Nilkka murtui ja mitä sitten

Ensin tärkeitä nilkkauutisia: Murtunut jäseneni toipuu hitaasti mutta varmasti. Kävely sujuu jo kohtalaisesti ja juoksemistakin olen yrittänyt. En ole koskaan ollut mikään tyylikäs juoksija, mutta nyt on juoksutaito unohtunut tyystin. Toimiston käytävillä yritän silloin tällöin salaa ottaa jokusen juoksuaskeleen, että kroppa alkaisi taas muistaa. Piikit nilkassa pistävät vielä, mutta enköhän niistäkin joskus eroon pääse.

Tänään käväisin kylämme lääkärillä hakemassa lausuntoa, jossa todetaan että nilkka ei ole 12. toukokuuta vielä täysin parantunut. Minun pitää toimittaa lausunto sairauskassallemme, ettei hoitokorvausten maksaminen lopu. Joku byrokraatti on syksyllä ollut sitä mieltä, että vammani on poispyyhkäisty heti äitienpäivän jälkeen.

En varannut lääkäriltä aikaa vaan odottelin kiltisti vuoroani. Pieni odotushuone oli aamulla yhdeksän jälkeen täpö täynnä ja vähän yli kymmenen pääsin vastaanotolle. Paikka ei ole mikään klinikka tai terveyskeskus vaan ihan yksityinen vastaanotto. Systeemi on aika toimiva, kun kaksi lääkäriä päivystää vuorotellen ja odotusaika on enimmillään noin tunti.

Eilen sain ilmoituksen viime vuotisen autoveron palautuksesta ja sitä varten piti pistäytyä postissa. Siellä jonotin lähes saman ajan kuin lääkärissä. Taaksenikin kertyi väkeä niin paljon, että osa joutui seisoskelemaan oven ulkopuolella. Vähän kummastutti, miksi postissa oli vain yksi henkilö palvelemassa kiireiseen aikaan.

Koska olin jo reippaasti töistä myöhässä, päätin jatkaa myöhästelyä ja käydä naapurikylän kaupassa. Siellä vasta olikin jonoja! Ei toki muualla kuin kassoilla, mutta niillä sitäkin pidemmät. Tiistaita ei varmaan pidetä vilkkaana kauppapäivänä, koska kassoja oli auki vain kaksi. Omaa syytänihän se oli, että menin kauppaan samaan aikaan kuin eläkeläiset ja sain odotella, kun päivän uutiset ja tapahtumat kerrattiin kassahenkilön kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kaupassa on kiva vaihtaa ajatuksia ja rupatella, jos juttukaveria ei muuten ole. Kaupassakäynti on ehkä monille päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma, ja mikäs siinä haastellessa, kun ei kiirettä ole. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että iltaisin töitten jälkeen suuret marketit pitävät vain muutamaa kassaa auki, jonot ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja silti aikaa käytetään seurusteluun.

Täällä Belgiassa on kassoilla sellainen hauska tapa, että ostokset skannataan hihnalta, asiakas pakkaa rauhassa kaikki tavaransa samalla keskustellen kassahenkilön kanssa. Sen jälkeen kassahenkilö ilmoittaa loppusumman, asiakas pohtii, maksaisiko käteisellä, kortilla vai ostoskorteilla ja lopulta maksaa ostoksensa. Vasta viimeisten kuulumisten, hyvän illan tai viikonlopun toivotusten jälkeen otetaan seuraavan asiakkaan ostokset käsittelyyn. Minä en ole vieläkään tähän sopeutunut vaan jonossa seisominen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Toki en sitä näytä, kun sellainen ei ole täällä tapana. Kaikki seisoskelevat rauhassa ja odottelevat omaa vuoroaan. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään hermostuvan vaikka parhaimmassa tapauksessa jonottamiseen kuluu aikaa moninkertaisesti ostosten keruuseen verrattuna.

Toisaalta, ei pitäisi valittaa. Suomessa käydessäni jään nykyisin auttamattomasti jalkoihin, kun joskus asioin isoissa marketeissa. Kassojen nopeus on siellä aivan toista kuin täällä.

Sunnuntaina oli ihan pakko taas pyöräillä. Assessa olinkin jo viipynyt turhan pitkään ja matka sai jatkua. Onneksi televisiosta tuli aamusella lähetys sekä Lontoon että Rotterdamin maratonilta ja juoksijoita seuraten oli hauska kuvitella itseni sinne joukkoon.

Lontoon maratonin seuraamisen jätin jo alkuvaiheessa, koska suosikkini Paula Radcliffe ei tänä vuonna juoksuun osallistunut. Onneksi siirtyminen Rotterdamiin ei vienyt aikaa. Siellä minua odottikin yllätys. Suomen Janne Holmen oli pitkän aikaa kärkiryhmässä ensimmäinen ei-kenialainen (Jos kiinnostaa, tuloksia löytyy täältä.). Ryhdyin pyöräilemään samaa vauhtia kuin hän juoksi ja 15 kilometria meni hujauksessa. Vielä en ihan Geraardsbergeniin päässyt vaan jäin Affligemiin.

Oikeastaan lopetin pyöräilyn Essenen kulmilla, mutta Affligemin kuntaahan se on. Täällä kuljeksivat roomalaisetkin aikoinaan ja kunnan arkeologisessa keskuksessa voi käydä tutustumassa heidän elämäänsä.

Affligemin kunnassa on myös oma olutpanimo ja suositun luostarioluen nimi on, yllätys, yllätys, Affligem. Taidankin viihtyä täällä jonkin aikaa.

Vielä maratonille palatakseni, Rotterdamissa juoksi myös tuttavani Assesta. Pari vuotta sitten juoksuharrastuksen aloittanut belgialainen herrasmies oli siellä ensimäisellä maratonillaan ja juoksi kuin juoksikin reitin loppuun vaikka ei enää viimeisillä kilometreillä jalkojaan tuntenut ja vähän oli kuulemma alkanut itkettääkin. Hieman yli neljä tuntia häneltä urakkaan kului eli ei hassummin keski-ikäiseltä ensikertalaiselta.

Ines-terapeuttini käski minun kävellä polvet hieman koukussa. Kuulemma kävely näyttää normaalimmalta niin. En ihan heti uskonut. Kuka on koskaan nähnyt ihmisen kävelevän polvet koukussa ja näyttävän normaalilta? Mr Bean ei näytä normaalilta koukkupolvena koikkelehtiessaan enkä näytä minäkään.

Töissä olen muutaman kerran yrittänyt kävellä polvia koukistaen, mutta työkavereiden reaktiot ovat olleen niin riemukkaita, että lopetin pelleilyn ja jatkoin “normaalia” klenkkaamista. Kyllä töissä hauskaa saa olla, mutta tuskin nauruun tappaminen on sallittua.

Olen viime aikoina yrittänyt kävellä ja liikuttaa nilkkaa entistä enemmän. Uskalsin jopa lähteä koiran kanssa ulos. Normaalisti puolessa tunnissa kierrettävä lenkki kesti nyt yli tunnin eli hidasta oli.

Sairaalakin muisti minua. Lähettivät leikkauspäivän sairaalalaskun minulle eikä sairauskassallemme, mihin se olisi kuulunut. Kokonaissumma on 846 euroa, josta puolet kattaa oloni päiväsairaalaosastolla. Aika hyvä hinta, kun ottaa huomioon, että olin lähes koko päivän joko leikkaussalissa tai heräämössä. Edes ruoka-aikana en ollut paikalla, joten jäi kokematta sekin kulinaarinen nautinto. Lähetin laskun edelleen sairauskassalle maksettavaksi.

Sain Kivimieheltä palkinnon. Kiitos kovasti huomioimisesta.

1.You have to nominate 5 blogs,which haven’t had awards before.

2.Each of the blogs must have a purpose!

3.The nominated blogs must make a link back to this page!

4.The logo from the award must be put on their blog and it must link back to this blog.

Minun pitäisi luovuttaa palkinto viidelle blogille, joilla on tarkoitus, mutta enhän edes seuraa muunlaisia. Kovin on vaikeaa valita niistä viittä, joten haluan palkita teidät kaikki.

Vihdoin viimein otin itseäni niskasta kiinni ja nousin uutuuttaan kiiltävän kuntopyöräni satulaan. Onneksi ei tarvinnut miettiä, lähdenkö kotiovelta oikealle vai vasemmalle, sen kun rullasin tyhjää ja mietin mukavia. Televisiosta seurasin samalla kuinka Gordon Ramsay pisti kiroillen leedsiläisen bistron kokin asenteen ja siisteyskäsityksen uusiksi. Ruokalistakin muuttui siinä samalla. Kirjoittakoon lehdet mitä tahansa, mutta ei Gordon niin pahalta tuntunut, mitä sanotaan.

Polkeminen sujui kepeästi vaikka olisin toki voinut lisätä vastuksia tai ohjelmoida koko reissun kulkemaan mäkistä maastoa. En sitä kuitenkaan tehnyt, sillä olinhan vielä kotinurkilla ja täältä ei paljon mäkiä löydä.

Olen suunnitellut ajavani Geraardsbergeniin, minne on aika pitkä matka enkä yhdellä istumalla sitä polje. Sillä suunnalla onkin jyrkkiä nousuja ja laskuja ihan riittämiin. Matkallani ohitin Brussegemin, Bollebeekin ja Mollemin, joista ei paljon ole sanomista. Kaikki ovat pieniä kyliä, joissa on kirkko, koulu ja apteekki eikä paljon muuta. Noin 12 kilometrin polkemisen jälkeen olin Assessa. (Jos hollanninkielestä ei ota tolkkua, niin täältä löytyy vähän tietoa englanniksikin.)

Saa nähdä, löytyisikö Assesta hotellia tai muuta majataloa. Ravintoloita ja kuppiloita paikkakunnalla ainakin on runsaasti. No, janohan tässä jo tulikin. Katsotaan, kuinka monta päivää saan kylässä kulumaan ennen kuin jatkan matkaani.

Nilkka tuntui olevan mielissään tasaisesta liikkeestä ja kaloreitakin katosi mittarin mukaan 183. Se nyt ei oikeastaan ole yhtään mitään, mutta saa riittää näin aluksi. Yritän ensi kerralla polttaa niitä enemmän, vaikka lupaamaan en mitään ryhdy, edes itselleni.

Seuraavaksi taidankin pyöräillessäni katsoa jonkun elokuvan ja yritän päästä pidemmälle kuin vain vaivaiset 12 km. Saisi nilkkakin enemmän liikuntaa.

Olen kirjoittanut viime aikoina niin paljon muista asioista, että täytyy varmaan vähän päivittää nilkankin tietoja.

Tänään fysioterapiassa kävelin pitkät matkat varpaillani ja todettiin Ineksen kanssa yhdessä, että varmaan pitäisi hommata korkkarit. Kävely oli paljon helpompaa varpaillaan kuin tasajaloin.

Kumma että outo kävelytyyli on jäänyt vaikka nilkkaan ei ihan kamalasti enää satu. Varmaan kävelen ankkaa siksi, että mokoma ei vielä taivu tarpeeksi. Joku ruuvi estää vielä oikean liikeradan eli leikkausta odotellessa kävellään klenkaten.

Jumpasta tultuani lähdin toisen koiran kanssa lenkille ja nautin viimeisestä 50 prosentin sairaslomapäivästä. Ei ihan menty nilkan murtumispaikalle saakka, mutta melkein. Se oli virhe. Jalka tuli askel askeleelta kipeämmäksi. Takaisin kuljettiin tosi hitaasti välillä pysähdellen. Kotona oli ihan pakko istua hetki ja pistää jalka sohvan selkänojalle lepäämään. Särkylääkettäkin otin pitkästä aikaa.

Harmittaa, kun paraneminen on näin hidasta. Kovasti mielelläni tekisin pitkiä kävelylenkkejä, mutta en taida vielä pitkään aikaan sellaiseen pystyä.

Olen ostanut polkupyörän! Ei siinä kyllä pyöriä ole, mutta muita toimintoja ihan mukavasti. Näen jopa, jos sydän hakkaa. Nyt voin vaikka ajaa Tour de Francen, tai ehkäpä Flanderin ympäriajo näin alkuun voisi olla realistisempi.

Torstaina piipahdettiin Wilrijkin Decathlonissa ja sieltä se kapistus käsiin jäi. Maksaahan se toki piti ja itse raahata autoon valtavassa laatikossa. Kotona jouduttiin käyttämään peräti kärryjä, että saatiin rakkinelaatikko olohuoneeseen. Onneksi perheessämme on kokemusta niin Legojen kuin Ikean huonekalujenkin kokoamisesta, ettei yhtään hirvittänyt laatikosta löytyneiden osien määrä. Ohjekin oli kiinalaiseksi sangen selkeä ja ymmärrettävä.

Toistaiseksi olen pyöräillyt vain kotinurkilla, mutta tarkoituksenani on ryhtyä kiertämään ainakin Belgiaa ristiin rastiin. Katsotaan nyt, kuinka pitkälle pääsen. Lupaan raportoida. Jouni Tapiovaara kirjoitti aikoinaan oman kuntopyöräilynsä kirvoittamana matkakertomuksen Virtuaalisesti Viitostietä, ja siitä minä idean nappasin. Nyt hyppään pyörän selkään ja teen ensin pikku kierroksen omalla kylällä.

Eipä täällä viitsisi oikealla pyörällä ajellakaan, kun tuota lunta on tullut viime aikoina ihan riesaksi asti. Tiet ovat rapaisia ja liukkaita. Puutarhakin joutui takatalven armoille ja narsissit näyttivät näin surkeilta.

Muutama pääsi sentään sisälle lämpimään.

Tältä näytti etupiha ulko-ovelta kuvattuna tänä aamuna. Lumitöihin ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä, koska illalla lumi oli tyystin kadonnut.

Olipas aamulla mielenkiintoinen, vähän jännittävä ja aika absurdi työmatka. Vein nilkan aamulla taas väännettäväksi ja käännettäväksi, ja uskokaa tai älkää, juoksin ja hypin sen kanssa! Tosin erittäin hitaasti ja matalalla eli aitajuoksu ei ihan vielä taitaisi onnistua.

Lakenin nurkilla poliisilaitoksen pihasta lähti tänä aamuna puolisen tusinaa mellakkapoliisiautoa liikkeelle juuri kun olin kohdalla. Minä jouduin autoineni näiden suurien, tummansinisten ajoneuvojen saartamaksi. Siltä istumalta päätin pitää pienen sisäinen kapinoitsijani tiukasti aloillaan. Ei kaahailua eikä turhia kaistanvaihtoja tänään!

Täytyy sanoa, että tunsin oloni samalla kertaa äärettömän turvalliseksi ja vähän pelottavaksi. Mieleeni palasi vanhoja uutiskuvia mellakoista ympäri maailmaa, poliisit raskaine varusteineen hakkaamassa (rauhallisia?) mielenosoittajia. No, nämä poliisit taisivat vain olla menossa Schumanille pitämään EU-huippukokouksen osallistujia erossa tavallisesta rahvaasta. Harmi, kun ei ollut kameraa mukana.

Onpahan saanut nilkka viime aikoina liikettä! Viikonloppuna ulkoiltiin oikein tekoluonnossa Brysselin pohjoispuolella. Täältä on aika vaikea löytää ns. oikeaa luontoa lähimailtakaan, mutta onneksi on sentään jotain.

Kävelin hiekkarannalla, metsäpoluilla ja pusikoissa, joten jalka sai aika monipuolista heilutusta. Illalla nilkka olikin ihan kivasti kipeä ja turvoksissa, joten ilman mitään omantunnontuskia annoin sen levätä sohvalla.

Eilen piti lähteä kokoukseen muutaman sadan metrin päässä olevaan toimistorakennukseen. Lyhyen matkan takia en tietenkään viitsinyt autolla lähteä vaan kävellä nilkutin katua pitkin.

Brysselin jalkakäytävät on yleensä laatoista rakennettu. Tai ei sitä voi rakentamiseksi sanoa. Laatat on vain pudotettu paikoilleen ja aika usein ne sojottavat sinne tänne ja liikkuvat hauskasti varsinkin sateella. Jalat terveinäkin laattoihin kompastuu vähän väliä, saatikka sitten kun nilkkaan sattuu joka askeleella. Matkani eteni erittäin hitaasti ja epävarmasti, mutta olin perillä hyvissä ajoin.

Työkavereitani sainkin odotella aika tovin. Taas kerran olivat myöhässä. Jostain syystä minun mielestäni kokouksiin pitäisi mennä ajoissa, mutta suurin osa työkavereistani ei ajattele niin. He eivät pidä sitä mitenkään kummallisena, että tulevat paikalle vartin kokouksen alun jälkeen. Minusta se on outoa ja jopa epäkohteliasta. Ymmärrän, jos on ihan oikea este, mutta ainakaan eilen ei sellaista ollut. Lähtivät vain liian myöhään liikkeelle. Onkohan tämä taas joku kulttuuriero, koska myöhästyjät hyvin harvoin ovat pohjoismaalaisia?

Kävin eilen iltasella ortopedi-kirurgin (Kirjoitetaankohan tuo sana yhteen vai väliviivalla??) juttusilla. Erittäin pätevänä pidetty tohtori ilmoitti, ettei mitään muuta tällä hetkellä voi tehdä kuin jumpata nilkkaa.

Nilkan pehmytkudokset (nivelsiteet etc.) ovat niin pahasti vaurioituneet, että tämänhetkinen kipu ja turvotus johtuu melkein pelkästään siitä. Nilkkaani väännellessään tohtori sanoi, että koska olen näin pitkä (jaahas, 165 senttinen ei mielestäni voi pituudella pröystäillä), minun tuskin enää tarvitsee pystyä varpailleni nousemaan. Kiitos vain siitäkin ja terveisiä Poriin. Tanssit on minulta vissiin tanssittu, mutta onneksi jälkipolvi jatkaa harrastusta.

Lääkäri määräsi lisää fysioterapiaa ja sanoi, että pyöräily ja uinti olisivat myös nilkan paranemiselle eduksi. Pitäisiköhän ostaa uimapuku ja kokeilla kylämme uimahallia? Hallin aukioloajat ovat vaan niin kummalliset, että minun on vaikea sinne ehtiä. Polkupyöräkin on roikkunut kellarin katossa pari vuotta ja odottaa kevät-syys-kevät-huoltoa. Ehkäpä investoin kuntopyörään.

Viimeisin leikkaus oli tohtorin mukaan onnistunut mainiosti ja nyt nilkassa oleva metallimäärä jätetään sinne, jos ruuvit ja naulat eivät ala minua vaivata. Ne vaivaavat nyt jo, mutta odotetaan, koska lääkäri niin sanoo. Kun kysyin, mitä seuraavaksi tehdään, oli vastauksena “Ei mitään”. Jos omalääkärini ei pysty hoitamaan, niin sitten takaisin ortopedi-gurulle. 38 euroa kiitos ja näkemiin. Että sellaista.

Aamulla oli taas nilkan jumppatunti ja Ines sanoi, että nyt harjoiteltaisiin portaissa kulkemista. Vähän kummastelin, koska en ole koko laitoksessa nähnyt portaita missään. Selvisihän se. Jumppasalissa oli froteepyyhkeellä päällystetty laatikko, korkeus n. 40 cm. Siihen minun piti nousta oikea jalka edellä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Kun kolme kertaa olin lähes kumauttanut naamani edessä olevaan betoniseinään, ilmoitin että nyt riitti. Yritin kohteliaasti sanoa, että taitaa motivaationi olla miinuksilla, mutta oikeasti olisin halunnut kommunikoida muutaman suomalaisen voimasanan avulla ja juosta (lue: klenkata) pois koko huvipuistosta. Vähän aikaa Ines minua vielä yritti liikuttaa, mutta taisi häneltäkin into vähitellen loppua hapannaamaa katsellessaan.

Toivottavasti viikonloppuna on oikein paska keli.

Nilkka on iltaisin turvoksissa ja näyttää ihan täyteen puhalletulta kumihanskalta. Vaikka olenkin töissä vain puoli päivää, tuntuu se silti rasittavan jalkaa. Vai olisikohan työmatkalla jotain asian kanssa tekemistä?

Aamuruuhkaa on tällä viikolla ollut ihan kiitettävästi. En ole edes viitsinyt yrittää moottoritielle rekkojen sekaan painimaan vaan olen valinnut huonopintaisen pikku tien. Tänä aamuna oli meidänki pihalla lunta ja kokemukseni mukaan pienikin lumimäärä saa koko Belgian liikenteen aivan sekaisin. Onneksi lunta ei kuitenkaan ollut satanut joka paikassa ja ihan normaaleilla jonotuksilla pääsin töihin. Radiosta kyllä kuulin, että jossain Liegen suunnalla oli jopa 140 kilometrin jonot moottoritiellä. Työkaverilta kuulin, että hiihtoladuillekin oli Malmedyn seuduilla lopultakin päästy. Taitaa kuitenkin tänä vuonna lumi sulaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Tämä työkaveri muuten ajaa junalla päivittäin Malmedyn ja Brysselin väliä. Yhteen suuntaan työmatka kestää vähän yli puolitoista tuntia. Minä en varmaan sellaista jaksaisi.

Kuva on otettu pari vuotta sitten jossain Hoge Venenin laduilla Belgiassa. Silloin täällä oli lunta ihan kunnolla.