Nilkka murtui ja mitä sitten

Fysioterapian tehottomuus on saanut minut vihaiseksi. Käyn kolme kertaa viikossa väännettävänä ja veivattavana ja mitään edistystä ei tapahdu. Ei tietenkään. Eihän ne ruuvit mihinkään taivu ja väänny eikä nilkkani niiden mukana.

Mitä hyötyä on antaa jalka jonkun itseään täynnä olevan ihmisen käsiin? Olen tullut siihen tulokseen, että fysioterapeuttini haluaa väen väkisin hoitaa minua saadakseen puhua englantia. Tosiasiassahan jalan hoito ei johda mihinkään ennen kuin nilkasta on saatu muutama ruuvi pois tai ainakin vaihdetuksi lyhyempiin.

Ensin hoidossa venytellään akillesjännettä ja sitten alkaa jalan veivaus. Koko sessio päättyy kävelyharjoituksiin. Samalla rouva kertoo minulle omia perheasioitaan, juoruilee muista asiakkaista ja voivottelee työpäivän pituutta. Nilkkaani hän vääntää kuin se olisi pajua tai muuta helposti taipuisaa materiaalia. “Hoito” sattuu niin hemmetisti, ja sen olen myös sanonut. Mutta kuulemma muuten jalka ei pysy liikkuvana. Ja pah! En usko.

Toivottavasti tämä hoitojakso loppuu pian. Tammikuun leikkauksen jälkeen yritän etsiä uuden hoitajan. En tykkää yhtään tästä suupaltista.

Kävin sairaalan polilla tarkastuttamassa, kuinka nilkka on parantunut. Vastassa oli sama lääkäri, kuin viime kerralla. Hän on sen verran uusi talossa, että uskalsi sanoa, mitä ajatteli. Ovat mokomat tehneet virheen leikkauksen aikana! Ei se mikään suuri ja vakava juttu ole, mutta nilkkaani ruuvatut ruuvit - tai muutama niistä - ovat liian pitkiä. Jumpparini sitä olikin jo epäillyt, kun nilkka ei millään suostu liikkumaan niin kuin pitäisi.

Kun kerroin lääkärille nilkan kipeydestä ja jatkuvasta särystä, lääkäri ehdotti, että poistettaisiin koukun näköiset piikit. Niitä ei kuulemma tarvita. Samalla hän vaihtaisi liian pitkät ruuvit lyhyempiin. Kyllähän se minulle sopii, mutta operaatio tietää taas sairaalassa oloa ja sairaslomaa, enkä ainakaan nyt ole oiken valmis sellaiseen. Täytyy sanoa, että iloisella mielellä en poliklinikalta lähtenyt. Otti julmetusti päähän.

Lääkärin mukaan leikkauksen aikana ei ole röntgenkuvaa käytössä, joten reiät ruuveja varten tehdään vähän niin kuin käsikopelolla ja tunnustelemalla. Sitten mitataan reiän syvyys ja voilá, ruuvin pituus on tiedossa! Mutta jos porarin tuntuma onkin huono, niin reikä meneekin seuraavaan luuhun saakka, eikä sitä tiedetä ennen kuin taas kuvataan. Kyllähän sen tällainen maallikkokin kuvasta näkee, että jokunen ruuvi on aika pitkä. Kuinka sitten asiansa osaava (?) ammattilainen ei tajua, että eihän se mokoma nivel liiku, jos ruuvit asennetaan luusta toiseen. En ymmärrä.

Kun kerroin jumpparilleni asian, hän sanoi, että ko. sairaalassa tehdään samanlaisia virheitä yhtenään. Hän ei ollut halunnut aikaisemmin sitä minulle kertoa ja pelotella. Sitäkin ihmettelen. Ei se asiaa olisi miksikään muuttanut, paitsi että olisin saattanut ottaa sairaalaan jo aikaisemmin yhteyttä.

Minusta koko asia on tosi kummallinen. Onhan kysymyksessä yliopistollinen sairaala ja eikös niissä opeteta tulevia lääkäreitä. Kuinka kummassa opiskelijat oppivat, jos opettajatkaan eivät osaa?

Hyvin pian lääkärillä käyntini jälkeen sain sairaalasta puhelinsoiton ja minulle oli varattu aika leikkaukseen marraskuun 19. päivä. No way! Kiitin varauksesta ja sanoin, että silloin ei sovi. Nyt juuri on töissä vuoden kiireisin aika ja kerta kaikkiaan mahdotonta aloittaa uutta sairaslomaa. Jos kerran pystyn tekemään töitä jalka kipeänä, niin voinhan sitä jatkaa vielä jonkin aikaa. Sovimme, että leikkaus siirretään ensi vuoden tammikuulle. Joulukuussakin olisi jo hiljaisempaa, mutta en halua ottaa sitä riskiä, etten pääsisi Suomessa käymään joulun aikoihin. Minulla on rutkasti pitämätöntä vuosilomaa jäljellä ja nyt jo olen varannut sitä aika lailla ennen ja jälkeen joulun. Harmitti jo kesällä, etten voinut reissata Suomeen perhettä ja ystäviä tapaamaan. Jouluna aion olla siellä vaikka jalka olisi kuinka kipeä tahansa.

Ennen kuin leikkausaikaa uudestaan päätetään, minun pitää kuitenkin joulukuussa mennä lääkäriä jututtamaan. No, mikäs siinä. Ihan mukava naisihminenhän hän on. Toivottavasti myös hyvä ortopedi.

Ai niin, tuli muuten vihdoin lasku ihan ensimmäisestä loukkaantumispäivästä. Siinä oli eritelty ensiapupoliklinikan tekemät toimenpiteet ja loppusumma oli 367 euroa. Pitää varmaan maksaa pois ja toivoa, että saan joskus rahat sairausvakuutuksesta takaisin. Toistaiseksi minulle on palautettu vasta osa maksamistani summista vaikka tapaturmani onkin “virallistettu” ja korvauksen pitäisi olla sataprosenttinen. Joko sairauskassalääkäri on unohtanut pistää päätöksensä eteenpäin tai kysymyksessä on vain tavallinen byrokratian hitaus. Täytyypä vähän kysellä.

Toscanan matka on enää kaunis muisto - siis tosi kaunis. Matka sujui paremmin kuin osasin odottaakaan. RyanAirin koneeseen pääsin kyynärsauvani takia ensimmäisten joukossa, mutta kentällä nopeammat kyllä ohittivat hitaan.

Pisassa meitä odotti ihanan lämmin kesäpäivä. Huristelimme vuokra-autolla Sienaa kohti ja ihailimme maisemia. Perillä pääsimme heti tutustumaan viininvalmistuksen saloihin ja saimme maistella talon eri ikäisiä tuotteita.

Asuimme vuorella olevassa maalaistalossa, joka oli aikoinaan ollut linnoituksena. Osa rakennuksesta oli yli 1500-vuotta vanhaa! Onneksi oli se kyynärsauva mukana, kun portaita riitti ja talon (tai linnaltahan se tuntui) etupiha oli villisikojen mylläämä. Nilkka ei tykännyt yhtään hyvää koikkelehtimisesta, joten jätin Sienan ravintolaillan suosiolla väliin ja lepuutin reissussa kipeytynyttä jalkaa. Kyllä paikalliset juustot, kinkku, maukas leipä sekä talon oma viini yhden ravintolaillan peittosivat mennen tullen.

Pitihän nilkka kuitenkin Sienaankin viedä, kun kerran ihan vieressä olimme. Siellä sainkin oikein hyvää kuntoutusta mukulakivikatuja rampatessani sekä mäkiä ja portaita kiivetessäni.

Italian matkan jälkeen olen ehtinyt viedä nilkan kerran Ranskaan Vogeesien vuoristoon (hyvää jumppaa sekin!) sekä kuntouttanut sitä ajamalla pitkiä matkoja Saksassa ja Hollannissa. Autolla ajaminen sujuu muuten hyvin, mutta pitkän ajomatkan jälkeen nilkka on paksu kuin jalkapallo.

Tässä vähän Toscanan matkakuvia:

Kävin tänään työpaikan sairauskassalääkärillä. Vastaanotto on sellaisen matkan päässä, että yleensä sen kävelen kymmenessä minuutissa, nyt matkaan meni puoli tuntia.

Lääkärin piti arvioida, oliko lähes tasan kolme kuukautta sitten tapahtunut onnettomuuteni oikea onnettomuus vai olinko kenties itse sen jotenkin aiheuttanut. Jotenkin huvittavaa, tottakai itse halusin nilkkani murtaa ja jättää kesäloman pitämättä. Kummallista tämä byrokratia.

Tapaamani lääkäri oli joviaali ranskalaisherra, joka ensin haastatteli minua ja kyseli koko onnettomuuden historian. Kaikki kertomani kirjattiin (käsin) ylös. Sen jälkeen hän otti mittanauhan ja alkoi mitata jalkani kokoa ja vertasi sitä vasemman jalan vastaaviin mittoihin. Näytti oikea olevan melko lailla paksumpi kuin vasen. Sitten mitattiin jalan liikeratoja jollain astemitalla. Vasen liikkui ja vääntyi huomattavasti paremmin kuin oikea. Tässä se juju taisi ollakin, sillä mittauksen jälkeen herra ilmoitti hyväksyvänsä onnettomuuden. Jippii!

Nyt on tiedossa sataprosenttinen korvaus hoidoista vielä kauan. Lääkäri nimittäin totesi saman kuin kaikki muutkin lääketieteen ammattilaiset: parantuminen vie tosi pitkän aikaa ja kuntoutusta täytyy jatkaa.

Työpaikalla olen törmännyt muutamaan henkilöön, joka ihmettelee, miksi vielä kävelen kummallisesti. “Eikös se ole jo parantunut?” kyselevät. Ei tosiaankaan ole. Jalkaa särkee ihan kamalasti koko ajan ja kävely on vielä tosi vaikeaa. En millään saa nilkkaa oikeaan asentoon. Suoraan sanoen nilkka alkaa mennä jo vähän korvienkin väliin. Polvikin on kipeytynyt kummallisen kävelyni takia. Mutta ehkäpä jonain päivänä taas astelen kepeästi ja ilman kipuja. Ainakin niin toivon.

Ai niin, Toscanan matka meni muuten hienosti. Kirjoitan siitä toisella kertaa ja taidanpa kuviakin liittää katseltavaksi.

Tai ei siis varmasti tanssi! Tänään pisti fysioterapeutti liikkumaan tosi ahkerasti. - Tietysti vasta Madeleine-uutistenvaihdon jälkeen. Ensin taas hierottiin ja veivattiin ja sitten se alkoi.

Jumppahuoneessa tein ensin tavanomaisia kävelyharjoituksia ja puolapuihin nojaten varvas-kantapää-nousuja. Jalkaan sattui jostain syystä enemmän kuin ennen ja yritin liikkua varovasti. Kyynärsauvan jätin hoitohuoneeseen, että edes näyttäisin reippaalta. Vähän aikaa yritin keikkua pehmeällä alustalla ja hoitaja pyysi minua seisomaan yhdellä jalalla. En seisonut, kun en kerta kaikkiaan pystynyt. Kävelyä yrittäessäni hän pyysi, että kävelisin varpaillani. Koska olen tällainen tottelevainen suomalainen, tottakai tein työtä käskettyä. Ei olisi pitänyt.

Nilkassa vihlaisi kuin olisi kirveellä isketty (Ei minua tosin koskaan ole, joten en varmasti tiedä, miltä se tuntuu.). Putosin niiltä varpailta melkein polvilleni ja luulin, että nyt se mokoma hajosi taas. Hoitajakin pelästyi ja nosti minut äkkiä ylös. Ilmeisesti - hoitajan mukaan - joku ruuveista tai koukuista pistää nilkassa hanttiin. Täytyypä kysyä, kun seuraavan kerran menen poliklinikalle lääkäriä katsomaan.

Kotiin päästyäni päätin, että tänään en lähde työmaalle keikkumaan. Soitin esimiehelle ja eihän hän voinut muuta kuin valittaa. Minulla on vielä sairaslomaa tämä viikko ainakin ja hyvää hyvyyttänihän siellä olen pari viikkoa käynyt. Tulevana viikonloppuna pitäisi lähteä vähän reissuun ja haluaisin silloin pystyä liikkumaan paremmin ja saada kunnon kengän turvonneeseenkin jalkaan.

Laskimme fysioterapeutin kanssa, että minulla on vielä 13 lääkärin määräämää hoitokertaa jäljellä. Luultavasti tarvitsen hoitoa pidempään ja aion pyytääkin uuden määräyksen, kun seuraavan kerran lääkärini tapaan. Kidutustahan tämä hoito on, mutta luulen siitä kuitenkin apua olevan.

Hieman kummastuttaa tämä belgialainen fysioterapia. Jouduin Suomessa aikoinani käymään myös fysikaalisessa useinkin erilaisten vaivojen takia, ja erilaiselta tämä tuntuu. Oikeastaan en nyt tarkoita hoitoa, sillä se on varmaan aina yksilöllistä ja tapauksesta riippuvaa. Lähinnä ihmettelen hoitopaikan hygieniaa.

No, odotushuone on odotushuone, siinä ei mitään kummaa. Ensimmäisen kerran, kun hoitohuoneeseen ohjattiin, en tajunnut, että ohjaava henkilö oli fysioterapauttini. Hän oli nimittäin pukeutunut ihan tavallisiin vaatteisiin. Ei siis mitään hoitohenkilökunnan asua niin kuin Suomessa.

Hoitohuone oli pieni ja makuualusta (tai miksi sitä nyt kutsutaan) oli peitetty froteelakanalla, jota ei vaihdettu edellisen asiakkaan jäljiltä. Vasta tänään sain ensimmäisen kerran puhtaan lakanan alleni. Likainen se oli ollut jo monta päivää. Eihän se lakana mitään, mutta ihmettelin, kun ei edes pään alle vaihdettu uutta liinaa. Kaikki edellisten asiakkaiden hilseet, hiuslakat, rasvat yms. sekoittuivat mukavasti omiini.

Kätensä neiti kyllä kiitettävästi pesee ennen hoitotapahtumaa, mutta pesualtaan vieressä roikkuvaa pyyheliinaa tuskin vaihdetaan joka päivä. Ei se ainakaa siltä näytä.

Nilkan hoito aloitetaan hieronnalla. Se on lähinnä sivelyä jutustelun lomassa. Hoitajani on erittäin kiinnostunut toukokuussa Portugalissa kadonneen Madeleinen tapauksesta, ja siitä täytyy joka aamu vaihtaa uutisia. “Mitä BBC:ssä eilen sanotiin?” on yleensä ensimmäinen kysymys, jonka aamuisin kuulen. Kun vihdoin olen saanut puheenaiheen käännetyksi johonkin muuhun, alkaa hän tosi toimiin.

Tänään en päässyt harjoittelemaan kipeän jalan varvasseisontaa enkä tekemään tasapainoharjoituksia yhdellä jalalla, koska jostain syystä nilkka on tällä hetkellä aivan hirveän kipeä. Nyt vain väänneltiin ja käänneltiin ja varpaita veivattiin. Viikonloppuna jalka tuntui tosi hyvältä ja taisin liikkua vähän liikaa. Ramppasin yläkerran ja kellarin väliä ilman sauvoja, kannoin pyykkikoria, ripustin pyykkejä kuivumaan, kuljeskelin kaupoissa ja yritin jopa leikkiä koirien kanssa pihalla. Ehkä tuli liikaa rasitusta lyhyen ajan sisällä.

Huomenna pääsen taas kunnon kävelyharjoitusten pariin ja saan tehdä hauskoja nilkan ojennus- ja koukistusliikkeitä jumppasalissa. Odotan innolla tulevaa kidutusta!

Nyt olen viikon verran käynyt töissä, tosin vain muutaman tunnin päivässä.

Kipsi poistettiin 7.9. sairaalan poliklinikalla. Röntgenkuvineen vierailun hinnaksi tuli peräti 20,79 euroa. Samalla sain lähetteen fysikaaliseen hoitoon, joka aloitettiin seuraavalla viikolla. Onneksi hoitolaitos on lähellä kotiani, enkä tarvitse autokuljetusta sinne mennäkseni.

Tästä surkeasta kuvasta näkyy, kuinka nilkkani on ruuvattu kasaan. 

Fysioterapeuttini on tomera naisihminen, joka aloitti heti sata lasissa. Nilkkaa hierotaan, väännetään, kierretään ja muutenkin käsitellään niin kuin se olisi pelkkää taikinaa. Sattuu aivan hirveästi. Lisäksi joudun tekemään kaikenlaisia kävely- ja tasapainoharjoituksia sekä venyttämään akillesjännettä ja pohjetta vinolla alustalla. Ei tunnu kivalta, mutta hoito on vähitellen alkanut vaikuttaa. Pystyn jo kävelemään jonkin verran ilman sauvoja, hankalasti tosin. Ensi viikolla kuulemma aloitetaan tanssiharjoitukset, mitä kyllä epäilen suuresti.

Sairaslomani piti loppua 20.9., mutta 18. syyskuuta kävin vielä poliklinikalla (taas maksoi 20,79 euroa) ja sain pari viikkoa lisää sairaslomaa. Nykyisellään viimeinen sairaslomapäiväni on sunnuntai 7.10.

Menin kuitenkin jo töihin, mutta miksi ihmeessä? Kävi nimittäin niin, että pomoni soitti ja kysyi, josko voisin edes vähäksi aikaa tulla päivittäin työmaalle. Ei minulla sitä vastaan mitään ollut, koska mieskin lupautui työpaikkakuskiksi. Käväisin kylän yleislääkärillä, joka kyllä ihmetteli pyyntöäni, kun toivoin häneltä paperia, joka antaa luvan osa-aikatyöskentelyyn sairaslomasta huolimatta. Kirjoitti hän sen lopulta päätään pyöritellen. Hintaa tuli käynnille 21 euroa. Jostain syystä pidän toistaiseksi maksamiani summia pieninä, mutta eihän minulla ole vertailukohtaa, sillä en tiedä, mitä sairaanhoito Suomessa nykyisin maksaa.

Eli nyt menen töihin aamuisin fysikaalisen hoidon jälkeen ja kotiin lähden, kun huvittaa. Yleensä olen lähtenyt, kun nilkka on turvonnut limpuksi. Taidanpa yrittää saada osa-aikatyösairaslomaa vielä tästä eteenpäinkin ;). Se tuntuu tosi sopivalta näin puolivaivaisena.

Hoitajan ohjeen mukaan olen liottanut jalkaa merisuolavedessä iltaisin ja taikatemppu tuntuu auttavan turvotukseen. Olenhan jo aikaisemminkin tiennyt, että merivesi auttaa moneen vaivaan, mutta en tullut ajatelleeksi, että voihan sellaista vettä tehdä kotonakin eikä välttämättä tarvitse lähteä rannikolle mereen kahlaamaan. Tästä vedestä tulikin aika kansainvälistä: vesi Belgiasta ja merisuola Portugalista.