Nilkka murtui ja mitä sitten

Nyt on hollannin koe ohi! Eilen sain arvailla huonoista kopiokuvista kauppojen aukioloaikoja ja ruokatarvikkeita ja kirjoittaa, kuinka päiväni vietän. Taisi se jotenkuten mennä, vaikka keskittymiskykyni ei ollut parhaimmillaan.

Vielä vähän aikaa ennen koetta luulin, etten edes ehtisi koko tilaisuuteen. Jouduin lähes koko iltapäivän riitelemään autoni maahantuojan autopalvelun kanssa, ja se ruljanssi vei toivottoman paljon aikaa. Kumma, kun yksinkertaisiakaan asioita ei osata hoitaa ilman dramatiikkaa. Jos minä asiakkaana tiedän, mikä autoa vaivaa, miksi sitä ei oteta todesta vaan vängätään ja vängätään vastaan.

Pari vuotta vanhassa autossani on ollut alusta asti vika, joka saa sen silloin tällöin jähmettymään niille sijoilleen. Maahantuoja on ollut ymmärtäväinen ja asiaa on tutkittu ja korjattu, mutta kokonaan ei ole vaiva parantunut. Aika usein vika on korjaantunut tunnin parin odottelulla ja ajopeli on taas kunnossa. Nyt oli hankalampi tilanne, kun auto oli jämähtänyt erittäin vaikeaan paikkaan. Vika oli kuitenkin sama kuin aina ennenkin, joten tiesin, kuinka asian selitän autopalvelun henkilölle. Alku sujui hyvin. Minulle luvattiin, että auto haetaan pois ja toimitetaan korjaamolle. Kun lopulta tajusivat, että nyt täytyykin hinausauton kanssa mennä hankalaan paikkaan, tuli toinen ääni kelloon.

Erittäin itsetietoinen rouvashenkilö *tiesi*, mikä autoani vaivasi eli ei mikään. Ihan omaa syytäni olin kuulemma sen saanut pahassa paikassa jysähtämään paikalleen, joten hinauspalvelu ei auttaisi. Kun kuitenkin yritin taivutella tekemään sen, mistä olen maksanutkin, sain ivallisen naurun kera vahvasti kielteisen vastauksen. Kylmästi kiitin ja suljin linjan. Sen jälkeen pääsi suustani jokunen rivi suomalaisia ärräpäitä. Taas kerran jouduin belgialaisen asiakaspalvelun jyräämäksi.

Onneksi omakorjaamolla tiedettiin, mistä oli kysymys ja sain asiallisia neuvoja puhelimitse. Myöhään illalla, hollannin kokeen jälkeen, autoparka oli ilmeisesti levännyt tarpeekseen, kun se lopulta suostui taas liikkumaan. Ensi viikolla se pääsee korjaamolle, ja taas kerran maahantuojan edustaja saa ihmetellä iänikuista vaivaa.

Saavat samalla tarkistaa, miksi digitaalisen näytön mukaan polttoaineen kulutus on 99,9 litraa sadalla kilometrilla. Jotain vikaa jossakin, ainakin siinä näytössä. Se tästä vielä puuttuisi, että joutuisin 50 kilometrin välein tankkaamaan.

Löydettiinhän me sitä lunta sunnuntaina. Ei tarvinnut edes paljon etsiä, kun lauantaista lähtien pyrytti jo täällä Brysselinkin nurkilla. Lähdimme kuitenkin Hoge Venenille katsomaan, miltä oikea talvi näyttää, emmekä muuten olleet ainoita. Ulkoilureittien varsilla olivat tienpenkat täynnä autoja ja ihmisiä. Ensimmäiset olivat ehtineet suksetkin kaivaa esiin ja hiihtelivät pitkin metsiä.

Onneksi olimme sen verran aikaisin liikkeellä, että vältyimme sentään menomatkalla suurimmalta ruuhkalta. Kotiin paluu olikin toinen juttu. Moottoritie oli aivan tukossa, emmekä sinne edes yrittäneet. Pikku teillä köröteltiin kesärenkaissa kahtakymppiä ja välillä alkoi jo usko loppua. Tuntui, ettei matka edisty laisinkaan. Onneksi täällä ei sentään niin paljon lunta satanut kuin Suomessa. Sellainen myräkkä saisi varmaan koko maan täydelliseen pysähdyksen tilaan.

Kuten kuvasta näkyy, liikennesäännöt ovat joskus vain viitteellisiä. Sitä paitsi pysähtymiskieltomerkkihän on melkein lumen peitossa, eihän sitä voi edes nähdä.

Kuntamme järjestää tällä viikolla ensimmäistä kertaa isojen kotitalousjätteiden keräyksen. Keräys hoidetaan katu kadulta ja tänään on meidän kotikatumme vuoro. Kunnan tiedotteessa annettiin ohjeeksi, että tavarat voi siirtää kadun varteen jo edellisenä iltana. Väki olikin eilen kiitettävän aktiivista, katuvarsilla oli jos jonkinmoisia röykkiöitä tarpeettomia tavaroita.

Minuunkin iski pienoinen tyhjennysvimma ja kannoin korteni kekoon. Raahasin tien varteen mm. vanhan vierassängyn, patjan ja romuttuneen pyykinkuivaustelineen. Olisin vienyt paljon muutakin, mutta en jaksanut kipeän jalkani kanssa rampata portaissa niin paljon kuin olisi ollut tarve.

Illan mittaan liikenne kadulla vilkastui huomattavasti normaalista. Välillä autot pysähtyivät, kuski tai apumies hyppäsi ulos ja nappasi tavaran jos toisenkin tienvarsiläjistä. Ensin minua nauratti ja vähän ihmetyttikin ihmisten tavaran himo, mutta sitten älysin, että tämähän on hienoa! Minä heitän pois tavaroita, joita en enää tarvitse, mutta jollekin toiselle ne voivat olla tuiki tärkeitä.

Naapuri sanoi ihan tarkoituksella laittaneensa jätepinoon myös elektroniikkaa, mikä oli kiellettyjen tavaroiden listalla. Hänen mukaansa ne katoavat kyllä pinosta ennen kunnan keräysauton tuloa. Vastapäisen talon pinosta ei tosin sähköompelukone ole ainakaan vielä mihinkään hävinnyt.

Tänä aamuna kaikki roinaläjät olivat ihanasti levällään. Joku tai jotkut olivat olleet yöllä ahkeria. Minä huomasin naapureiden pinoista kadonneiksi ainakin mikroaaltouunin ja muutamat murtomaasukset. Omasta läjästäni oli hävinnyt vanhat rakennustikkaat.

Taidanpa lehdestä vilkaista, millä kadulla huomenna kerätään ja lähteä yön tunteina kruisailemaan ja tutkimaan tarjontaa. Jospa löytäisin jotain ehdottoman tärkeää uutta roinaa nurkkia täyttämään. Toisaalta, en kuitenkaan taida viitsiä.

Kävin eilen kotikadun apuvälinemyymälässä ostamassa ihan omat kyynärsauvat. Aikaisemmin käyttämäni sauvat olen palauttanut pomolleni, joka tarvitsee niitä nyt itse. Hänkin on loukannut nilkkansa. Maksoin ranskalaisista sauvoistan peräti 25 euroa, jonka saan jonakin päivänä sairauskassalta takaisin.

Apteekissakin piti piipahtaa hakemassa lääkärin määräämät särkylääkkeet. Toinen lääke oli tavallinen Dafalgan, joka auttaa tai ei auta. Toinen sen sijaan oli uusi tuttavuus, Tradonal. Lueskelin Tohtori.fi -sivuston lääkeoppaasta vaikuttavan aineen, tramadolin, ominaisuuksista ja alkoi vähän hirvittää: “Tramadoli vaikuttaa keskushermostoon. Se on sukua morfiinille ja muille opiaateille, mutta tramadoli on vaikutukseltaan miedompi kuin vahvimmat kipulääkkeet.” Huh!

Lääke on tarkoitettu “vaikeahkojen ja vaikeiden kipujen hoitoon”, mikä oli ihan ok. Haittavaikutusten lista sen sijaan oli aika pitkä: “Lääke voi heikentää tarkkaavaisuutta liikenteessä ja muissa tarkkuutta vaativissa tilanteissa. Tavallisimpia haittavaikutuksia ovat pahoinvointi ja huimaus, ja melko tavallisia myös mm. oksentelu, hikoilu, suun kuivuminen, ummetus ja päänsärky. Valmistetta ei saa käyttää samanaikaisesti alkoholin eikä keskushermostoa lamaavien muiden lääkkeiden kanssa. Pitkäaikainen käyttö lisää riippuvuuden kehittymisen vaaraa.”

Onneksi jalka ei ole niin kipeä, ettenkö Dafalganilla pärjää. Taidan työntää Tradonalin lääkekaapin kaukaisimpaan nurkkaan tai palautan sen apteekkiin takaisin. En minä noin vahvaa lääkettä tarvitse. Sitä paitsi tiedänpähän, että olen elossa, kun nilkkaan sattuu.

Samalla reissulla kävin myös Brysselissä asioilla ja autoilu sujui oikein iloisesti (ei, minä en ajanut). Eilen oli nimittäin Belgiassa yleislakko ja liikenne oli aika rauhallista tavalliseen arkipäivään verrattuna. Julkinen liikenne oli aivan pysähdyksissä, useat kaupat kiinni ja monet virastotkin toimivat vain puoliteholla.

Olen Suomessa!

Perjantaina, heti laskeuduttuani hain varaamani vuokra-auton alleni ja huristin kohti Poria. Auto on pienin mahdollinen ja sininen. Ei se mihinkään kulje. Tärisee kuin horkassa, kun yritän töniä sitä vauhtiin. Moottorikin taitaa olla tulitikkuaskin kokoinen. Tytär nimesi ajopelin pölynimuriksi, miltä se kieltämättä näyttääkin. Kaupunkiajossa ihan passeli auto, mutta tosi pitkää matkaa en tuollaisella pallukalla lähtisi tekemään.

Olen viettänyt viikonloppua lasteni kanssa. Lauantaina oli ohjelmassa Liisa Nojosen Tanssikoulun kevätnäytös vanhassa ja kauniissa Porin Teatterissa. Sain nauttia peräti kahdesta näytöksestä eli istuin ja ihailin tanssijoita viiden tunnin ajan. Aika urakka, mutta suuri elämys niin kuin aina. Tytär esiintyi peräti kolmessa tanssissa ja mieli teki hurrata hänelle ihan ääneen, mutten halunnut ottaa riskiä, että olisi askelissaan sekaantunut.

Teatterissa istuessani mietin verhojen takana käyvää kuhinaa ja jännitystä. Olen itsekin saanut kokea hetkeni parrasvaloissa juuri samalla näyttämöllä ja saman koulun kevätnäytöksessä ja tiedän, mitä kulissien takana tapahtuu. Sydämestäni kiitän Liisa Nojosta siitä, että hän tuli aikoinaan Poriin ja perusti maineikkaan tanssikoulunsa. Siellä on moni tyttö ja poikakin saanut elämäänsä tanssin ja liikunnan kipinän. Pori ei ole enää pelkkä jazzin ja jääkiekon kaupunki vaan nykyisin myös tärkeä tanssin keskus ihan kansainvälisestikin. Hyvä Liisa!

Kun kerran kaupat ovat täällä sunnuntaisinkin auki, kävimme eilen lasteni kanssa shoppailemassa. Löysimme lahjan serkkupojalle, joka saa yo-lakkinsa ensi lauantaina. Myöhemmin vierailin entisten naapureittemme luona kuulumisia vaihtamassa. Emme näe toisiamme usein, mutta vuosista ja pitkästä välimatkasta huolimatta ystävyytemme on säilynyt ennallaan. Aina jää ikävä ilmaan, kun eroamme.

Tänään minun pitäisi potkia pieni, sininen pölynimuri käyntiin ja ajaa jonkun matkaa pohjoiseen. Etelä-Pohjanmaalla odottaa kummitytär perheineen.

Jouduinpas eilen liikenne- ja poliisihässäkkään! Kaikessa rauhassa ajelin metroasemalle noutamaan ystävää meille syömään, kun näin edessäni poliisin rakentaman tie-esteen. Ei näyttänyt olevan autolla mitään asiaa lähellekään Heyzelin metroasemaa.

Poukkoilin kadulta toiselle ja yritin saada kaveria puhelimella kiinni, mutta eihän kännykän pirinä maan alla metrossa kuulu varsinkin, jos ympärillä on kymmenittäin Anderlechtin kannattajia metelöimässä. Minä ajelin poliisin ohjausten mukaan ympäri Lakenin kaupunginosaa ja yritin olla eksymättä. Lopulta saimme puhelinyhteyden ja sovimme, että ystäväni ajaisin päättärille saakka. Sillä hetkellä en tiennyt yhtään, missä olin.

Kadut olivat täynnä sekä Gentin että Anderlechtin kannattajia ja poliisi oli varautunut erittäin massiivisesti illan jalkapallo-otteluun. Onneksi löysin tiesulkujen ja mellakkapoliisien välistä tutun reitin pääteaseman nurkille ja kummallisen helposti löysin noudettavani ja pääsimme pois ruuhkasta ruokapöytään.

Jos lähden metrolta ihmisiä hakemaan, yleensä jään odottelemaan poliisiaseman eteen juuri pysähtymiskieltomerkin alle. Niin muutkin tekevät ja poliisi kyllä ilmoittaa, jos joskus siihen ei ihan oikeasti saa pysähtyä. Eilen en päässyt niin pitkälle.

Jossain vaiheessa illan mittaan pelikin pelattiin ja Belgian Cup -pokaali jäi tänä vuonna Brysseliin, kun Anderlecht vei voiton 3-2. Vaikka täällä jalkapallo onkin erittäin suosittua, minua se ei paljon kiinnosta. Enemmän iloitsin lauantaisesta Suomen jääkiekon MM-pronssimitalista.

Ensin tärkeitä nilkkauutisia: Murtunut jäseneni toipuu hitaasti mutta varmasti. Kävely sujuu jo kohtalaisesti ja juoksemistakin olen yrittänyt. En ole koskaan ollut mikään tyylikäs juoksija, mutta nyt on juoksutaito unohtunut tyystin. Toimiston käytävillä yritän silloin tällöin salaa ottaa jokusen juoksuaskeleen, että kroppa alkaisi taas muistaa. Piikit nilkassa pistävät vielä, mutta enköhän niistäkin joskus eroon pääse.

Tänään käväisin kylämme lääkärillä hakemassa lausuntoa, jossa todetaan että nilkka ei ole 12. toukokuuta vielä täysin parantunut. Minun pitää toimittaa lausunto sairauskassallemme, ettei hoitokorvausten maksaminen lopu. Joku byrokraatti on syksyllä ollut sitä mieltä, että vammani on poispyyhkäisty heti äitienpäivän jälkeen.

En varannut lääkäriltä aikaa vaan odottelin kiltisti vuoroani. Pieni odotushuone oli aamulla yhdeksän jälkeen täpö täynnä ja vähän yli kymmenen pääsin vastaanotolle. Paikka ei ole mikään klinikka tai terveyskeskus vaan ihan yksityinen vastaanotto. Systeemi on aika toimiva, kun kaksi lääkäriä päivystää vuorotellen ja odotusaika on enimmillään noin tunti.

Eilen sain ilmoituksen viime vuotisen autoveron palautuksesta ja sitä varten piti pistäytyä postissa. Siellä jonotin lähes saman ajan kuin lääkärissä. Taaksenikin kertyi väkeä niin paljon, että osa joutui seisoskelemaan oven ulkopuolella. Vähän kummastutti, miksi postissa oli vain yksi henkilö palvelemassa kiireiseen aikaan.

Koska olin jo reippaasti töistä myöhässä, päätin jatkaa myöhästelyä ja käydä naapurikylän kaupassa. Siellä vasta olikin jonoja! Ei toki muualla kuin kassoilla, mutta niillä sitäkin pidemmät. Tiistaita ei varmaan pidetä vilkkaana kauppapäivänä, koska kassoja oli auki vain kaksi. Omaa syytänihän se oli, että menin kauppaan samaan aikaan kuin eläkeläiset ja sain odotella, kun päivän uutiset ja tapahtumat kerrattiin kassahenkilön kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kaupassa on kiva vaihtaa ajatuksia ja rupatella, jos juttukaveria ei muuten ole. Kaupassakäynti on ehkä monille päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma, ja mikäs siinä haastellessa, kun ei kiirettä ole. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että iltaisin töitten jälkeen suuret marketit pitävät vain muutamaa kassaa auki, jonot ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja silti aikaa käytetään seurusteluun.

Täällä Belgiassa on kassoilla sellainen hauska tapa, että ostokset skannataan hihnalta, asiakas pakkaa rauhassa kaikki tavaransa samalla keskustellen kassahenkilön kanssa. Sen jälkeen kassahenkilö ilmoittaa loppusumman, asiakas pohtii, maksaisiko käteisellä, kortilla vai ostoskorteilla ja lopulta maksaa ostoksensa. Vasta viimeisten kuulumisten, hyvän illan tai viikonlopun toivotusten jälkeen otetaan seuraavan asiakkaan ostokset käsittelyyn. Minä en ole vieläkään tähän sopeutunut vaan jonossa seisominen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Toki en sitä näytä, kun sellainen ei ole täällä tapana. Kaikki seisoskelevat rauhassa ja odottelevat omaa vuoroaan. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään hermostuvan vaikka parhaimmassa tapauksessa jonottamiseen kuluu aikaa moninkertaisesti ostosten keruuseen verrattuna.

Toisaalta, ei pitäisi valittaa. Suomessa käydessäni jään nykyisin auttamattomasti jalkoihin, kun joskus asioin isoissa marketeissa. Kassojen nopeus on siellä aivan toista kuin täällä.

Taas oli työmatkalla sellainen tilanne ja näky, että kamera olisi ehdottomasti täytynyt olla mukana. Minulla ei ole edes kamerakännykkää, kun vanha, mutta nätti nokialaiseni on palvellut puhelinasioissa tähän saakka oikein hyvin. Nyt tulee muutos, menen ostamaan uuden puhelimen. Täällähän täytyy kuvata koko ajan enkä halua pitää Oikeaa Kameraani autossa varastettavana.

Ihmettelin aamulla vastaan tulevia skootteripoliiseja. Niitä tuli tasaisin välein, mitään kiirettä ei näyttänyt olevan, siniset valot kuitenkin välkkyivät. Sitten näin paraatiasuiset ratsukot! Pikaisesti laskien niitä oli noin 50 - 70. En voinut uskoa silmiäni. Brysselin aamuruuhkassa lauma paraatihevosia tukkimassa liikennettä. Voi, kun olisi ollut se kamera.

Ratsukot olivat menossa Lakenin kuninkaallista palatsia kohti. Onkohan kuninkaalle tulossa tärkeitä vieraita, kun näin hienosti pitää juhlistaa? Vai olivatkohan hevoset menossa poliisilaitokselle? Oli syy mikä tahansa, näyttävät ratsukot piristivät kummasti työmatkaani. Lämmin kiitos komeille eläimille ja ylväille ratsastajille.

Taisi vähän jäädä tuo eilinen tapaus kaivelemaan, kun tänään mietin minkä “aseen” ottaisin työmatkalle mukaan. En kuitenkaan lopulta muistanut ottaa mitään, mutta autossa oli lumiharja/jääskrapa, joka pääsi kunniapaikalle etupenkille. Samaan pääsi kynä, koska kynähän on miekkaa vahvempi. Töissä ehdottivat pippurisuihketta, mikä kyllä tietääkseni on tässä maassa laiton, mutta ehdottomasti aion miettiä sellaisen hankkimista. Niitä saa varmaan samoilta seuduilta, missä autooni murtauduttiin.

Tämä oli nyt kolmas kerta, kun autoni lasit rikotaan ja joka kerta mies on silloin ollut Suomessa. Eihän sillä mitään tekemistä tapahtuneen kanssa ole, mutta jotenkin vain huvittava yhteensattuma. Ensimmäinen rikkomus tapahtui Heyzelin metroasemalla, jonne olin autoni päiväksi jättänyt. Siitä on nyt kolmisen vuotta. Poliisi oli hajonneen lasin nähnyt ja jättänyt viestin autoon. Muuta ei autosta kadonnut kuin radion etupaneeli, millä ei yksistään tee yhtikäs mitään. Vakuutusyhtiö korvasi kiltisti kaiken.

Vajaa vuosi sitten murtauduttiin tähän nykyiseen autooni samalla metroasemalla. Silloin oli hajotettu suuri takalasi ja toinen sivulasi. Poliisit odottelivat paikalla ja ajelin heidän perässään laitokselle tekemään ilmoitusta. Olivat saaneet tekijänkin jo kiinni. Teini-ikäinen poika oli päättänyt tutkia muutaman auton ohi kulkiessaan. Tällä kertaa mitään ei autostani ollut kadonnut, mutta sotkua oli senkin edestä. Vakuutusyhtiö korvasi taas.

Pitäisi varmaan hommata työmatka-autoksi joku vanha kulkupeli, joka ei ketään kiinnostaisi ja jonka voisi jättää metroasemallekin ilman huolia. Tämän nykyisen ihanuuden pitäisin tallissa ja käyttäisin vain pitkillä matkoilla, joita niitäkin meidän perheessä on ihan riittämiin. Taidanpa vähän tutkia Vlanin autoilmoituksia.

Sain tänään kotimatkalla turpiini. Nuori, ei-belgialaista alkuperää oleva miehenalku hyökkäsi autoni kimppuun, kun odottelin ruuhkassa punaisissa valoissa. Kyynärpäällään iskemällä hän sai pelkääjänpuoleisen lasin rikki ja huitoi käsillään epätoivoisesti olematonta käsilaukkuani etupenkiltä. Samalla nuorukainen vetäisi oikean suoran leukaperiini.

Desibelit nousivat autossa, kun kiroilin ja huusin suomeksi kaikki mahdolliset manaukset, ja tyttäreni oli sitä mieltä, että kova ääneni ja hurja ulkomuotoni pelästytti pojan pois. Tuskinpa sentään, taisi vain valot vaihtua vihreiksi ja autot lähteä liikkeelle. Hetkeä aikaisemmin olin nähnyt kolme poikaa seisoskelemassa valoissa ja päätin vaihtaa kaistaa, etten olisi ihan heidän hyökkäysreitillään, vaan eipäs auttanut. Joksikin aikaa jouduin tolaltani ja ajoin auton kadun reunaan. En kuitenkaan voinut jäädä siihen tien tukoksi ja lähdin ajelemaan kohti Vilvoorden Carglassia, jossa kokemukseni mukaan auton lasit vaihdetaan nopeasti ja palvelu on ystävällistä. Matkalla soitin kaiken varalta vakuutusyhtiöön ja samaan paikkaan minua sieltä neuvottiin menemään.

Poliisille en soittanut, koska he eivät näille tapauksille tee yhtään mitään. Eivät aina edes ota ilmoitusta vastaan. Tällaisia juttuja tapahtuu Brysselissä yhtenään, eikä poliisilla ole kuulemma resursseja tutkia ja hutkia.

Järkeeni ei mahdu, miksi nämä nuoret miehet ilkivaltaa tekevät. Kukaan vähänkin ajatteleva naisihminen ei täällä pidä käsilaukkuaan eikä muutakaan arvokasta auton etupenkillä. Minä en ainakaan tunne yhtään naista, joka ei laukkuaan kätke näkymättömiin.

Tämän naisihmisen kimppuun ei kannata enää yrittää. Tästä lähin kuljen kotimatkat Ringin kautta. Sielläkin saa jonottaa ruuhkassa, mutta ei ole ainakaan ketään valoissa kyttäämässä. Lisäksi otan jotain kättä pidempää viereeni autoon. Ehkä en sentään pesäpallomailaa niin kuin yksi suomalainen täällä teki, mutta jotain kumminkin. Tuskinpa lasin rikkoja menee poliisille kertomaan, jos suihkutan hiuslakkaa silmille.

Nuori mies sai kyllä saalistakin. Hän nappasi mukaansa etupenkiltä yhden villahanskan ja jätti minulle toisen. Kiusa se on pienikin kiusa. Sivulasi on nyt korjattu, joten tervetuloa rikkomaan se huomenna uudestaan. Täältä pesee!