Nilkka murtui ja mitä sitten

Ensin tärkeitä nilkkauutisia: Murtunut jäseneni toipuu hitaasti mutta varmasti. Kävely sujuu jo kohtalaisesti ja juoksemistakin olen yrittänyt. En ole koskaan ollut mikään tyylikäs juoksija, mutta nyt on juoksutaito unohtunut tyystin. Toimiston käytävillä yritän silloin tällöin salaa ottaa jokusen juoksuaskeleen, että kroppa alkaisi taas muistaa. Piikit nilkassa pistävät vielä, mutta enköhän niistäkin joskus eroon pääse.

Tänään käväisin kylämme lääkärillä hakemassa lausuntoa, jossa todetaan että nilkka ei ole 12. toukokuuta vielä täysin parantunut. Minun pitää toimittaa lausunto sairauskassallemme, ettei hoitokorvausten maksaminen lopu. Joku byrokraatti on syksyllä ollut sitä mieltä, että vammani on poispyyhkäisty heti äitienpäivän jälkeen.

En varannut lääkäriltä aikaa vaan odottelin kiltisti vuoroani. Pieni odotushuone oli aamulla yhdeksän jälkeen täpö täynnä ja vähän yli kymmenen pääsin vastaanotolle. Paikka ei ole mikään klinikka tai terveyskeskus vaan ihan yksityinen vastaanotto. Systeemi on aika toimiva, kun kaksi lääkäriä päivystää vuorotellen ja odotusaika on enimmillään noin tunti.

Eilen sain ilmoituksen viime vuotisen autoveron palautuksesta ja sitä varten piti pistäytyä postissa. Siellä jonotin lähes saman ajan kuin lääkärissä. Taaksenikin kertyi väkeä niin paljon, että osa joutui seisoskelemaan oven ulkopuolella. Vähän kummastutti, miksi postissa oli vain yksi henkilö palvelemassa kiireiseen aikaan.

Koska olin jo reippaasti töistä myöhässä, päätin jatkaa myöhästelyä ja käydä naapurikylän kaupassa. Siellä vasta olikin jonoja! Ei toki muualla kuin kassoilla, mutta niillä sitäkin pidemmät. Tiistaita ei varmaan pidetä vilkkaana kauppapäivänä, koska kassoja oli auki vain kaksi. Omaa syytänihän se oli, että menin kauppaan samaan aikaan kuin eläkeläiset ja sain odotella, kun päivän uutiset ja tapahtumat kerrattiin kassahenkilön kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kaupassa on kiva vaihtaa ajatuksia ja rupatella, jos juttukaveria ei muuten ole. Kaupassakäynti on ehkä monille päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma, ja mikäs siinä haastellessa, kun ei kiirettä ole. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että iltaisin töitten jälkeen suuret marketit pitävät vain muutamaa kassaa auki, jonot ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja silti aikaa käytetään seurusteluun.

Täällä Belgiassa on kassoilla sellainen hauska tapa, että ostokset skannataan hihnalta, asiakas pakkaa rauhassa kaikki tavaransa samalla keskustellen kassahenkilön kanssa. Sen jälkeen kassahenkilö ilmoittaa loppusumman, asiakas pohtii, maksaisiko käteisellä, kortilla vai ostoskorteilla ja lopulta maksaa ostoksensa. Vasta viimeisten kuulumisten, hyvän illan tai viikonlopun toivotusten jälkeen otetaan seuraavan asiakkaan ostokset käsittelyyn. Minä en ole vieläkään tähän sopeutunut vaan jonossa seisominen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Toki en sitä näytä, kun sellainen ei ole täällä tapana. Kaikki seisoskelevat rauhassa ja odottelevat omaa vuoroaan. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään hermostuvan vaikka parhaimmassa tapauksessa jonottamiseen kuluu aikaa moninkertaisesti ostosten keruuseen verrattuna.

Toisaalta, ei pitäisi valittaa. Suomessa käydessäni jään nykyisin auttamattomasti jalkoihin, kun joskus asioin isoissa marketeissa. Kassojen nopeus on siellä aivan toista kuin täällä.

Taas oli työmatkalla sellainen tilanne ja näky, että kamera olisi ehdottomasti täytynyt olla mukana. Minulla ei ole edes kamerakännykkää, kun vanha, mutta nätti nokialaiseni on palvellut puhelinasioissa tähän saakka oikein hyvin. Nyt tulee muutos, menen ostamaan uuden puhelimen. Täällähän täytyy kuvata koko ajan enkä halua pitää Oikeaa Kameraani autossa varastettavana.

Ihmettelin aamulla vastaan tulevia skootteripoliiseja. Niitä tuli tasaisin välein, mitään kiirettä ei näyttänyt olevan, siniset valot kuitenkin välkkyivät. Sitten näin paraatiasuiset ratsukot! Pikaisesti laskien niitä oli noin 50 - 70. En voinut uskoa silmiäni. Brysselin aamuruuhkassa lauma paraatihevosia tukkimassa liikennettä. Voi, kun olisi ollut se kamera.

Ratsukot olivat menossa Lakenin kuninkaallista palatsia kohti. Onkohan kuninkaalle tulossa tärkeitä vieraita, kun näin hienosti pitää juhlistaa? Vai olivatkohan hevoset menossa poliisilaitokselle? Oli syy mikä tahansa, näyttävät ratsukot piristivät kummasti työmatkaani. Lämmin kiitos komeille eläimille ja ylväille ratsastajille.

Taisi vähän jäädä tuo eilinen tapaus kaivelemaan, kun tänään mietin minkä “aseen” ottaisin työmatkalle mukaan. En kuitenkaan lopulta muistanut ottaa mitään, mutta autossa oli lumiharja/jääskrapa, joka pääsi kunniapaikalle etupenkille. Samaan pääsi kynä, koska kynähän on miekkaa vahvempi. Töissä ehdottivat pippurisuihketta, mikä kyllä tietääkseni on tässä maassa laiton, mutta ehdottomasti aion miettiä sellaisen hankkimista. Niitä saa varmaan samoilta seuduilta, missä autooni murtauduttiin.

Tämä oli nyt kolmas kerta, kun autoni lasit rikotaan ja joka kerta mies on silloin ollut Suomessa. Eihän sillä mitään tekemistä tapahtuneen kanssa ole, mutta jotenkin vain huvittava yhteensattuma. Ensimmäinen rikkomus tapahtui Heyzelin metroasemalla, jonne olin autoni päiväksi jättänyt. Siitä on nyt kolmisen vuotta. Poliisi oli hajonneen lasin nähnyt ja jättänyt viestin autoon. Muuta ei autosta kadonnut kuin radion etupaneeli, millä ei yksistään tee yhtikäs mitään. Vakuutusyhtiö korvasi kiltisti kaiken.

Vajaa vuosi sitten murtauduttiin tähän nykyiseen autooni samalla metroasemalla. Silloin oli hajotettu suuri takalasi ja toinen sivulasi. Poliisit odottelivat paikalla ja ajelin heidän perässään laitokselle tekemään ilmoitusta. Olivat saaneet tekijänkin jo kiinni. Teini-ikäinen poika oli päättänyt tutkia muutaman auton ohi kulkiessaan. Tällä kertaa mitään ei autostani ollut kadonnut, mutta sotkua oli senkin edestä. Vakuutusyhtiö korvasi taas.

Pitäisi varmaan hommata työmatka-autoksi joku vanha kulkupeli, joka ei ketään kiinnostaisi ja jonka voisi jättää metroasemallekin ilman huolia. Tämän nykyisen ihanuuden pitäisin tallissa ja käyttäisin vain pitkillä matkoilla, joita niitäkin meidän perheessä on ihan riittämiin. Taidanpa vähän tutkia Vlanin autoilmoituksia.

Sain tänään kotimatkalla turpiini. Nuori, ei-belgialaista alkuperää oleva miehenalku hyökkäsi autoni kimppuun, kun odottelin ruuhkassa punaisissa valoissa. Kyynärpäällään iskemällä hän sai pelkääjänpuoleisen lasin rikki ja huitoi käsillään epätoivoisesti olematonta käsilaukkuani etupenkiltä. Samalla nuorukainen vetäisi oikean suoran leukaperiini.

Desibelit nousivat autossa, kun kiroilin ja huusin suomeksi kaikki mahdolliset manaukset, ja tyttäreni oli sitä mieltä, että kova ääneni ja hurja ulkomuotoni pelästytti pojan pois. Tuskinpa sentään, taisi vain valot vaihtua vihreiksi ja autot lähteä liikkeelle. Hetkeä aikaisemmin olin nähnyt kolme poikaa seisoskelemassa valoissa ja päätin vaihtaa kaistaa, etten olisi ihan heidän hyökkäysreitillään, vaan eipäs auttanut. Joksikin aikaa jouduin tolaltani ja ajoin auton kadun reunaan. En kuitenkaan voinut jäädä siihen tien tukoksi ja lähdin ajelemaan kohti Vilvoorden Carglassia, jossa kokemukseni mukaan auton lasit vaihdetaan nopeasti ja palvelu on ystävällistä. Matkalla soitin kaiken varalta vakuutusyhtiöön ja samaan paikkaan minua sieltä neuvottiin menemään.

Poliisille en soittanut, koska he eivät näille tapauksille tee yhtään mitään. Eivät aina edes ota ilmoitusta vastaan. Tällaisia juttuja tapahtuu Brysselissä yhtenään, eikä poliisilla ole kuulemma resursseja tutkia ja hutkia.

Järkeeni ei mahdu, miksi nämä nuoret miehet ilkivaltaa tekevät. Kukaan vähänkin ajatteleva naisihminen ei täällä pidä käsilaukkuaan eikä muutakaan arvokasta auton etupenkillä. Minä en ainakaan tunne yhtään naista, joka ei laukkuaan kätke näkymättömiin.

Tämän naisihmisen kimppuun ei kannata enää yrittää. Tästä lähin kuljen kotimatkat Ringin kautta. Sielläkin saa jonottaa ruuhkassa, mutta ei ole ainakaan ketään valoissa kyttäämässä. Lisäksi otan jotain kättä pidempää viereeni autoon. Ehkä en sentään pesäpallomailaa niin kuin yksi suomalainen täällä teki, mutta jotain kumminkin. Tuskinpa lasin rikkoja menee poliisille kertomaan, jos suihkutan hiuslakkaa silmille.

Nuori mies sai kyllä saalistakin. Hän nappasi mukaansa etupenkiltä yhden villahanskan ja jätti minulle toisen. Kiusa se on pienikin kiusa. Sivulasi on nyt korjattu, joten tervetuloa rikkomaan se huomenna uudestaan. Täältä pesee!

Sainpahan viimeinkin päivitetyksi kotikoneen tietoturvaohjelman. Valikosta valitsin päivityskieleksi suomen ja etenin sen mukaan. Maksuvaiheeseen tultaessa klikkasin luottokortin ikonia ja jatkoin ohjeita noudattaen. Sitten tyssäsi. En voinutkaan maksaa ohjelmaa belgialaisella kortillani. Kiitos vaan kovasti kansainvälisestikin tunnetulle suomalaiselle firmalle. Onneksi minulla on vielä Suomessa pankkitili ja pystyin nettipankin kautta maksun hoitamaan. Nyt on kone taas suojattu, mutta vähän jäi asia kaivelemaan. Jos olisin valinnut päivityskieleksi jonkun muun kuin suomen, olisinkohan silloin pystynyt käyttämään korttiani. En viitsinyt kokeilla. Voihan epätietoisuudessakin elää.

Ei muuten ole uutta tämä luottokortin käytön vaikeus. Olen muutaman kerran ostanut netin kautta VR:n junalippuja ja silloinkin olen joutunut korttini kanssa pulaan. VR on saanut minulta palautetta asiasta, mutta vastausta ei ole toistaiseksi tullut. Voihan olla, että ovat jo systeemejään muuttaneet. Tällä viikolla tilasin taas junalipun, mutta nyt maksoin suosiolla heti nettipankin kautta.

Yksi kummastuttava luottokorttikäytäntö Suomessa on se, että huoltoasemien (tai miksi niitä nykyisin kutsutaankin) polttoaineautomaatit hyvin harvoin hyväksyvät ulkomaisia luottokortteja. Kerran asiaa huoltoaseman kassalla ihmetellessäni, minulle vain sanottiin, että olihan ihan lähellä pankkiautomaatti, josta voi nostaa käteistä, joka taas käy automaattiin. Niinpä. 

Ei asia ole sen paremmin täällä Belgiassa. Monilla huoltoasemilla käy ainoastaan belgialainen pankkikortti, ei edes käteisellä voi polttoainetta ostaa. Jotkut asemat hyväksyvät luottokortteja ja käteismaksun päivisin, mutta ei iltaisin tai viikonloppuisin. Nyttemmin on tosin suuret yhtiöt muuttaneet useita palveluhuoltoasemiaan ns. express-asemiksi, ja niiden automaatteihin näyttävät kaikki kortit käyvän. Polttoainekin on niissä yleensä halvempaa kuin muilla asemilla. Hinnan muuten tarkistan täältä.

Olipas aamulla mielenkiintoinen, vähän jännittävä ja aika absurdi työmatka. Vein nilkan aamulla taas väännettäväksi ja käännettäväksi, ja uskokaa tai älkää, juoksin ja hypin sen kanssa! Tosin erittäin hitaasti ja matalalla eli aitajuoksu ei ihan vielä taitaisi onnistua.

Lakenin nurkilla poliisilaitoksen pihasta lähti tänä aamuna puolisen tusinaa mellakkapoliisiautoa liikkeelle juuri kun olin kohdalla. Minä jouduin autoineni näiden suurien, tummansinisten ajoneuvojen saartamaksi. Siltä istumalta päätin pitää pienen sisäinen kapinoitsijani tiukasti aloillaan. Ei kaahailua eikä turhia kaistanvaihtoja tänään!

Täytyy sanoa, että tunsin oloni samalla kertaa äärettömän turvalliseksi ja vähän pelottavaksi. Mieleeni palasi vanhoja uutiskuvia mellakoista ympäri maailmaa, poliisit raskaine varusteineen hakkaamassa (rauhallisia?) mielenosoittajia. No, nämä poliisit taisivat vain olla menossa Schumanille pitämään EU-huippukokouksen osallistujia erossa tavallisesta rahvaasta. Harmi, kun ei ollut kameraa mukana.

Nilkka on iltaisin turvoksissa ja näyttää ihan täyteen puhalletulta kumihanskalta. Vaikka olenkin töissä vain puoli päivää, tuntuu se silti rasittavan jalkaa. Vai olisikohan työmatkalla jotain asian kanssa tekemistä?

Aamuruuhkaa on tällä viikolla ollut ihan kiitettävästi. En ole edes viitsinyt yrittää moottoritielle rekkojen sekaan painimaan vaan olen valinnut huonopintaisen pikku tien. Tänä aamuna oli meidänki pihalla lunta ja kokemukseni mukaan pienikin lumimäärä saa koko Belgian liikenteen aivan sekaisin. Onneksi lunta ei kuitenkaan ollut satanut joka paikassa ja ihan normaaleilla jonotuksilla pääsin töihin. Radiosta kyllä kuulin, että jossain Liegen suunnalla oli jopa 140 kilometrin jonot moottoritiellä. Työkaverilta kuulin, että hiihtoladuillekin oli Malmedyn seuduilla lopultakin päästy. Taitaa kuitenkin tänä vuonna lumi sulaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Tämä työkaveri muuten ajaa junalla päivittäin Malmedyn ja Brysselin väliä. Yhteen suuntaan työmatka kestää vähän yli puolitoista tuntia. Minä en varmaan sellaista jaksaisi.

Kuva on otettu pari vuotta sitten jossain Hoge Venenin laduilla Belgiassa. Silloin täällä oli lunta ihan kunnolla.

Tänään olin ensimmäistä päivää töissä sairasloman jälkeen. Autolla ajo sujui ihan mukavasti ja töissäkään ei ollut hassumpaa vaikka eilen illalla asia harmittikin. Kotona oleiluun näköjään tottuu kovin nopeasti. En kylläkään koko päivää työmaalla viettänyt, sillä mukava lääkärini kirjoitti minulle vielä neljäksi viikoksi 50-prosenttista sairaslomaa. Se on kyllä ihan tarpeen, koska nilkka turpoaa päivän mittaan aivan palloksi ja kävely on vaikeaa ja kivuliasta.

Olen nyt tilannut ajan Oikein Erinomaiselta Ortopedilta. Ensi torstaina illalla yhdeksältä menen naapurikylään tohtorin juttusille. Täytyy muistaa ottaa mukaan kaikki mahdolliset paperit ja röntgenkuvat, niitä hän kuitenkin kyselee.

Iloisella mielellä ajelin kotiin ennen iltaruuhkaa. Matka sujui joutuisasti kunnes Lakenissa juuri moottoritien alussa poliisi huitoi autoja pois oikeanpuoleisimmalta kaistalta. Luulin, että joku oli jäänyt auton alle, kun näin parin poliisin kumartuneena maassa makaavan ihmisen viereen. Ohi ajaessani huomasin kuitenkin, että poliisit olivat ottaneet kiinni nuoren, noin 16-vuotiaan pojan. Poika makasi mahallaan ja poliisit olivat sitoneet hänen kätensä selän taakse. Yhtäkkiä iloinen mieleni oli pois pyyhitty. Ilmeisesti poika kuitenkin oli jotain rikollista tehnyt, koska hänet oli maahan kaadettu, mutta minulle jäi näkemästäni paha olo.

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, ajelen nykyisin työmatkat omalla autolla, koska julkisten käyttäminen vaatii aika lailla kävelyponnisteluja. Päivittäin matkaa tulee yhteensä noin 50 km, joten melko pitkä tovi kuluu ratin takana. Ruuhkissa seisoessa on aikaa miettiä Belgian liikenteen omituisuuksia ja ihanuuksia ja joskus aika kiperiäkin tilanteita.

Aamulla kotoa lähtiessäni tie on jo tupaten täynnä. Yleensä pääsen pihasta hyvin muitten joukkoon, koska tässä maassa on tapana antaa tietä. Eihän yksi lisäjonottaja kenenkään matkaa hidasta. Seuraavaksi arvon ihan summan mutikassa itselleni ajoreitin. Joko yritän änkeä autoni moottoritielle rekkojen sekaan tai jatkan pienemmällä tiellä hitaassa jonossa rauhallisesti madellen.

Jostain syystä arvonnassa moottoritie useimmiten voittaa. Siinähän on mukana pientä jännitystäkin, pääsenkö rekkojen välistä puikkelehtimaan kaupunkiin vievälle kaistalle eri ihan vasemmalle. Tokihan sinne aina pääsen, koska kuten jo sanoin, täällä annetaan tietä. Siis yleensä. Moottoritien päätyttyä ajelen kuninkaan linnan ohi hissukseen viittäkymppiä. Siinä ei kannata hurjastella, sillä paikalla on yleensä aina muutama poliisi ja viime aikoina myös mediaväkeä Belgian hallituskriisin takia (maa on ollut jo puolisen vuotta ilman hallitusta!). Kuningas yrittää aina silloin tällöin neuvotella neuvottelijoiden kanssa, mutta toistaiseksi ilman tulosta. - No, taisi nyt mennä ohi otsikon, mutta jos hurjastelee Lakenin puiston vieressä, voi päästä vaikka telkkariin. Eli älkäämme tehkö niin ellemme halua tulla kuuluisiksi tai saada sakkoja.

Nyt seuraa jonossa ajelua kaksikaistaisella tiellä kolmen kilometrin verran. Aikaa tähän kuluu pahimmassa tapauksessa yli puoli tuntia. Matkalla on useat valot, jotka tuntuvat joillekin kuskeilla antavan vain viitteellistä tietoa. Jokaisista punaisista ehtii ainakin kaksi autoa läpi ja usein tuntuu se kolmaskin vielä olevan epätietoinen siitä, pitäisikö pysähtyä vai ei. Minä en toistaiseksi ole oppinut olemaan pysähtymättä. Kiltisti jään odottamaan, kun valot vaihtuvat ja joka kerta kuulen torvien soittoa takanani. Siitä ei tosin kannata mitään välittää. Täällä torvea soitetaan aina, kun joku asia liikenteessä ärsyttää tai jos halutaan tervehtiä tuttuja.

Kun olen selvittänyt seuraavan kuuden tien risteyksen liikennesolmun, onkin aika valmistautua sukeltamaan tunneliin. Brysselin keskustaa kiertää pieni kehätie, jota kutsutaan tuttavallisesti pikku ringiksi (Brysseliä kiertää myös ulkokehä eli ring). Pikku ring kulkee pitkän matkaa tunnelissa, jossa ajaminen on aina yhtä kiehtovaa. Vaikka tunneliin menijöitä on ainakin yhtä paljon kuin sieltä pois tulijoitakin, ei liittymissä silti tarvitse kauan odotella. Yksi poistuva antaa tilaa tulevalle ja kaikki sujuu jouheasti. Paitsi silloin, jos joku jästipää ei annakaan tietä. Silloin jarrut kirskuvat ja torvet soivat, taas.

Pikku ringillä on kaksi kaistaa ja kannattaakin heti siirtyä vasemmalle, jos haluaa päästä eteenpäin edes jonkinlaista vauhtia. Kumpikin kaista kyllä tuntuu liikkuvan yhtä hitaasti, mutta koska liittymät ovat oikealla, siellä joutuu pysähtelemään useammin ja pidempään. Voisihan tunnelissa puikkelehtiakin kaistalta toisella, mutta sellaisesta ei oikeastaan ole ainakaan ajallisesti mitään hyötyä. Tietysti stressipisteiden keräilyyn se on hyvä keino.

Stressipisteitä saa myös motoristeilta. Jostain syystä heille on annettu oikeus käyttää kaistojen välistä aluetta kaikkien muiden kulkijoiden ohittamiseen. Moottoripyöriä hätävilkkuineen viilettää ohi kymmeniä. Jos autoilija ihan vaan vahingossa on sattunut jäämään jonossa vähän liian vasemmalle tai oikealle (kaistasta riippuen), voi pahimmassa tapauksessa olla tuloksena ryttyyn potkaistu sivuovi tai särjetty lasi. Ainakin kansainvälisiä käsimerkkejä joutuu opiskelemaan vaikka auto kolhuilta säästyisikin. Mikähän se instanssi on, joka on päättänyt, että motoristeilla on aina kiireempi kuin muilla? Ymmärrän, ettei ole hauskaa hengitellä pakokaasuja tunnelissa, mutta pysyisivät sitten maan päällä. Kyllä niitä katuja sielläkin kulkee.

Onneksi meillä on töissä oma parkkihalli, josta kyllä joskus on lähes mahdoton löytää vapaata paikkaa. No, voinhan aina parkkeerata seinän viereen pysäköintikieltokyltin alle. Sehän on siinä vain koristeena.

Kotimatka onkin kokonaan toinen tarinansa. Silloin nopein reitti vie Brysselin ns. punaisten lyhtyjen alueen läpi. Ehkäpä säästän siitä kertomisen seuraavaan postaukseen. Hauskaa itsenäisyyspäivää kaikille! Minä olen tänään töissä (ja käytän työaikaani juuri nyt ihan väärin).