Nilkka murtui ja mitä sitten

Päivittäisiä sairaanhoitajan käyntejä on nyt jatkunut jo yli kolme viikkoa. Joka päivä yksi piikki pistää mahaan ja aika kirjavaksi se on tullut. On mustelmia ja patteja ja lisäksi kutiavia patteja. Eipähän ole kuitenkaan veritulppaa tullut eli ovat pistokset auttaneet. Syksyllä työkaverini sai polvileikkauksen jälkeen veritulpan jalkaansa pistoksista huolimatta.

Onneksi tämä riemu kuitenkin loppuu ensi viikolla. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, koko aamupäivä menee hoitajan odottelussa. Mitään hommaa ei oikein pysty aloittamaan, kun pitää vahtia, että koirat ovat kiinni hoitajan tullessa. En tiedä, mikä vetovoima rouvassa on mutta toinen koirista on ilmiselvästi häneen ihastunut. Epäilen kissaa.

Toinen koiristamme sen sijaan ilmeisesti vihaa hoitajaa, niin raivoisaa on haukku, kun oveen koputetaan. Luulisi, että se olisi jo tottunut päivittäisiin käynteihin.

Hoitajalla on varmaan ihan kamalasti töitä, kun minään päivänä hän ei tule klo 11 niin kuin on sanonut. Tänään sentään tuli jo ennen yhtä, mutta muina päivinä on vierailu aina ollut vasta kahden maissa. Olen vähän yrittänyt kysellä, miksei tule aikaisemmin, mutta hoitaja on niin kiireinen, että tuskin ehtii päivää sanoa. Pikaisesti vain piikittää ja sitten taas juoksee ulos. Eilen hän puhui puhelimessa koko piipahduksen ajan.

Alkaa vähitellen pitkästyttää tämä sisällä istuminen. Silmätkin menevät ihan ristiin kirjoja lukiessa tai netissä roikkuessa.

Kuva: Tällaista Fraxiparinea mahaani piikitetään

Päivillä tuntuu olevan mittaa paljon enemmän kuin 24 tuntia, kun joutuu olemaan sairaslomalla vaikka ei ole sairas. Viime viikon superflunssakin katosi tuhka tuuleen ihan yllättäen ja nyt olo on mitä parhain. Kiva olisi ulkona koirien kanssa ryntäillä, mutta en oikein pääse edes etupihalle, kun en saa kenkää kipsin päälle. Tähän aikaa vuodesta alkaa varpaita helposti paleltaa ja kipsikin saattaisi sulaa sateessa. Aika on jollain tavalla saatava kulumaan.

Mitäs sitä muuta tekisi kuin lukisi, tuijottaisi telkkaria tai roikkuisi netissä. Seuraavassa lista päivän tärkeistä “tapahtumista” epämukavimmasta aloittaen.

10: Jokapäiväinen pistoshetki. Tämä ei ole viimeisellä sijalla siksi, että pistetään vaan siksi, että Barbara (hoitajani) tulee joka päivä eri aikaan eli yhtään en voi varautua, koska rouva oveen koputtaa.

9: Säätiedotus RTBF:n (ranskankielinen kanava) teksti-TV:ltä. Onhan tuleva sää tiedettävä vaikka ulos en menisikään. Aika samanlaisia ovat Brysselin ja Helsingin säät viime aikoina olleet. Ardennien lumitilanteenkin tarkistan, mutta tuskin tänä talvena hiihdetään.

8: The Weakest Link BBC 2:lla. Iltaan asti on odotettava tätä kilpailijoita mollaavaa tietokilpailua. En missään nimessä katso joka päivä, joku tolkku sentään on oltava.

7: Eurosport ja urheiluohjelmat. Viime viikolla seurasin tennistä ja taitoluistelua. Tällä viikolla näyttää kanavalta tulevan pelkästään ampumahiihtoa tai jalkapalloa. Ei kiinnosta yhtään.

6: Sähköpostit. Sekä työpaikan postit että omat yksityiset on luettava muutaman kerran päivässä.

5: Kirja. Mikä tahansa, mikä on tällä hetkellä kesken. Aika usein dekkari, mutta joskus muutakin. Sain juuri loppuun Henning Mankellin Daisy Sistersin ja nyt on joku Reijo Mäen jännäri työn alla. En muista edes nimeä, joten ei ole ainakaan vielä hätkähdyttänyt.

4: Ring TV on Brysselin hollanninkielisten ympäryskuntien tv-kanava, joka kertoo viimeisimmät paikallisuutiset. Kanavan pikku budjetilla tehdyt mainokset saavat minut aina hyvälle tuulelle.

3: No, nyt päästään asiaan! BBC 1:n aamun asunto-ohjelmia on vaikea päihittää. Ensin “Wanted Down Under”, seuraavaksi “Homes Under the Hammer” ja vielä puolelta päivin “To Buy or Not to Buy”. Aamupäivä menee joutuisasti, kun saa ihmetellä ihmisten valintoja ja talohankintoja.

2: BBC jatkaa listaa. Uutisia, dokumentteja, sarjoja, joskus jopa urheilua. Hyvin tehtyjä, korkeatasoisia ohjelmia, joita muiden tarjolla olevien yli 30 kanavan on vaikea päihittää.

Ehdoton ykkönen: Puhelut ja muut yhteydenotot kavereilta, ystäviltä, sukulaisilta ja LAPSILTA! Lämmin halaus teille kaikille yhdessä ja erikseen.

Tietenkään lista ei ole täysin kattava. Päivät vaihtelevat ja tärkeydet muuttuvat ja usein jopa teen muutakin kuin tylsänä telkkaria toljotan. Ykkössija kuitenkin pysyy ihan varmasti samana päivästä päivään.

No, ei tuo minun sanomaani ollut vaan entisen työkaverini, jolle kerroin tapahtuneesta. Hän on ammatiltaan lääkäri. Luulin aina, että varsinkin lääkärit pitävät toistensa puolta ja puolustavat toisiaan, mutta näin ei taidakaan aina olla. Ehkäpä erikoistuminen vaikuttaa myös arvostukseen.

Kesällä sairaalassa ihmettelin yhdelle hoitajalle, miksi osastolla oli niin paljon mieshoitajia. Hänen mielestään se johtui pelkästään ja ainoastaan vain siitä, että kysymyksessä oli ortopedinen osasto. Ala on kuulemma sen verran miehekästä, että pojat tykkäävät. No, käytetäänhän siellä työkaluja ja ruuveja ja metallia ja muutakin tekniikkaa ihan kiitettävästi.

Huvittelin ajatuksella, että nuori tekniikasta kiinnostunut mies tai nainen miettii, miksi alkaisi isona. Siinä sitten pohditaan, kumpi kannattaisi enemmän, lääkäri vai insinööri. Ja sitten välähtää: “Luenpa lääkäriksi ja erikoistun ortopediksi! Parannan ihmisiä ja siinä samalla saan käyttää porakonetta, sähkösahaa ja ruuvata ja rakentaa.” Jaa, ei ollut hauska vai. No, ei sitten. Minulla onkin ihan karmea flunssa ja päässä liikkuu ihan joku muu kuin aivosolut.

Hesarista löysin huumorintajutestin. Oma tulokseni on tässä:

 Sijoituksesi huumorintajuasteikolla on 80%

Asteikko ei kerro, onko sinulla hyvä vai huono huumorintaju.

Huumorintajusi on ivallista ja vahingoniloista.

Pidät pelleilystä ja älyvapaasta huumorista.

Sinua viehättää myös hassutteleva hölmöily.

Posti toi tänään sairauslomapaperin ja näköjään täytyy pysytellä kotosalla helmikuun 29. päivään saakka. Luulenpa, että aika käy pitkäksi viimeistään viikon kuluttua. Paikallaan oleminen ja sohvalla makoilu alkaa jo väsyttää.

Kotona olisi kyllä paljon tekemistä, mutta kipsijalka estää touhuamisen. Onneksi keittiömme on sen kokoinen, että pystyn melko vähin vaivoin kokkailemaan. Nyt juuri on kananpalat marinoitumassa ja kookosmaito, inkivääri sekä korianteri odottamassa H-hetkeä. Täytyy saada itämaista väriä tähän harmaaseen tammikuun päivään.

Olin eilen sairaalassa muutamissa kokeissa ensi viikon leikkausta varten. Pois lähtiessäni vilkaisin kelloa ja yllätys, yllätys, aikaa oli mennyt vain runsas kaksi tuntia! Tosi tehokasta toimintaa.

Aloitin varttia vaille yhdeksän EKG:llä, jonka jälkeen konkkasin pitkin käytäviä laboratorion puolelle verikokeita varten. Samassa odotushuoneessa odoteltiin myös narkoosilääkärin puheille. Ensin juttelin hetken sairaanhoitajan kanssa nukutusasioista ja sitten pääsinkin verikokeisiin. Muutama putki verta valutettiin kyynärtaipeesta ja sitten taas odottelemaan.

Narkoosilääkärin kanssa pohdimme eri nukutusvaihtoehtoja ja päädyttiin puolikkaaseen. Siis sellaiseen, jossa olen tiedottomana vain vyötäröstä alaspäin. No, ehkäpä tuo oli väärä sanonta, eihän voi olla tiedoton, jos pää on hereillä, eihän?

Lääkäri myös kyseli monta kysymystä mahdollisisista taudeistani ja lähes jokainen vastaus pitkään listaan oli tylsä ei. Ilmeisesti olen pysynyt terveenä koko ikäni vaikka aina ei siltä ole tuntunut. Sain lääkäriltä myös ohjeet leikkauspäivää varten. Syömättä ja juomatta pitää olla keskiyöstä lähtien ja illalla pääsen kotiin. Autolla en silloin vielä kuitenkaan saa ajaa vaan tarvitsen saattajan.

Nukutuslääkärin juttusilta siirryin röntgenosastolle, joka on pari kerrosta ylempänä muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä hisseistä. Nyt otettiin vain kuva keuhkoista. Vuoroaan odotteleva arabinainen hermostui silminnähden, kun huomasi, että röntgenhoitaja olikin mies. Näin suomalaisena en pitänyt asiaa mitenkään kummallisena, mutta varmaan toisenlaisesta kulttuurista tulevalle asia oli vaikea. Jos ei edes hiuksiaan saa näyttää vieraalle miehelle, niin kuinka mahtaa olla laita muiden ruumiinosien kanssa? Mielenkiintoisia nämä kulttuurierot.

Röntgenin jälkeen lähdin etsimään sairaalan kahvilaa. Aamupalaa en ollut syönyt verikokeiden takia ja maha kurni jo hirmuisesti. Löytyihän se kuppila mutkien jälkeen ja ostin tuoreen juustosämpylän ja kahvin (yhteensä 3,40 euroa).

Mitenköhän muuten on, saako Suomessa sairaalan kanttiinista hanaolutta vai täytyykö tyytyä pelkästään pulloihin? Minä en olutta nyt juonut, mutta monilla näytti olevan Stella- tai Leffe-lasi edessään. Niinpä niin, kulttuurieroja nämäkin. Täällä olut ei ole alkoholijuoma vaan elintarvike ja sitä myydään joka paikassa, missä ruokaakin.

Seuraavaksi menin hetkeksi jonottamaan kassalle. Koko lystin hinta tällä kertaa oli n. 45 euroa. Luultavasti saan kuitenkin lisälaskun ainakin laboratoriokokeista.

Autolle päin kävellessäni katsoin kelloa ja hämmästyin. Koko hommaan oli kulunut vaivaiset kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia!

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, ajelen nykyisin työmatkat omalla autolla, koska julkisten käyttäminen vaatii aika lailla kävelyponnisteluja. Päivittäin matkaa tulee yhteensä noin 50 km, joten melko pitkä tovi kuluu ratin takana. Ruuhkissa seisoessa on aikaa miettiä Belgian liikenteen omituisuuksia ja ihanuuksia ja joskus aika kiperiäkin tilanteita.

Aamulla kotoa lähtiessäni tie on jo tupaten täynnä. Yleensä pääsen pihasta hyvin muitten joukkoon, koska tässä maassa on tapana antaa tietä. Eihän yksi lisäjonottaja kenenkään matkaa hidasta. Seuraavaksi arvon ihan summan mutikassa itselleni ajoreitin. Joko yritän änkeä autoni moottoritielle rekkojen sekaan tai jatkan pienemmällä tiellä hitaassa jonossa rauhallisesti madellen.

Jostain syystä arvonnassa moottoritie useimmiten voittaa. Siinähän on mukana pientä jännitystäkin, pääsenkö rekkojen välistä puikkelehtimaan kaupunkiin vievälle kaistalle eri ihan vasemmalle. Tokihan sinne aina pääsen, koska kuten jo sanoin, täällä annetaan tietä. Siis yleensä. Moottoritien päätyttyä ajelen kuninkaan linnan ohi hissukseen viittäkymppiä. Siinä ei kannata hurjastella, sillä paikalla on yleensä aina muutama poliisi ja viime aikoina myös mediaväkeä Belgian hallituskriisin takia (maa on ollut jo puolisen vuotta ilman hallitusta!). Kuningas yrittää aina silloin tällöin neuvotella neuvottelijoiden kanssa, mutta toistaiseksi ilman tulosta. - No, taisi nyt mennä ohi otsikon, mutta jos hurjastelee Lakenin puiston vieressä, voi päästä vaikka telkkariin. Eli älkäämme tehkö niin ellemme halua tulla kuuluisiksi tai saada sakkoja.

Nyt seuraa jonossa ajelua kaksikaistaisella tiellä kolmen kilometrin verran. Aikaa tähän kuluu pahimmassa tapauksessa yli puoli tuntia. Matkalla on useat valot, jotka tuntuvat joillekin kuskeilla antavan vain viitteellistä tietoa. Jokaisista punaisista ehtii ainakin kaksi autoa läpi ja usein tuntuu se kolmaskin vielä olevan epätietoinen siitä, pitäisikö pysähtyä vai ei. Minä en toistaiseksi ole oppinut olemaan pysähtymättä. Kiltisti jään odottamaan, kun valot vaihtuvat ja joka kerta kuulen torvien soittoa takanani. Siitä ei tosin kannata mitään välittää. Täällä torvea soitetaan aina, kun joku asia liikenteessä ärsyttää tai jos halutaan tervehtiä tuttuja.

Kun olen selvittänyt seuraavan kuuden tien risteyksen liikennesolmun, onkin aika valmistautua sukeltamaan tunneliin. Brysselin keskustaa kiertää pieni kehätie, jota kutsutaan tuttavallisesti pikku ringiksi (Brysseliä kiertää myös ulkokehä eli ring). Pikku ring kulkee pitkän matkaa tunnelissa, jossa ajaminen on aina yhtä kiehtovaa. Vaikka tunneliin menijöitä on ainakin yhtä paljon kuin sieltä pois tulijoitakin, ei liittymissä silti tarvitse kauan odotella. Yksi poistuva antaa tilaa tulevalle ja kaikki sujuu jouheasti. Paitsi silloin, jos joku jästipää ei annakaan tietä. Silloin jarrut kirskuvat ja torvet soivat, taas.

Pikku ringillä on kaksi kaistaa ja kannattaakin heti siirtyä vasemmalle, jos haluaa päästä eteenpäin edes jonkinlaista vauhtia. Kumpikin kaista kyllä tuntuu liikkuvan yhtä hitaasti, mutta koska liittymät ovat oikealla, siellä joutuu pysähtelemään useammin ja pidempään. Voisihan tunnelissa puikkelehtiakin kaistalta toisella, mutta sellaisesta ei oikeastaan ole ainakaan ajallisesti mitään hyötyä. Tietysti stressipisteiden keräilyyn se on hyvä keino.

Stressipisteitä saa myös motoristeilta. Jostain syystä heille on annettu oikeus käyttää kaistojen välistä aluetta kaikkien muiden kulkijoiden ohittamiseen. Moottoripyöriä hätävilkkuineen viilettää ohi kymmeniä. Jos autoilija ihan vaan vahingossa on sattunut jäämään jonossa vähän liian vasemmalle tai oikealle (kaistasta riippuen), voi pahimmassa tapauksessa olla tuloksena ryttyyn potkaistu sivuovi tai särjetty lasi. Ainakin kansainvälisiä käsimerkkejä joutuu opiskelemaan vaikka auto kolhuilta säästyisikin. Mikähän se instanssi on, joka on päättänyt, että motoristeilla on aina kiireempi kuin muilla? Ymmärrän, ettei ole hauskaa hengitellä pakokaasuja tunnelissa, mutta pysyisivät sitten maan päällä. Kyllä niitä katuja sielläkin kulkee.

Onneksi meillä on töissä oma parkkihalli, josta kyllä joskus on lähes mahdoton löytää vapaata paikkaa. No, voinhan aina parkkeerata seinän viereen pysäköintikieltokyltin alle. Sehän on siinä vain koristeena.

Kotimatka onkin kokonaan toinen tarinansa. Silloin nopein reitti vie Brysselin ns. punaisten lyhtyjen alueen läpi. Ehkäpä säästän siitä kertomisen seuraavaan postaukseen. Hauskaa itsenäisyyspäivää kaikille! Minä olen tänään töissä (ja käytän työaikaani juuri nyt ihan väärin).

Nilkan fysioterapia vaan jatkuu, vaikka mitään edistystä ei tapahdu. Jos oikein tarkasti katsoo, niin ehkä turvotus on vähän laskenut. Aamuisin nilkka jopa näyttää melkein entiseltä, mitä nyt ruuvien päät näkyvät kohoumina siellä täällä.

Viime aikoina nilkkaani on hoitanut uusi tyttö. Hän on vähän aikaa sitten valmistunut fysioterapeutiksi ja oli aluksi tosi innoissaan. Minäkin pidän hänen tavastaan hoitaa. Sandra jättää turhat pulinat pois ja keskittyy totisesti työhönsä. Hän pisti minutkin enemmän itse hommiin kuin vakituinen hoitajani. Teimme jopa pientä liikesarjaa musiikin tahdissa jumppasalissa ja sehän sujui kuin tanssi. Tosin kipeää otti, mutta ei se mitään, kun sain tanssia.

Vakituinen hoitajani oli taas vuorossa tänä aamuna ja häneltä kuulin, että Sandra ei voikaan tehdä tätä työtä enää kauaa. Belgiassa valmistuu vuosittain noin 500 fysioterapeuttia. Jonkin laskelman mukaan siinä on 250 terapeuttia liikaa. Jokin vuosi sitten tuli voimaan määräys, että vasta valmistunut fysioterapeutti saa työskennellä väliaikaisella luvalla muutaman kuukauden. Joka vuosi marraskuussa uusien terapeuttien täytyy osallistua kokeeseen, josta pääsee läpi se toinen 250. Nämä onnelliset saavat itselleen ammatinharjoitusta varten numeron, jota ilman ko. alan töitä ei saa virallisesti tehdä.

Kokeessa ei testata henkilön ammattipätevyyttä vaan enemmänkin hallinnollisia asioita. Testiä varten täytyy itsenäisesti opiskella Belgian verotuslainsäädäntöä, kirjanpitoa ja muita ns. paperisota-asioita. Varsinaiseen fysioterapeutin koulutukseen nämä eivät kuulu.

Sandra-parka jäi tänä vuonna kokeessa sijalle 283, joten innokas vastavalmistunut ei saakaan jatkaa opiskelemallaan alalla enää ensi vuonna. Monet aikaisemmin tänä vuonna valmistuneet ovat jo siirtyneet muihin hommiin, moni toimii esimerkiksi opettajana. Siitä huolimatta hekin osallistuvat kokeeseen, ja ilmeisesti heillä on parempi mahdollisuus päästä läpi kuin juuri opinnot lopettaneilla. Niinpä joillakin on nyt numero ja lupa hoitaa, mutta eivät sitä kuitenkaan tee.

Fysioterapeuttini mukaan tämän tyyppinen karsinta koskee vain tätä alaa. Kaikki muut hoitoalalta valmistuneet pääsevät heti virallisille listoille ja saavat harjoittaa ammattiaan. Minä tietenkin ihmettelin, miksei vähennetä valmistuvien määrää vaikkapa vähentämällä opiskelupaikkoja. Mutta tässä maassa kaikki halukkaat pääsevät opiskelemaan sitä alaa, mitä haluavat ja jos he pääsevät ensimmäisen vuoden tenteistä kiitettävästi läpi, opiskelu ja valmistuminen on turvattu.

Mielestäni tässä joku mättää. Kaikki valmistuneet eivät saa tehdä työtä vaikka haluaisivat ja sellaiset, jotka ovat jo alaa vaihtaneet, saavat virallisesti tehdä fysioterapeutin töitä. Kuinkahan asia on Suomessa?

Kuvassa epätoivoinen lajitelma synkkiä työjalkineitani belgialaisella 20-luvun kivilattialla. (Miksi kenkien aina pitää olla mustia tai muuten vain tummia? Niinpä, sopivat kaikenlaisen vaatetuksen kanssa.) Taidanpa jalan parannuttua tehdä parannuksen ja alkaa ostaa muunkin värisiä kenkiä, vaikkapa vaan ihmetykseksi kanssaeläjille.

Tuosta läjästä saa poimia kahdet, jotka tällä hetkellä jalkaani (myös oikeaan) sopivat. Oikein vastanneille en lupaa palkinnoksi Brysselin matkaa tai edes ilmaisia elokuvalippuja, vaikka mieli tekisi.

Jaa, että miksi kurpitsakin on päässyt kuvaan? Taiteellisen vaikutelman vuoksi tietysti. Ja myös siksi, että joskus iltaisin nilkkani muistuttaa suuresti tuota hedelmää - vai onkohan se vihannes? Voihan kuvassa ajatella olevan myös hieman symboliikkaa. Tuhkimon prinssi (!?) minulla jo on, mutta lasikenkää ei jalkaani ole vielä kokeiltu enkä ole ajellut kurpitsavaunuillakaan.

Kengistä vielä, on minulla muitakin sopivia kenkiä kuin vain nuo ns. työkengät. Omistan peräti kolme paria vaelluskenkiä, joista kaksia voin käyttää. Kolmannet, tosi hienot, odottavat vielä kaapissa. Eivät ole vielä muotoutuneet jalkaani, kun ostin ne juuri ennen onnettomuutta.

Saa nähdä, kuinka joulun aikaan minulle Suomessa käy, jos on kovin kylmä. En ole vielä kokeillut talvikenkiäni, mutta epäilen suuresti niiden sopivuutta. Pitäisi varmaan lähteä kenkäostoksille, mutta kaikenlainen shoppailu on niin kovin rasittavaa. Eilen vähän yritin joululahjoja etsiä ja kolmen tunnin jälkeen oli homma lopetettava. Jalka ei jaksanut vaikka pää olisikin kestänyt Wijnegemin ostarin ihmispaljoutta.

Alla olevassa kuvassa näkyy nilkkavamman aiheuttaja, reipas parivaljakko, jonka täytyy työntää kirsunsa aina joka paikkaan.

Perjantaina oli mentävä kauppaan, kun jääkaappi oli aamulla näyttänyt omituisen valoisalta ja tyhjältä. Päätin yrittää Makro-kierrosta, sillä olen jo Toscanan matkasta saakka halunnut keittää kunnollista vahvaa espressoa. Tällä viikolla näytti juuri se ainoa ja oikea malli olevan Makron tarjouksessa eli viimeisen osapäivätyöpäivän jälkeen ajelin iltapäiväruuhkassa kohti Machelenia.

Makro on tukkukauppatyyppinen valtava tavaratalo, josta löytyy vaikka mitä. Hinnat ovat usein alhaisempia kuin tavallisissa kaupoissa, mutta usein tuotteita täytyy ostaa tukkupakkauksissa, joten ihan kaikkea sieltä ei viitsi hinnoista huolimatta hommata.

Nilkka oli vihoitellut aamuisesta fysioterapiasta saakka ja oli turvonnutkin melkoisesti. Auton jouduin jättämään aika kauas kaupasta, parkkipaikka oli jo kolmen aikoihin iltapäivällä tupaten täynnä. Vettä satoi kaatamalla ja matka ovelle tuntui lätäköitä väistellessä pitemmältä kuin yleensä. Sitähän se mokoma olikin! Olivat sitten viime käyntini remontoineet valtavan kaupan kokonaan ja siirtäneet sisäänkäynnin minusta katsoen ulommaiseen nurkkaan. Likomärkä kärry tukenani astuin kipeine nilkkoineni ihmemaahan.

Tuntui siltä, että kaikki tavarat oli järjestetty uudelleen ja osastot olivat muuttaneet muotoaan. Yritin epätoivoisesti löytää sitä haluamaani espressopannua ja mutta en osunut edes taloustavaraosastolle. Välillä kävin yläkerrassa katsomassa, josko tähän jalkamokomaan löytyisi mukavia kenkiä, koska yleensä kaupan kenkävalikoima on hyvä. Nyt ei ollut. Näytti siltä, että tarjolla oli pelkkiä kapeita ja korkeakorkoisia saappaita. Ei kiitos, ei ainakaan oikeaan jalkaan. Taitaa olla korkeakorkoisten kenkien aika meikäläisellä mennyttä.

Talvitakkiakin etsiskelin, mutta tarjolla oli oivallisia tätimalleja tai untuvatoppiksia, eli minulle ei mitään. Alakerrassa osasin lopultakin suunnistaa osastolle, jossa pannu mahdollisesti minua odottaisi. Löysin hienoja ja kalliita koneita, joilla voisi espresson lisäksi valmistaa capuccinoa, café lattea, café lungoa jne. jne. Hinta 150 eurosta ainakin 500 euroon. Olisihan sellainen vekotin hieno keittiön työpöydällä, mutta taitaisi olla meidän perheeseen vähän liian monipuolinen. Se pannu oli nyt löydettävä! Ja sitten onni potkaisi, siellähän se oli, vain vaivaisen parin sadan metrin päästä keittimistä. Tutkin italialaisen tuotteen tarkkaan ja totesin juuri oikeanlaiseksi. Hintakin oli kohtuullinen, 16 euroa kuuden kupin pannusta. Ei paha.

Nyt en enää tarvitsisi kärryyni muuta kuin viikonlopun ja ehkä seuraavan viikon ruuat eli suuntasin puolen kilometrin päähän ruokaosastolle. (Tiedoksi kaikille: Makro on SUURI ja tuntuu vielä suuremmalta, jos käveleminen on pingviinimäistä keikkumista.)

Taas hyllyjen välissä kiemurtelua ja perusruokatarvikkeiden etsimistä. Löysin kilon emmentaalia 7,50 eurolla, nam nam, ja saman määrän valmiiksi leikattuja sisäfilepihvejä 10 eurolla. Pihvit pakastan pienempinä annoksina myöhempää tarvetta varten. Lopulta minulla oli matkassa sen verran sapuskaa, että suuntasin kassoja kohti. Ei aikaakaan, kun olin kärryineni ulkona rankkasateessa. Kuinkahan hankkimani jouluvalot kestäisivät vettä? No, uloshan ne on tarkoitettu eli vesi tekee varmaan ihan hyvää. Samaa en voinut edes ajatella Helin vielä syntymättömälle vauvelille ostamistani vaatteista. Yritin peitellä ostoksiani toisilla ja työnsin painavaa kärryä kohti parkkipaikkaa. (Ai niin, en muistanut kertoa, että Makrosta ei mitään muovikasseja tai pakkauslaatikoita saa.) Onneksi sentään muistin, missä auto oli. Kun lopulta sain tavarat autoon ja kärryn viedyksi paikalleen, olin kuin uitettu koira. Kengätkin olivat niin märät, että tuntuivat putoavan jaloistani ihan itsekseen. Nyt oli päästävä pian kotiin.

Vielä piti pysähtyä tankkaamaan. Makron polttoaine on tunnetusti halvimmasta päästä näillä seuduilla, mutta näytti dieselin hinta olevan täälläkin 1,12 euroa. Hurjasti on hinnat nousseet viime viikkoina. Kuinkahan kauan vielä voimme hulvattomasti ajella ja kuluttaa uusiutumattomia luonnonvaroja? Varsinkin nyt omatunto on alkanut soimata minua autoilemisestani, kun vastoin kaikkia periaatteitani olen itsekkäästi ajanut töihin. En tiedä, kuinka metrolla kulku nykyään onnistuisi kipeän nilkan kanssa. Sen tiedän, että kävely parkkipaikalta metrolle ja metrolta taas työmaalle olisi tuskallista ja veisi runsaasti aikaa. Autolla kaikki on helpompaa, paitsi parkkipaikan löytäminen aamuisin.

Onneksi CD:ltä soi Rolling Stones ja ajatukseni siirtyivät muistelemaan niitä muutamaa kertaa, jolloin olen Rollarit nähnyt ihka elävinä konserttilavalla. Hienoja elämyksiä hyvässä seurassa!

Nyt kotiin vaihtamaan vaatteet, Kimboa uuteen pannuun ja odottamaan rauhallista viikonloppua syysmyrskyn keskellä.