Olen Suomessa!
Perjantaina, heti laskeuduttuani hain varaamani vuokra-auton alleni ja huristin kohti Poria. Auto on pienin mahdollinen ja sininen. Ei se mihinkään kulje. Tärisee kuin horkassa, kun yritän töniä sitä vauhtiin. Moottorikin taitaa olla tulitikkuaskin kokoinen. Tytär nimesi ajopelin pölynimuriksi, miltä se kieltämättä näyttääkin. Kaupunkiajossa ihan passeli auto, mutta tosi pitkää matkaa en tuollaisella pallukalla lähtisi tekemään.
Olen viettänyt viikonloppua lasteni kanssa. Lauantaina oli ohjelmassa Liisa Nojosen Tanssikoulun kevätnäytös vanhassa ja kauniissa Porin Teatterissa. Sain nauttia peräti kahdesta näytöksestä eli istuin ja ihailin tanssijoita viiden tunnin ajan. Aika urakka, mutta suuri elämys niin kuin aina. Tytär esiintyi peräti kolmessa tanssissa ja mieli teki hurrata hänelle ihan ääneen, mutten halunnut ottaa riskiä, että olisi askelissaan sekaantunut.
Teatterissa istuessani mietin verhojen takana käyvää kuhinaa ja jännitystä. Olen itsekin saanut kokea hetkeni parrasvaloissa juuri samalla näyttämöllä ja saman koulun kevätnäytöksessä ja tiedän, mitä kulissien takana tapahtuu. Sydämestäni kiitän Liisa Nojosta siitä, että hän tuli aikoinaan Poriin ja perusti maineikkaan tanssikoulunsa. Siellä on moni tyttö ja poikakin saanut elämäänsä tanssin ja liikunnan kipinän. Pori ei ole enää pelkkä jazzin ja jääkiekon kaupunki vaan nykyisin myös tärkeä tanssin keskus ihan kansainvälisestikin. Hyvä Liisa!
Kun kerran kaupat ovat täällä sunnuntaisinkin auki, kävimme eilen lasteni kanssa shoppailemassa. Löysimme lahjan serkkupojalle, joka saa yo-lakkinsa ensi lauantaina. Myöhemmin vierailin entisten naapureittemme luona kuulumisia vaihtamassa. Emme näe toisiamme usein, mutta vuosista ja pitkästä välimatkasta huolimatta ystävyytemme on säilynyt ennallaan. Aina jää ikävä ilmaan, kun eroamme.
Tänään minun pitäisi potkia pieni, sininen pölynimuri käyntiin ja ajaa jonkun matkaa pohjoiseen. Etelä-Pohjanmaalla odottaa kummitytär perheineen.
