä, että vammani on poispyyhkäisty heti äitienpäivän jälkeen.

En varannut lääkäriltä aikaa vaan odottelin kiltisti vuoroani. Pieni odotushuone oli aamulla yhdeksän jälkeen täpö täynnä ja vähän yli kymmenen pääsin vastaanotolle. Paikka ei ole mikään klinikka tai terveyskeskus vaan ihan yksityinen vastaanotto. Systeemi on aika toimiva, kun kaksi lääkäriä päivystää vuorotellen ja odotusaika on enimmillään noin tunti.

Eilen sain ilmoituksen viime vuotisen autoveron palautuksesta ja sitä varten piti pistäytyä postissa. Siellä jonotin lähes saman ajan kuin lääkärissä. Taaksenikin kertyi väkeä niin paljon, että osa joutui seisoskelemaan oven ulkopuolella. Vähän kummastutti, miksi postissa oli vain yksi henkilö palvelemassa kiireiseen aikaan.

Koska olin jo reippaasti töistä myöhässä, päätin jatkaa myöhästelyä ja käydä naapurikylän kaupassa. Siellä vasta olikin jonoja! Ei toki muualla kuin kassoilla, mutta niillä sitäkin pidemmät. Tiistaita ei varmaan pidetä vilkkaana kauppapäivänä, koska kassoja oli auki vain kaksi. Omaa syytänihän se oli, että menin kauppaan samaan aikaan kuin eläkeläiset ja sain odotella, kun päivän uutiset ja tapahtumat kerrattiin kassahenkilön kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kaupassa on kiva vaihtaa ajatuksia ja rupatella, jos juttukaveria ei muuten ole. Kaupassakäynti on ehkä monille päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma, ja mikäs siinä haastellessa, kun ei kiirettä ole. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että iltaisin töitten jälkeen suuret marketit pitävät vain muutamaa kassaa auki, jonot ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja silti aikaa käytetään seurusteluun.

Täällä Belgiassa on kassoilla sellainen hauska tapa, että ostokset skannataan hihnalta, asiakas pakkaa rauhassa kaikki tavaransa samalla keskustellen kassahenkilön kanssa. Sen jälkeen kassahenkilö ilmoittaa loppusumman, asiakas pohtii, maksaisiko käteisellä, kortilla vai ostoskorteilla ja lopulta maksaa ostoksensa. Vasta viimeisten kuulumisten, hyvän illan tai viikonlopun toivotusten jälkeen otetaan seuraavan asiakkaan ostokset käsittelyyn. Minä en ole vieläkään tähän sopeutunut vaan jonossa seisominen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Toki en sitä näytä, kun sellainen ei ole täällä tapana. Kaikki seisoskelevat rauhassa ja odottelevat omaa vuoroaan. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään hermostuvan vaikka parhaimmassa tapauksessa jonottamiseen kuluu aikaa moninkertaisesti ostosten keruuseen verrattuna.

Toisaalta, ei pitäisi valittaa. Suomessa käydessäni jään nykyisin auttamattomasti jalkoihin, kun joskus asioin isoissa marketeissa. Kassojen nopeus on siellä aivan toista kuin täällä.