Nilkka murtui ja mitä sitten

Nyt on lomat lomailtu taas joksikin aikaa. Uuden vuoden tienoon vietimme Belgian rannikolla ja olin oikein tyytyväinen, ettei ollut kesä. Taitaa loma-asuntojen reunustama hiekkaranta kuhista väkeä heinä- ja elokuussa, kun nytkin tuntui, että kaikki paikat olivat turisteja täynnä. Kesällä en tosin edes yrittäisi mennä rannalle, koska koirilta on sinne pääsy kielletty huhtikuusta alkaen aika pitkälle syksyyn.

Talvilomailijoita De Haanin hiekkarannalla

 Utuista Oostendea

Alkuviikosta lupaili säätiedotus runsaan kymmenen sentin lumikerrosta itäiseen Belgiaan ja lähes siltä istumalta kiinnitimme suksipussin auton katolle ja lähdimme katsomaan, josko Herzeboschissa voisi hiihtää. Paikka on Belgian hiihtomaajoukkueen harjoitusaluetta, jossa yleensä ladut ovat kunnollisia - jos vain on tarpeeksi lunta.

Tiistaina oli kaunis, aurinkoinen päivä, pakkasta runsaat kymmenen astetta ja puolet perheemme ihmisjäsenistä päätti lähteä laduille. Minä ulkoilutin koiria lumihangessa.

Keskiviikkona yritin minäkin suksilla oloa ja kivalta tuntui. Hiihtäminen hernerokkasumun seassa oli oikein hauskaa.

Nilkkaan sattui koko ajan, mutta kipu tuntui ihan hyvältä. Vasta viiden kilometrin jälkeen alkoi tuntua sen verran pahalta, että päätin oikaista tien kautta takaisin lähtöruutuun. Jalka oli pitkän aikaa kipeä, mutta ei kumma kyllä turvonnut yhtään. Ei hassumpaa liikuntaa ollenkaan.

Maanantaina aloitan taas fysioterapian. Saa nähdä, joko nyt saadaan nilkka liikkuvaksi. Olen yrittänyt sitä itse jotenkin jumpata, mutta ei siitä mitään hyötyä ole tainnut olla. Niskani olen vain saanut kipeäksi.

Löydettiinhän me sitä lunta sunnuntaina. Ei tarvinnut edes paljon etsiä, kun lauantaista lähtien pyrytti jo täällä Brysselinkin nurkilla. Lähdimme kuitenkin Hoge Venenille katsomaan, miltä oikea talvi näyttää, emmekä muuten olleet ainoita. Ulkoilureittien varsilla olivat tienpenkat täynnä autoja ja ihmisiä. Ensimmäiset olivat ehtineet suksetkin kaivaa esiin ja hiihtelivät pitkin metsiä.

Onneksi olimme sen verran aikaisin liikkeellä, että vältyimme sentään menomatkalla suurimmalta ruuhkalta. Kotiin paluu olikin toinen juttu. Moottoritie oli aivan tukossa, emmekä sinne edes yrittäneet. Pikku teillä köröteltiin kesärenkaissa kahtakymppiä ja välillä alkoi jo usko loppua. Tuntui, ettei matka edisty laisinkaan. Onneksi täällä ei sentään niin paljon lunta satanut kuin Suomessa. Sellainen myräkkä saisi varmaan koko maan täydelliseen pysähdyksen tilaan.

Kuten kuvasta näkyy, liikennesäännöt ovat joskus vain viitteellisiä. Sitä paitsi pysähtymiskieltomerkkihän on melkein lumen peitossa, eihän sitä voi edes nähdä.

Tällään itseni joka aamu kahvikupin kanssa telkkarin eteen teksti-tv:n säätiedotusta tutkimaan. Joku kumma kutitus on ollut koko viikon, kun olen seurannut sään kehitystä. Tänne on tulossa lunta!

Tänä aamuna flaaminkielinen ykkönen tosin kertoi, että Brysselin nurkilla jyrisee ukkonen, sataa vettä, rakeita ja lunta sekä tuulee 60 - 80 km/h. Vaikuttaa ihan myrskyltä. Hoge Venenin alueelle on viikonloppuna luvassa talvista keliä, lumisadetta ja pikku pakkasta. Tuntuu mukavalta. Luultavasti meidän sortin sakki kääntää auton nokan osoittamaan jonnekin Malmedyn suuntaan ja lähtee etsimään äärimmäisiä olosuhteita.

Muistan, kun joskus ihan Belgiassa olon alkuaikoina kuulimme radiosta, että rannikolle oli odotettavissa myrskyä. Siltä istumalta piti lähteä katsomaan, miltä meri näyttää, kun oikein kunnolla rymisee. Upeaahan se oli, vaikka vettä tuli taivaan täydelta, hiekka lensi silmiin ja suuhun ja pystyssä ei meinannut pysyä. Myöhemmin kuulimme, että ihmisiä oli varoitettu menemästä rannalle voimakkaan myrskytuulen takia. Jotenkin se varoitus oli meiltä mennyt ohi korvien, kun oli ihan pakko mennä.

Minulla oli viikonloppuna onni todistaa ihan lähietäisyydeltä täkäläistä tapaa siitä, kuinka omaisuus vaihtaa omistajaa eli löytäjä saa pitää.

Olimme leiriytyneet asuntovaunuinemme leirintäalueelle aivan Semois-joen rantaan lähellä Bouillonia. Meillä oli jopa oma pieni rantakaista käytössämme. Niin oli naapurillakin, joka taisi olla alueen vakituinen asiakas, koska vaunu oli tukevasti maahan tuettu ja eteen oli rakennettu pieni terassi. Naapuri oli myös väsännyt puutarhalaatoista portaat ja tasanteen jokirantaan

Juuri tänä viikonloppuna naapuri ei ollut paikalla, joten toinen asuntovaunuilija näki tilaisuutensa tulleen. Rannalle ilmestyi kaksi naisihmistä pienten kärryjen kera ja toinen heistä alkoi nostella pihalaattoja vedestä kärryyn. En aluksi edes tajunnut, mistä oli kysymys, mutta pianhan se selvisi. Naiset olivat löytäneet laatat vedestä ja nyt ne saisivat uuden kodin jonkun toisen asuntovaunun edustalla. Rouvien piti tehdä peräti kaksi reissua saadakseen kaikki haluamansa ylös. Iloisesti meille jotain huikaten he lopuksi poistuivat paikalta.

Myöhemmin kävin tutkimassa, oliko epäilykseni ollut oikea. Naapuri oli laatoilla tukenut vaununsa etuteltan reunoja, joten ilmeisesti myös rannassa olleet laatat olivat hänen tuomiaan. Hetken olin sinisilmäisesti ajatellut, että naiset olivat vain pesseet omia pihalaattojaan rantavedessä, mutta tyhmä ajatushan se oli. Varkaissa he olivat. Ehkä oli helpompaa nostella raskaita laattoja vedestä ja kuljettaa ne pois kuin ajaa Bricoon ja ostaa omat. Säästyihän naisilta samalla muutama euro.

Löytäjä saa pitää -tapa on täällä kuulemma erittäin yleistä. Itse siihen tutustuin unohdettuani kerran sateenvarjon kahvilaan. Huomasin asian heti ulkona, mutta varjo oli jo löytänyt uuden omistajan, kun palasin sitä etsiskelemään. Tarina kertoo myös etupihalle hetkeksi jätetystä ruohonleikkurista, jonka ohikulkija sattui “löytämään” ja yritti viedä mennessään. Oli vielä kovaäänisesti kadulla protestoinut, kun omistaja juoksi perään ja kiskoi koneen löytäjän käsistä.

Niin se aika rientää. Edellisestä postauksesta on aikaa vaikka kuinka paljon. Olen taas Suomessa. Nyt lomaillaan muutama viikko ja kipeän jalan kanssa rampataan paikasta toiseen.

Nilkka turpoaa ja kipeytyy kävelemisestä, mutta ei kauniita kesäpäiviä voi viettää pelkästään istumalla. Olen nyt muutaman päivän auttamassa äitiäni, jolta murtui ranne jokin aika sitten. Tiistaina menemme sairaalaan kontrollikäynnille. On mielenkiintoista tutustua myös Suomen poliklinikkatouhuun ja verrata sitä Belgian vastaavaan.

Minulla on Brysselissä nilkan röntgen ja lääkäriaika 28. elokuuta ja silloin myös sovitaan seuraava leikkausaika. Toivottavasti saan sen mahdollisimman pian. Töissä alkaa syksyllä taas aikamoinen kiire enkä haluaisi olla sairaslomalla ja jättää kaikkia hommiani toisten tehtäviksi.

Loma kuluu vauhdilla ja pian on edessä paluu arkeen. Vielä kuitenkin saan vähän aikaa ihailla Suomen maisemia.

Olen Suomessa!

Perjantaina, heti laskeuduttuani hain varaamani vuokra-auton alleni ja huristin kohti Poria. Auto on pienin mahdollinen ja sininen. Ei se mihinkään kulje. Tärisee kuin horkassa, kun yritän töniä sitä vauhtiin. Moottorikin taitaa olla tulitikkuaskin kokoinen. Tytär nimesi ajopelin pölynimuriksi, miltä se kieltämättä näyttääkin. Kaupunkiajossa ihan passeli auto, mutta tosi pitkää matkaa en tuollaisella pallukalla lähtisi tekemään.

Olen viettänyt viikonloppua lasteni kanssa. Lauantaina oli ohjelmassa Liisa Nojosen Tanssikoulun kevätnäytös vanhassa ja kauniissa Porin Teatterissa. Sain nauttia peräti kahdesta näytöksestä eli istuin ja ihailin tanssijoita viiden tunnin ajan. Aika urakka, mutta suuri elämys niin kuin aina. Tytär esiintyi peräti kolmessa tanssissa ja mieli teki hurrata hänelle ihan ääneen, mutten halunnut ottaa riskiä, että olisi askelissaan sekaantunut.

Teatterissa istuessani mietin verhojen takana käyvää kuhinaa ja jännitystä. Olen itsekin saanut kokea hetkeni parrasvaloissa juuri samalla näyttämöllä ja saman koulun kevätnäytöksessä ja tiedän, mitä kulissien takana tapahtuu. Sydämestäni kiitän Liisa Nojosta siitä, että hän tuli aikoinaan Poriin ja perusti maineikkaan tanssikoulunsa. Siellä on moni tyttö ja poikakin saanut elämäänsä tanssin ja liikunnan kipinän. Pori ei ole enää pelkkä jazzin ja jääkiekon kaupunki vaan nykyisin myös tärkeä tanssin keskus ihan kansainvälisestikin. Hyvä Liisa!

Kun kerran kaupat ovat täällä sunnuntaisinkin auki, kävimme eilen lasteni kanssa shoppailemassa. Löysimme lahjan serkkupojalle, joka saa yo-lakkinsa ensi lauantaina. Myöhemmin vierailin entisten naapureittemme luona kuulumisia vaihtamassa. Emme näe toisiamme usein, mutta vuosista ja pitkästä välimatkasta huolimatta ystävyytemme on säilynyt ennallaan. Aina jää ikävä ilmaan, kun eroamme.

Tänään minun pitäisi potkia pieni, sininen pölynimuri käyntiin ja ajaa jonkun matkaa pohjoiseen. Etelä-Pohjanmaalla odottaa kummitytär perheineen.