Nilkka murtui ja mitä sitten

Ei ole vielä nilkan ongelmat loppuneet. Jouduin keskeyttämään fysioterapian pariksi kuukaudeksi, kun toinen jalka kipeytyi. Välilevytyrä sai minut lähes liikkumattomaksi useaksi viikoksi. Nyt olen aloittanut terapian taas uudestaan.

Viikon verran on nilkkaa jumpattu, hierottu ja venytetty. Tuntuu kuin olisin taas lähtöpisteessä. Jalkapahus ei liiku yhtään sen enempää kuin ennenkään. Kävely sujuu kyllä hyvin, mutta portaissa liikkuminen on vaikeaa.

Alas mennessä tarvitsen tukea, koska vasen jalka on vielä osittain tunnoton ja menee silloin tällöin täysin veltoksi. Oikeassa taas nilkkaa tekee tenää oikein kunnolla. Ylös päin mennessä taas jalat eivät nouse tarpeeksi ja saan tehdä oikein töitä, että pääsen kulkemaan askelmia ylös. Onneksi sentään metroasemilla on yleensä liukuportaat, ettei tarvitse olla juoksevien ihmisten tukkona. Kotona ei portaissa onneksi juokse muut kuin koirat, niin hidasteluni ei haittaa ollenkaan.

Minulla on vielä noin 18 hoitokertaa ja sitten taas katsotaan. Virallisesti (= työpaikan sairauskassan päätöksen mukaan) nilkan pitäisi olla kokonaan terve 28.7. Täytyypä muistaa käydä lääkärissä hakemassa lisäaikaa ennen kuin kesäloma alkaa.

En millään usko, että nilkka on täysin parantunut heinäkuun lopussa. Eihän onnettomuudestakaan ole silloin kuin vähän yli kaksi vuotta! Toivottavasti muut epäonniset nilkkojen katkojat on parempi onni ja paranevat nopeammin.

Lopultakin sain joulukuusen ulos! Vaikka tykkäänkin joulukuusesta kovasti, alkoi jo tuntua siltä, että puun pitää päästä pihalle.

Pakkasin koristeet ja kynttilärivin laatikoihin, poistin ruukun ympäriltä punaisen kankaan ja kannoin puun ulos. Harmi, kun siihen oli jo alkanut ilmestyä vuosikasvuja. Ne voivat vielä paleltua yöpakkasissa. Kuusi on nimittäin ruukussa juurineen. Vähän myöhemmin keväällä se istutetaan puutarhan perälle toivossa, että siitä tulee joskus iso ja komea.

Yksi joulukuusi pihassa jo kasvaa. Se ei tosin joutunut ollenkaan keikaroimaan olkkarin nurkassa vaan pääsi lähes heti kauppapuutarhasta uuteen multaan. Hyvin on kasvanut ja meillä viihtynyt, vaikka koirat yrittivätkin ensin alkuun sitä lannoittaa.

Viikonloppuna tuli taas mieleeni kaikenmaailman kukkaset ja yrtit ja siemenet. Joskohan tänä vuonna pysyisin lujana, enkä hommaisi liikaa hoidettavia. Alkukeväästä puutarhassa tonkiminen on ihan hauskaa, mutta myöhemmin, kun rikkaruohot alkavat vallata alaa, en millään viitsisi joka iltaa viettää kasvimaalla kitkemässä. Saa nyt nähdä, varmaan kaikki pyhät lupaukset lentävät tuhka tuuleen, kun käyn kevään ensi visiitillä puutarha- ja siemenkaupassa.

Ai niin, jo aiemmin olen valittanut tämän blogipalvelimen huonosta toiminnasta. Nyt olen päättänyt, että nilkkablogin päivitys loppuu piakkoin ja aloitan uuden nettipäiväkirjan. Jos jalassa jotain dramaattista tapahtuu, siitä toki kerron täällä. Muuten siirryn muualle kunhan olen ensin päättänyt aukeaako päiväkirjani Bloggerissa, Vuodatuksessa vai kenties Word Pressissä. Enköhän asiasta aikoinani toitota.

Hollannin alkeiskurssi on lopuillaan ja ensimmäinen osa lopputentistä on tentattu. Pari päivää sitten meillä oli kuullunymmärtämiskoe ja maanantaina päästään opettajan kanssa keskustelemaan ihan kahden kesken. Sitä seuraava koitos on keskiviikkona, jolloin pitää yrittää ymmärtää luettua ja itsekin täytyy jotain paperille saada aikaan.

Ymmärrystehtävistä voi yhteensä saada 20 pistettä ja kirjoittamisesta 30. Kymmenen minuutin juttutuokio on kaikista tärkein, siitä voi pisteitä tulla 50, jos kaikki artikkelit, pronominit, aikamuodot, ärrät, ässät, ooeet, uuyyt, geet, ceet ja mitä niitä onkin, ääntyvät oikein. Jos kaikista osioista yhteenlaskettuna saa yli 50 pistettä, on tentin läpimeno varma ja pääsee siirtymään seuraavalle jaksolle.

Minä luotan siihen, että kaikki kynällä piirrettävät vastaukset menevät oikein. Jos keskustelun aikana saan jotain möngerrystä suustani ulos, on se pelkkää plussaa.

Kuuntelu sujui jo hyvin. Vaikka en ihan yli-erinomaista tulosta saisikaan niin ainakin erinomaisen. Minusta tuntui, että löysin oikeat vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja saan 10 pistettä. Vaikka eihän sillä yksinään pitkälle pötkitä. Vielä on koitoksia edessä.

Koetilaisuuden aikana romanialainen rouva hermostui täysin. Ensin hän ei kuullut kunnolla, sitten ei ymmärtänyt ja lopulta hän ei löytänyt oikeaa vastausvaihtoehtoa koepaperista. Taisi siinä itkukin tulla. En tiedä, mitä paineita hänellä on kurssin läpi pääsemiseksi, mutta kovasti hän jännitti. Minua ei jännittänyt, mutta käynkin kurssilla ihan vaan omasta kiinnostuksesta. Monet taitavat hollantia opiskella, koska työn takia on pakko.

Viikonloppuna aion kerrata syksyllä oppimaamme ja luen kielioppia. Taidanpa myös höpöttää lauseita ääneen, että osaan maanantaina opettajalle ainakin tietä neuvoa tai kertoa, kuinka kukkakaalia ostetaan, jos muuta en pystykään sanomaan.

Lupaan raportoida, kuinka käy (jopa siinä tapauksessa, etten jostain syystä koko tentistä läpi pääsisikään).

Taas pitäisi tehdä työnantajalle joka vuotinen arviointi omasta erinomaisuudestani. Sähköpostiini tuli ilmoitus asiasta jo pari viikkoa sitten ja aikaa asian hoitamiseen oli peräti kahdeksan työpäivää. Taidan olla myöhässä, mutta ajatellut olen kuitenkin asiaa paljonkin.

Ensin pohdin, ettenhän minä töissä edes ollut viime vuonna, koska kahden nilkkaleikkauksen jälkeen sairaslomaa oli useita viikkoja. Kesälomaakin pidin yllin kyllin. Kummastukseni oli suuri, kun listattuani viime vuoden aikaansaannokseni, huomasinkin tehneeni yhtä sun toista, jopa isojakin juttuja.

Nyt on arviointi hyvällä alulla. Kovasti olen kirjoituksessani kehunut itseäni ja ahkeruuttani ja analysoinut työni tuloksia erittäin positiivisesti. Omakehu tuntuu vieläkin vähän vieraalta, mutta minkäs teet, toisetkin kehuvat itsensä maasta taivaaseen, miksen sitten minäkin. Vuosien mittaan olen jo oppinut, että vakan alle ei täällä kannata piiloutua.

Itsearviointi arvioidaan myöhemmin ylemmällä taholla ja se taas vielä ylempänä. Jos itse en itseäni kehu, ei siellä ylhäällä kukaan muukaan sitä tee. Eiväthän ne edes tunne minua.

Ei tästä arvioinnista ole muuta kuin se hyöty, että se vaikuttaa lopulta saamiini pisteisiin. Siinähän se juju onkin. Kaikkien arviointien jälkeen saamme pisteitä niinkuin kanta-asiakaskortin haltijat. Kun pisteitä on tarpeeksi, pääsee niillä siirtymään pikkuriikkisen uralla eteenpäin. En muista, koska viimeeksi näin kävi, mutta nyt ei taida enää paljon puuttua.

Nyt taas arvioinnin kimppuun! Enköhän saa sen huomiseksi valmiiksi.

Juttelin eilen hollannintunnilla kroatialaisen kurssikaverin kanssa. Se tavallinen tarina toi aikoinaan nuoren naisen Belgiaan ja muutama viikko sitten hän pääsi töihin poikaystävän kaverin timanttifirmaan Antwerpeniin. Silloin hän hehkutti, kuinka hienosta liikkestä työpaikka oli löytynyt ja kuinka hän saa opetella vaikeita, mutta mielenkiintoisia asioita.

Eilen kyselin, kuinka töissä sujuu. Ei oikein suju. Elenan työnä on liikkeen hallinnolliset asiat ja työvälineenään vielä kehitteillä oleva tietokoneohjelma. Kirjanpito- ja henkilöhallinto-ohjelma on kuulemma tarkoitus markkinoida muillekin saman alan yrityksille, kunhan se on lopullisesti valmis. Yhdeksän tunnin työpäivät ovat raskaita, kun mitään muuta ei voi tehdä kuin olla koneen ääressä ja opetella monimutkaisen ja vielä keskeneräisen ohjelman sielunelämää. Elena oli alussa päättänyt olla antamatta periksi vaikka kuinka vaikeilta ja raskailta päivät tuntuisivat, ettei kukaan luulisi, että hän luovuttaa helpolla. Nyt hän on alkanut tulla toisiin ajatuksiin.

Itku on monesti töissä kuulemma tullut. Ei mikään ihme! Yhdeksän tuntia on pitkä aika yrittää tehdä jotain, josta ei yhtään tykkää. En huomannut kysyä, koska Elenalla on vapaata, kun kuulemma lauantaisinkin pitää töissä olla. Totesin siinä jutellessamme, että työstä varmaan maksetaan hyvin, kun noin pitkiä työpäiviä teetetään, onkohan edes ihan laillista. Onneksi en tuolilta pudonnut, kun kuulin, että palkka on huimaavat 500 euroa kuussa! Viisi sataa ja töitä hullun lailla, ei voi olla totta! Pesti on joku harjoittelupaikka ja kuulemma työnantajan mukaan ihan oikein. Ihan en heti kyllä pysty tuota uskomaan.

Toivottavasti nuori nainen uskoo vanhemman puhetta ja alkaa etsiä uutta työtä. Ei sitä nyt ystävyyden varjollakaan voi ihan miten vaan ihmistä höynäyttää. Rikollista touhua, sanon minä.

Taitaa olla tämän talven hiihdot hiihdetty. Lauantaina pääsimme vielä laduille, mutta pitkälle piti ajaa ennen kuin lunta löytyi tarpeeksi. Vielä sunnuntaina hiihtäjämme herätti huomiota sivakoidessaan läheisessä puistossa väistellen koiria ja niiden ulkoiluttajia, mutta maanantaina ei enää kannattanut suksia kuljettaa mukana. Lumi katosi muutamassa tunnissa aivan tyystin. Nyt on surkea ilma, tuulee ja sataa. Hyvä puoli tässä erittäin belgialaisessa säässä on se, että teille kylvetyt suolatonnit huuhtoutuvat jonnekin. Eipähän enää kirvele koirien tassuja.

Etupihan bambupuska näytti viime viikon pakkasissa tältä (ei, talo ei ole vinossa)

Puiston narsisseilla on nyt varmaan paljon mukavampaa, kun lumi on sulanut ympäriltä pois.

Pajunkissatkin kertoivat, että keväthän se sieltä tulee

Nilkka saa taas liikuntaa tutun fysioterapeutin luona. Ines uhkasi, että varovaisen alun jälkeen alkaa tulla rankempaa jumppaa. Tekee kuulemma kipeää. En kyllä yhtään välitä, ainakaan vielä. Tämän jalan on tultava kuntoon vaikka olisi mikä! Onnettomuudesta on jo puolitoista vuotta enkä vieläkään pysty kävelemään kunnolla. Selkäkin kipeytyy, kun kävely ei suju. Niska ja hartianseutu on ihan jumissa ja alaselkä vihoittelee, jos istun pitkään paikallani. Särkylääkkeistä on vähän apua, mutta en niitäkään viitsisi koko ajan syödä. Väsyttääkin koko ajan niin vietävästi, etten jaksa lähteä iltaisin edes sauvakävelemään. Se voisi niskakipuun auttaa.

Käytiin lauantaina puutavarakaupassa hakemassa lankkua kellarin portaita varten. Ne ovat melkein romahtamispisteessä ja kaipaavat kipeästi remonttia. Kun kiinnitimme ostoksiamme auton katolle, huomasin, että lankun päässä oli Luvia-leima! Kohta meillä on kellarissa pätkä satakuntalaista mäntyä. Toivottavasti kestää yhtä kauan kuin alkuperäinen (talo on rakennettu n. vuonna 1930).

 Muuten onkin ollut rauhallista. Olen nimittäin ollut sairaslomalla keuhkoputken tulehduksen takia enkä ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään. Lääkärillä käydessäni kyselin myös luuston tiheysmittauksen tuloksia. En kyllä yllättynyt ollenkaan, kun kuulin, että tulokset viittaavat alkavaan osteoporoosiin. Sen siitä saa, kun ei nuorena tyttönä juo maitoa. Nyt minun pitää syödä kalsiumia päivittäin, jotain toista lääkettä kerran viikossa ja D-vitamiinia kerran kuussa. Toivottavasti niillä saadaan tauti pidetyksi kurissa.

 Tänään minulla alkoi oikea loma ja lopultakin sain itseäni niskasta kiinni ja joulusiivous pääsi vihdoin alkuun. En tiedä jaksetaanko koko huushollia käydä läpi, kunhan nyt olohuone, keittiö, kylppäri, makuuhuone ja yläkerran portaat. Se riittäisi minulle. Jos ei jakseta, niin ei haittaa. Olohuone on jo joulukoristeltu ja se on pääasia, uunissa paistuvan kinkun lisäksi tietysti!

 Oikein rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Tänään tulee vieraita! Tuo nyt taisi olla ihan väärin sanottu, yksihän niitä tulee eikä sekään yhtään vieras. Poikani tulee käymään muutamaksi päiväksi. Olemme jo pitkän aikaa tutkineet kalentereita ja miettineet ja pohtineet, koska hänellä olisi aikaa tulla Belgiaan. Onneksi vihdoin ja viimein on opiskeluissa sellainen aukko, että hän pääsee matkaan. Odotan jo innolla.

Sain torstain ja perjantain vapaaksi töistä, joten ehdimme jopa jossain käymään, jos siltä tuntuu. Mitään suunnitelmia ei vielä ole, mutta eiköhän me jotain keksitä. Vaikka ei meidän välttämättä mihinkään tarvitse mennäkään, parasta on kun saadaan olla muutama päivä yhdessä ja touhuta mitä mieleen tulee.

Tosin yksi pakollinen kuvio pojan vierailuihin kuuluu: Aina ennen tuloaan hän varmistaa, että kai sitten kokataan simpukoita ja frittejä. Tottakai kokataan, muu ei tulisi mieleenikään! Kyllä lasten täytyy ainakin kerran käyntinsä aikana saada syödä kattilallinen simpukoita ja iso kulhollinen itse tehtyjä ranskanperunoita majoneesin kera. Eikös se ole kauhean terveellistäkin?

Löydettiinhän me sitä lunta sunnuntaina. Ei tarvinnut edes paljon etsiä, kun lauantaista lähtien pyrytti jo täällä Brysselinkin nurkilla. Lähdimme kuitenkin Hoge Venenille katsomaan, miltä oikea talvi näyttää, emmekä muuten olleet ainoita. Ulkoilureittien varsilla olivat tienpenkat täynnä autoja ja ihmisiä. Ensimmäiset olivat ehtineet suksetkin kaivaa esiin ja hiihtelivät pitkin metsiä.

Onneksi olimme sen verran aikaisin liikkeellä, että vältyimme sentään menomatkalla suurimmalta ruuhkalta. Kotiin paluu olikin toinen juttu. Moottoritie oli aivan tukossa, emmekä sinne edes yrittäneet. Pikku teillä köröteltiin kesärenkaissa kahtakymppiä ja välillä alkoi jo usko loppua. Tuntui, ettei matka edisty laisinkaan. Onneksi täällä ei sentään niin paljon lunta satanut kuin Suomessa. Sellainen myräkkä saisi varmaan koko maan täydelliseen pysähdyksen tilaan.

Kuten kuvasta näkyy, liikennesäännöt ovat joskus vain viitteellisiä. Sitä paitsi pysähtymiskieltomerkkihän on melkein lumen peitossa, eihän sitä voi edes nähdä.

Kävin aamulla sairaalassa luutiheystestissä. Mistään en etukäteen ollut ottanut selvää, minkälainen testi oikein on. Tiesin ainoastaan, että jotain sillä on tekemistä CT-skannauksen kanssa, koska siltä tiskiltä ajan varasin. (Suomeksi se on vissiin tietokonekerroskuvausta, mutta skannaus tuntuu sanana helpommalta.)

Minut ohjattiin kuvauspöydälle ja kun yritin kysellä, että pitääkö riisua, hoitaja pyysi vain vähän housun vetoketjua aukaisemaan. Kuvauslaite oli jonkinlainen leveä kehä, joka hiljaa siirtyi lantion ja ylävartalon kohdalle pyörimään. Jos kärsisin ahtaanpaikan kammosta, olisin ehkä mennyt paniikkiin. Kehä tuli välillä niin lähelle naamaa, että silmät oli pakko sulkea.

Sen jälkeen minut vietiin toisen kuvauskoneen alle ja tällä kertaa piti päällimmäiset vaatteet ottaa pois. Vasen jalkani sidottiin telineeseen kiinni ja kone aloitti työnsä. Näin  kuinka reisiluuni ja lantioni piirtyivät monitorille. Seuraavaksi piti nostaa jalat tyynyt päälle ja kone kuvasti selkärankaani mahan puolelta. Se oli siinä, ei sattunut yhtään. Tulokset menevät viikon kuluttua lääkärilleni ja lasku tulee kotiin.

Mielenkiintoista tietää, onko luustoni luunkovaa, haurasta haperoa vai jotain siltä väliltä.