Nilkka murtui ja mitä sitten

Kyllä on ihanaa, kun pääsee pitkästä aikaa kunnolla suihkuun! Olen antanut leikatulle jalalle oikein teholiotus- ja kuorintahoitoa ja vähitellen olen saanut kuivan ihon pois. Rasvaakin on ihoon uponnut aikamoinen määrä.

Tänään jalkaa rasvatessa tunsin nilkassa ruuvin pään ja kirotahan siinä täytyi. Voi *kele, joko taas! Ennen leikkausta nilkan ihon läpi törrötti terävä ruuvin pää ja silloin pelkäsin, että se tulee salakavalasti ihon läpi. Törröttävä ruuvi poistettiin, mutta ovat taitaneet asentaa samanlaisen tilalle. Tämä nykyinen törrö ei ole terävä, mutta aivan selvästi näkyy ja tuntuu.

Eihän nämä nilkkani mitkään siloiset ja suloiset ole koskaan olleet, mutta ei tämän toisen ihan näin muhkurainen tarvitsisi olla. Toki tilanne korjaantuu, kun ruuvit joskus poistetaan, mutta ihmettelenpä mitä koholla oleva ruuvi saa siihen mennessä aikaan. Onkohan se koko ajan ollut näin koholla vai liikkuuko se? Ja jos yksi ruuvi liikkuu, niin voivathan ne muutkin sen tehdä. Nyt on kyllä pikaisesti varattava aika uudelta lääkäriltä ja otettava asiasta selvää.

Nilkka leikattiin keskiviikkona eikä mikään ei mennyt niin kuin olin odottanut. No, tuo oli väärin sanottu. Tottakai joku asia meni suunnitelmien mukaan. Sairaalassa olin seitsemältä niin kuin pitikin, päiväsairaalaosastolla oli minulle sänky varattuna ja spinaalipuudutuskin (hieno sana, eikö?) lähes onnistui. Lähes sen takia, että itse leikkaus kyllä teki kipeää vaikka ei olisi pitänyt. Ilmeisesti lääkäri aloitti operaation vähän liian aikaisin. Näin muuten leikkaussalin lampunvarresta koko operaation peilikuvana. Aika ronskia hommaa.

Kolme ruuvia poistettiin, mutta luu ei ollutkaan vielä kunnolla luutunut, joten pitkät ruuvit korvattiin lyhyemmillä ja jalka peitettiin taas kerran kipsiin. Tällä kertaa sain vanhanaikaisen oikean kipsin ja nyt yritän taas liikkua kyynärsauvojen kanssa. Aluksi kyllä harmitti suunnattomasti, etten päässytkään kunnolla juoksemaan heti leikkauksen jälkeen niin kuin minulle oli luvattu. Minkäs asialle kuitenkaan voi, toivottavasti nilkka vielä kuitenkin tulee joskus kuntoon.

Leikkauksen jälkeen koko alapää tunnottomana odottelin heräämössä pääsyä takaisin osastolle. Katselin, kun leikattuja potilaita tuli ja meni, minä vain makoilin jalat liikkumattomina. Onneksi sain sen verran lääkitystä, että nukahdin pariksi tunniksi. Päiväunien jälkeen jalat jo liikkuivat ihan mukavasti.

Osastolle päästyäni odottelin lääkäriä, joka antaisi luvan kotiinlähtöön. Leikkaussalissa hän sanoi, että kipsiä täytyy tällä kertaa pitää neljä viikkoa, mutta osastolla oli jo muuttanut mielensä. Nyt ilmoitti, että kahden viikon kuluttua se poistetaan. Ei taida oikein osata päättää. Fraxiparine-ruiskeita määrättiin kyllä neljäksi viikoksi, joten ehkä en kaikkea täysin ymmärtänyt.

Seuraavana aamuna sairaalasta soitettiin minulle kaksi kertaa ja tiedusteltiin, kuinka yö oli sujunut. Se tuntui kivalta.

Kahden viikon kuluttua on aika röntgeniin ja ortopedille ja siitä taas kahden viikon kuluttua toinen samanlainen tapaaminen. Eiköhän tämä tästä jotenkin ajan mittaan selkiä. Sairaanhoitaja käy nyt päivittäin pistämässä lääkkeen mahanahkaani eli kotona on oltava. Vaikka mihinkäs minä tämän kipsin kanssa menisinkään. Onneksi on vähäluminen talvi, koska mitään kipsin suojaavaa kenkää en mukaani saanut.

Nyt on joku pahuksen flunssavirus iskenyt kyntensä kurkkuuni, mutta annetaan Echinaforcen hoitaa. En tiedä, auttaako se oikeasti, mutta ainakin maistuu niin pahalle, ettei kauaa viitsi flunssailla. Jalka tuntuu nyt ihan tavalliselta vaikka tikit vähän nipistelevätkin.

Kuvasta näkyy, minkälaisia ruuveja luihini on kiinnitetty. Huomiokynä ei ollut nilkan sisällä, se on mukana antamassa vähän viitettä ruuvien pituuksista. Saan kuulemma loputkin ruuvit joskus mukaani, joten siitä päättelin, että nilkkaa vielä leikellään.

Toinen otos on rumasta kipsistä ja punaisista varpaista. Oikeasti en ole punanahka vaan varpaat ovat vielä desinfiointiaineen värjäämiä.

Olin eilen sairaalassa muutamissa kokeissa ensi viikon leikkausta varten. Pois lähtiessäni vilkaisin kelloa ja yllätys, yllätys, aikaa oli mennyt vain runsas kaksi tuntia! Tosi tehokasta toimintaa.

Aloitin varttia vaille yhdeksän EKG:llä, jonka jälkeen konkkasin pitkin käytäviä laboratorion puolelle verikokeita varten. Samassa odotushuoneessa odoteltiin myös narkoosilääkärin puheille. Ensin juttelin hetken sairaanhoitajan kanssa nukutusasioista ja sitten pääsinkin verikokeisiin. Muutama putki verta valutettiin kyynärtaipeesta ja sitten taas odottelemaan.

Narkoosilääkärin kanssa pohdimme eri nukutusvaihtoehtoja ja päädyttiin puolikkaaseen. Siis sellaiseen, jossa olen tiedottomana vain vyötäröstä alaspäin. No, ehkäpä tuo oli väärä sanonta, eihän voi olla tiedoton, jos pää on hereillä, eihän?

Lääkäri myös kyseli monta kysymystä mahdollisisista taudeistani ja lähes jokainen vastaus pitkään listaan oli tylsä ei. Ilmeisesti olen pysynyt terveenä koko ikäni vaikka aina ei siltä ole tuntunut. Sain lääkäriltä myös ohjeet leikkauspäivää varten. Syömättä ja juomatta pitää olla keskiyöstä lähtien ja illalla pääsen kotiin. Autolla en silloin vielä kuitenkaan saa ajaa vaan tarvitsen saattajan.

Nukutuslääkärin juttusilta siirryin röntgenosastolle, joka on pari kerrosta ylempänä muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä hisseistä. Nyt otettiin vain kuva keuhkoista. Vuoroaan odotteleva arabinainen hermostui silminnähden, kun huomasi, että röntgenhoitaja olikin mies. Näin suomalaisena en pitänyt asiaa mitenkään kummallisena, mutta varmaan toisenlaisesta kulttuurista tulevalle asia oli vaikea. Jos ei edes hiuksiaan saa näyttää vieraalle miehelle, niin kuinka mahtaa olla laita muiden ruumiinosien kanssa? Mielenkiintoisia nämä kulttuurierot.

Röntgenin jälkeen lähdin etsimään sairaalan kahvilaa. Aamupalaa en ollut syönyt verikokeiden takia ja maha kurni jo hirmuisesti. Löytyihän se kuppila mutkien jälkeen ja ostin tuoreen juustosämpylän ja kahvin (yhteensä 3,40 euroa).

Mitenköhän muuten on, saako Suomessa sairaalan kanttiinista hanaolutta vai täytyykö tyytyä pelkästään pulloihin? Minä en olutta nyt juonut, mutta monilla näytti olevan Stella- tai Leffe-lasi edessään. Niinpä niin, kulttuurieroja nämäkin. Täällä olut ei ole alkoholijuoma vaan elintarvike ja sitä myydään joka paikassa, missä ruokaakin.

Seuraavaksi menin hetkeksi jonottamaan kassalle. Koko lystin hinta tällä kertaa oli n. 45 euroa. Luultavasti saan kuitenkin lisälaskun ainakin laboratoriokokeista.

Autolle päin kävellessäni katsoin kelloa ja hämmästyin. Koko hommaan oli kulunut vaivaiset kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia!

Nyt ollaan taas nilkan kanssa takaisin töissä. Jostain syystä loma ei tehnytkään kyseiselle ruumiinosalle hyvää vaikka muuten olikin kiva käydä Suomessa ja tavata minulle tärkeitä ihmisiä. Kävely on entistäkin kummallisempaa konkkaamista ja tuntuu, että metalliosat haluavat pikaisesti ulos ihon läpi.

Toimistoni postipinoa selatessani huomasin, että sairauskassamme ei olekaan vielä lähettänyt maksusitoumusta sairaalaan. Edellisen sairaalakäynnin lasku oli kyllä maksettu, peräti 4.160 euroa oli veloitettu. Luulenpa, että viikon loma jossain muualla kuin Brysselin sairaalassa olisi maksanut huomattavasti vähemmän.

Otin yhteyttä sairauskassaan siitä suoraveloituksesta ja yllätys, yllätys, mitään hakemusta ei minun tunnuksilla löytynyt. Virkailija lupasi hoitaa asian ensi tilassa ja lähettää maksusitoumuksen sairaalaan vielä tänään.

Huomenna on ns. pre-hospitalisation-päivä sairaalassa enkä luultavasti ehdi ollenkaan töihin, mutta ei se haittaa. Tällainen pehmeä lasku arkeen on ihan mukava pitkän loman jälkeen.

Tänään kävin taas sairaalassa ortopedin juttusilla ja sain ajan uutta leikkausta varten. Tammikuun 16. päivä pitäisi viettää sairaalassa. Koko juttu hoituu kuulemma yhdessä päivässä, joten aamulla sisään ja iltapäivällä kotiin. Tosi kiva, kun ei tarvitse makailla sairaalassa taas päiväkausia.

Ennen leikkausta minun täytyy käydä 11. tammikuuta EKG:ssä, keuhkoröntgenissä, verikokeissa ja juttelemassa anestesialääkärin kanssa. Tuo viimeinen onkin minulle ihan uutta. Edellisellä kerralla en muista, että kukaan olisi keskustellut kanssani nukutuksesta. Nyt varmaan päätetään, leikataanko nilkka täys narkoosissa (siis minä, ei lääkäri :)) vai hoidetaanko homma epiduraalipuudutuksella. Itse olisin jälkimmäisen kannalla.

Sairaslomaa tulee kuulemma n. 10 päivää. Tikkien poiston jälkeen olen taas valmis työntekoon. Fysikaalista hoitoakaan ei tohtorin mukaan enää uuden leikkauksen jälkeen tarvita. Tästä uutisesta fysioterapeuttini ei kyllä pidä. Hänen mielestään kuntoutusta tulisi jatkaa vielä pitkään leikkauksen jälkeen.

Tammikuussa nilkasta poistetaan kaikki metalliosat, jos luutuminen on sujunut hyvin. Muussa tapauksessa joitain ruuveja jätetään vielä nilkkaa tukemaan. Toivottavasti leikkausaamuna ei jännitä niin paljon, etten muista pyytää ruuveja itselleni.

Hyvä, kun sain sen leikkausajan jo tänään, lähetin heti suoraveloitushakemuksen työnantajalle. Toivottavasti päätös on valmis, kun palaan töihin 10.1. Nyt aloitin joululoman ja lähden huomenna perheineni Suomea kohti ajelemaan. Odotan matkaa tosi paljon, koska siitä onkin jo lähes vuosi, kun olen viimeeksi siellä käynyt. Kunpa ei olisi liian liukasta, etten mene uudestaan nurin. On varmaan otettava mukaan kävelysauvat ja ainakin yksi kyynärsauva, varmuuden vuoksi.

Nilkkani sisällä tapahtuu kummia. Jo parina aamuna herättyäni olen ollut tuntevinani, kuinka ainakin yhden ruuvin kanta hinkkaa ihoa sisältä päin. Ihan kuin se kirvelisi. Voikohan olla mahdollista, että ruuvit liikkuvat?

Nilkan ulkopuolellakin ruuvi tuntuu ihan selvästi ja näkyy kohoumana iholla. Onneksi perjantaina on lääkärille aika, joten eiköhän siellä asia selviä. Toivottavasti eivät heti halua nilkkaa avata ja ruuvata ruuvia pois. Ensin haluan viettää joululomani Suomessa ja sitten vasta olen valmis uusin nilkan operointikoitoksiin.

Työkaverit sanoivat, että pitäisi Suomessa mennä ensiapuun ja pyytää tehdä asialle jotain. Tietysti niin teenkin, jos nilkka alkaa kovasti särkeä ja ruuvit sojottaa sinne tänne. Muussa tapauksessa jätän hoitamisen belgialaisille. Tai voisinhan pitää ruuvimeisseliä laukussa ja poistaa ihon läpi tunkeutuvat esineet itse

Olisi varmaan pitänyt suostua menemään sairaalaan marraskuussa ja otattaa turhat piikit ja ruuvit pois. Ei tarvitsisi nyt ihmetellä kupruilevaa jalkaa ja varmaan liikkuminenkin olisi helpompaa. Taisinpa tehdä väärän päätöksen, kun halusin lykkäystä tammikuulle.

Kävin sairaalan polilla tarkastuttamassa, kuinka nilkka on parantunut. Vastassa oli sama lääkäri, kuin viime kerralla. Hän on sen verran uusi talossa, että uskalsi sanoa, mitä ajatteli. Ovat mokomat tehneet virheen leikkauksen aikana! Ei se mikään suuri ja vakava juttu ole, mutta nilkkaani ruuvatut ruuvit - tai muutama niistä - ovat liian pitkiä. Jumpparini sitä olikin jo epäillyt, kun nilkka ei millään suostu liikkumaan niin kuin pitäisi.

Kun kerroin lääkärille nilkan kipeydestä ja jatkuvasta särystä, lääkäri ehdotti, että poistettaisiin koukun näköiset piikit. Niitä ei kuulemma tarvita. Samalla hän vaihtaisi liian pitkät ruuvit lyhyempiin. Kyllähän se minulle sopii, mutta operaatio tietää taas sairaalassa oloa ja sairaslomaa, enkä ainakaan nyt ole oiken valmis sellaiseen. Täytyy sanoa, että iloisella mielellä en poliklinikalta lähtenyt. Otti julmetusti päähän.

Lääkärin mukaan leikkauksen aikana ei ole röntgenkuvaa käytössä, joten reiät ruuveja varten tehdään vähän niin kuin käsikopelolla ja tunnustelemalla. Sitten mitataan reiän syvyys ja voilá, ruuvin pituus on tiedossa! Mutta jos porarin tuntuma onkin huono, niin reikä meneekin seuraavaan luuhun saakka, eikä sitä tiedetä ennen kuin taas kuvataan. Kyllähän sen tällainen maallikkokin kuvasta näkee, että jokunen ruuvi on aika pitkä. Kuinka sitten asiansa osaava (?) ammattilainen ei tajua, että eihän se mokoma nivel liiku, jos ruuvit asennetaan luusta toiseen. En ymmärrä.

Kun kerroin jumpparilleni asian, hän sanoi, että ko. sairaalassa tehdään samanlaisia virheitä yhtenään. Hän ei ollut halunnut aikaisemmin sitä minulle kertoa ja pelotella. Sitäkin ihmettelen. Ei se asiaa olisi miksikään muuttanut, paitsi että olisin saattanut ottaa sairaalaan jo aikaisemmin yhteyttä.

Minusta koko asia on tosi kummallinen. Onhan kysymyksessä yliopistollinen sairaala ja eikös niissä opeteta tulevia lääkäreitä. Kuinka kummassa opiskelijat oppivat, jos opettajatkaan eivät osaa?

Hyvin pian lääkärillä käyntini jälkeen sain sairaalasta puhelinsoiton ja minulle oli varattu aika leikkaukseen marraskuun 19. päivä. No way! Kiitin varauksesta ja sanoin, että silloin ei sovi. Nyt juuri on töissä vuoden kiireisin aika ja kerta kaikkiaan mahdotonta aloittaa uutta sairaslomaa. Jos kerran pystyn tekemään töitä jalka kipeänä, niin voinhan sitä jatkaa vielä jonkin aikaa. Sovimme, että leikkaus siirretään ensi vuoden tammikuulle. Joulukuussakin olisi jo hiljaisempaa, mutta en halua ottaa sitä riskiä, etten pääsisi Suomessa käymään joulun aikoihin. Minulla on rutkasti pitämätöntä vuosilomaa jäljellä ja nyt jo olen varannut sitä aika lailla ennen ja jälkeen joulun. Harmitti jo kesällä, etten voinut reissata Suomeen perhettä ja ystäviä tapaamaan. Jouluna aion olla siellä vaikka jalka olisi kuinka kipeä tahansa.

Ennen kuin leikkausaikaa uudestaan päätetään, minun pitää kuitenkin joulukuussa mennä lääkäriä jututtamaan. No, mikäs siinä. Ihan mukava naisihminenhän hän on. Toivottavasti myös hyvä ortopedi.

Ai niin, tuli muuten vihdoin lasku ihan ensimmäisestä loukkaantumispäivästä. Siinä oli eritelty ensiapupoliklinikan tekemät toimenpiteet ja loppusumma oli 367 euroa. Pitää varmaan maksaa pois ja toivoa, että saan joskus rahat sairausvakuutuksesta takaisin. Toistaiseksi minulle on palautettu vasta osa maksamistani summista vaikka tapaturmani onkin “virallistettu” ja korvauksen pitäisi olla sataprosenttinen. Joko sairauskassalääkäri on unohtanut pistää päätöksensä eteenpäin tai kysymyksessä on vain tavallinen byrokratian hitaus. Täytyypä vähän kysellä.

Piti aloittaa tämä nilkan murtumisblogi jo aikoja sitten, mutta asia on vain jäänyt. Mutta alkakoon nyt, eli

Kuinka kaikki alkoi

Kesälomaani oli kulunut kokonaiset kaksi päivää, kun matkavalmistelujen jälkeen, myöhään illalla lähdin koirien kanssa vielä lenkille. Mokomat näkivät SUUREN mustan koiran tulevan vastaan. Koirien kiskomisen seurauksena sora alkoi luistaa jalkojeni alla ja niin vain menin nurin mukkelis-makkelis. Tunsin heti - ja luulen jopa kuulleeni sen - että nilkka murtui.

Onneksi sain heti apua ja ystävälliset ihmiset soittivat ambulanssin, joka kiireesti vei minut lähinnä olevaan sairaalaan. Onneksi se oli iso yliopistollinen sairaala, UZ Brussel.

Ensiavussa muutaman englanninkielisen sanan lääkäreiden kanssa vaihdettuani  kuulin yllättäen suomeakin. “Kuinka voit?”, kysyi nuori lääkäriopiskelija. “Mitäs tässä, hyvinhän minä”, vastasin. Poika oli ollut opiskelijavaihdossa Jyväskylässä. Palvelu ensiavussa oli äärettömän ystävällistä ja huolehtivaa. Kipulääkitystä aloin saada heti ja kun ensimmäisen röntgenin jälkeen luita alettiin asetella paikoilleen, sain tehokkaan puudutuksen eikä toimenpide sattunut laisinkaan. Etukäteen kyllä pelotti. Nilkasta oli murtunut luita kolmesta kohdasta ja minut kuljetettiin ortopediselle osastolle leikkausta odottamaan.

Reipas mieshoitaja piti osastolla huolta kivuistani, tai siis siitä, etten niitä tuntenut. Taisinpa välillä jopa nukahtaa hieman vaikka ajatukset kieltämättä olivat sekavat. Eipäs taida tänä kesänä tulla kesälomaa!

Aamulla soittelin työpaikalle ja kolleega hoiti byrokratian kiemurat niin, että kesäloma vaihtui oitis sairaslomaksi. Työkaverit kuulemma olisivat heti halunneet lähteä minua katsomaan, mutta kielsin tulemasta. Sitten jäin odottelemaan leikkausta. Välillä minua kuskattiin uusintaröntgeniin ja nilkka myös magneettikuvattiin. Vertakin valutettiin ihan kiitettävästi. Hoitajat kävivät vähän väliä kyselemässä vointia ja tarkistamassa, ettei jalkaan satu. Iltapäivällä pääsin leikkaussaliin ja operaatio kuulemma kesti noin kaksi tuntia. Heräämössä tunsin jonkun aikaa hieman kipuja nilkassa, mutta muutaman piikin jälkeen kivut katosivat eikä olo ollut muutenkaan hullumpi. Osastolääkäri kertoi myöhemmin, että nilkan luut oli korjattu metallilevyn, ruuvien ja koukkujen avulla. Ilmankos jalka tuntui painavalta

Suomalaisesta käytännöstä poiketen Belgian sairaaloissa käytetään omia vaatteita ja muutenkin mukana pitäisi olla omat pesuaineet yms. Koska olin joutunut sairaalaan suoraan onnettomuuspaikalta, mukanani ei ollut kuin hiekassa likaantuneet lenkkivaatteet. Onneksi sain kassillisen omia vaatteita leikkausta seuraavana päivänä.

Nyt päästin jo työkaveritkin minua kummastelemaan, ja kyllä heitä sairaalassa ramppasikin. Toisaalta hyväkin, sillä toivat mukanaan minulle lukemista ja muita tärkeitä tavaroita sekä pitivät seuraa. Aika tuli tosi pitkäksi.

Parisen päivää leikkauksen jälkeen minun piti maata paikallani ja sain nauttia täydellisestä hoidosta. Vähitellen pääsin kuitenkin jotenkin liikkumaan ja rollaattoria apuna käyttäen päätin mennä suihkuun ihan itse. Yllätys, yllätys, suihkua ei ollutkaan!! Pesuhuoneessa pestiinkin pesulappujen avulla. Selvisihän niidenkin merkitys. Olinkin joskus aikaisemmin ihmetellyt, miksi ihmiset ostavat pesulappuja tai siis miksi sellaisia yleensä on myytävänä belgialaisissa kaupoissa. Suomessa en muista pesulappuja nähneeni kauppojen hyllyillä niin paljon kuin täällä.

Koska työnantajani oli lupautunut maksamaan sairaalamaksuni, en vielä tiedä, kuinka paljon koko kuuden päivän lysti maksoi. Belgialaisen käytännön mukaan maksuun ei sisälly hoitotoimenpiteitä tai tutkimuksia, vaan kaikesta maksetaan erikseen.

Kotiin pääsin uusi, hieno kipsi jalan ympärillä. Minulle tehtiin ns. vetoketjuin varustettu hoitokipsi, koska kaksi pitkää leikkaushaavaa vaativat päivittäistä hoitoa. Sitä varten sairaala järjesti minulle kotisairaanhoitajan kerran päivässä. Haavojen hoidon lisäksi hän iski mahanahkaani joka päivä Fraxiparine-nimistä lääkettä veritulppaa estämään. Muiksi lääkkeiksi oli määrätty Mesulid, Zantac ja Dafalgan, joita yritin muistaa ottaa ohjeiden mukaan.

Jatkuu…