Nilkka murtui ja mitä sitten

Ei ole vielä nilkan ongelmat loppuneet. Jouduin keskeyttämään fysioterapian pariksi kuukaudeksi, kun toinen jalka kipeytyi. Välilevytyrä sai minut lähes liikkumattomaksi useaksi viikoksi. Nyt olen aloittanut terapian taas uudestaan.

Viikon verran on nilkkaa jumpattu, hierottu ja venytetty. Tuntuu kuin olisin taas lähtöpisteessä. Jalkapahus ei liiku yhtään sen enempää kuin ennenkään. Kävely sujuu kyllä hyvin, mutta portaissa liikkuminen on vaikeaa.

Alas mennessä tarvitsen tukea, koska vasen jalka on vielä osittain tunnoton ja menee silloin tällöin täysin veltoksi. Oikeassa taas nilkkaa tekee tenää oikein kunnolla. Ylös päin mennessä taas jalat eivät nouse tarpeeksi ja saan tehdä oikein töitä, että pääsen kulkemaan askelmia ylös. Onneksi sentään metroasemilla on yleensä liukuportaat, ettei tarvitse olla juoksevien ihmisten tukkona. Kotona ei portaissa onneksi juokse muut kuin koirat, niin hidasteluni ei haittaa ollenkaan.

Minulla on vielä noin 18 hoitokertaa ja sitten taas katsotaan. Virallisesti (= työpaikan sairauskassan päätöksen mukaan) nilkan pitäisi olla kokonaan terve 28.7. Täytyypä muistaa käydä lääkärissä hakemassa lisäaikaa ennen kuin kesäloma alkaa.

En millään usko, että nilkka on täysin parantunut heinäkuun lopussa. Eihän onnettomuudestakaan ole silloin kuin vähän yli kaksi vuotta! Toivottavasti muut epäonniset nilkkojen katkojat on parempi onni ja paranevat nopeammin.

Vähän nilkkauutisia taas pitkästä aikaa:

Kävin maanantaina ortopedian polilla tarkastuttamassa tuota arpista nilkkaani. Lääkäri oli samaa mieltä kanssani, ei ole vielä kunnossa, ei. Röntgenkuvien mukaan murtumat ovat luutuneet hyvin, mutta nilkka ei liiku ollenkaan niin kuin pitäisi. Turvonnutkin se mokoma on vielä. Lisäksi kuvissa näkyi, että nivelessä on jotain reumaattisen näköistä muodostelmaa. No, sen kyllä tiedänkin. Nivelreumaani on hoidettu aina silloin tällöin lapsuudestani saakka. Viime vuosina ei mitään ongelmia ole ollut, enkä ole edes viitsinyt ajatella koko asiaa. En ala vieläkään sitä pohtia. Olkoon.

Fysioterapiaa pitää jatkaa, mutta siinäpä onkin nyt ongelma, kun tuo vasen jalkani kipeytyi. Taidan ottaa yhteyttä Inekseen ja kysellä, kuinka jatkaisimme. Voikohan oikeaa jalkaa kuntouttaa, jos vasen ei kestä kunnolla astumista? Minulla onkin nyt edessä taas uusi seikkailu, kun sain lähetteen Aalstin sairaalaan välilevytyrien takia. Siitä kuitenkin enemmän toisessa blogissani.

Seuraavaksi pitää mennä nilkkaa taas ortopedille näyttämään joskus muutaman kuukauden kuluttua. Kunpa muistasin hakea sairauskassaa varten jatkoaikaa, etteivät lopeta täyskorvausta. Nyt on määräpäivä heinäkuun lopulla, mutta jos lähden lomille jo kesäkuussa, täytyy asia hoitaa silloin. Täytyypä merkitä kalenteriin Erittäin Tärkeänä Asiana.

Huh, kun pelästyin eilen aamulla. Muistin yhtäkkiä, että helmikuussa menee umpeen ns. virallinen nilkan paranemisen määräaika, mutten muistanut tarkkaa päivää. Nousin äkkiä ylös etsimään sairauskassan kirjettä. Kesti kauan ennen kuin kirjeen löysin, mutta lopulta luin, että määräpäivä on 28. helmikuuta.

Jos nilkka ei siihen mennessä ole täysin parantunut, minun täytyy käydä lääkärillä ja pyytää häntä taas kerran täyttämään lomake. Siinä kiltti lääkärini ilmoittaa kunnian ja oman tunnon kautta, että en ole vielä terve ja että hoito jatkuu. Yritän saada lääkäriajan mahdollisimman nopeasti, että saan lomakkeen lähetetyksi sairauskassaan ajoissa. Ellen mitään ilmoita, minulta loppuu sairauskulujen täyskorvaus.

Nyt on vielä fysikaalinen hoito meneillään (ei kyllä ollenkaan tehokasta) ja huhtikuussa on seuraava aika ortopedian poliklinikalle sairaalassa. Eli ei ole nilkka vielä terve. Luulen vähän, että vietän onnettomuuden 2-vuotissynttäreitäkin heinäkuussa kipeän nilkan kanssa. On tämä niin hemmetin hidasta!

Lopultakin vei Blogger voiton ja ja uusi Lakritsirouskutusta-blogini on päässyt irti: http://lakritsirousku.blogspot.com/. Tervemenoa senkin juttuja lukemaan ja kommentoimaan.

Nilkka-blogissani kerron vain ja ainoastaan vieläkin turvokkeessa olevan nilkkani kuulumisia. Tuskin kuitenkaan kovin usein, sillä nyt vain jumpataan ja väännetään. Seuraavaksi vien nilkan lääkärille helmikuun loppupuolella.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Pysykää linjoilla.

Taitaa olla tämän talven hiihdot hiihdetty. Lauantaina pääsimme vielä laduille, mutta pitkälle piti ajaa ennen kuin lunta löytyi tarpeeksi. Vielä sunnuntaina hiihtäjämme herätti huomiota sivakoidessaan läheisessä puistossa väistellen koiria ja niiden ulkoiluttajia, mutta maanantaina ei enää kannattanut suksia kuljettaa mukana. Lumi katosi muutamassa tunnissa aivan tyystin. Nyt on surkea ilma, tuulee ja sataa. Hyvä puoli tässä erittäin belgialaisessa säässä on se, että teille kylvetyt suolatonnit huuhtoutuvat jonnekin. Eipähän enää kirvele koirien tassuja.

Etupihan bambupuska näytti viime viikon pakkasissa tältä (ei, talo ei ole vinossa)

Puiston narsisseilla on nyt varmaan paljon mukavampaa, kun lumi on sulanut ympäriltä pois.

Pajunkissatkin kertoivat, että keväthän se sieltä tulee

Nilkka saa taas liikuntaa tutun fysioterapeutin luona. Ines uhkasi, että varovaisen alun jälkeen alkaa tulla rankempaa jumppaa. Tekee kuulemma kipeää. En kyllä yhtään välitä, ainakaan vielä. Tämän jalan on tultava kuntoon vaikka olisi mikä! Onnettomuudesta on jo puolitoista vuotta enkä vieläkään pysty kävelemään kunnolla. Selkäkin kipeytyy, kun kävely ei suju. Niska ja hartianseutu on ihan jumissa ja alaselkä vihoittelee, jos istun pitkään paikallani. Särkylääkkeistä on vähän apua, mutta en niitäkään viitsisi koko ajan syödä. Väsyttääkin koko ajan niin vietävästi, etten jaksa lähteä iltaisin edes sauvakävelemään. Se voisi niskakipuun auttaa.

Nyt on lomat lomailtu taas joksikin aikaa. Uuden vuoden tienoon vietimme Belgian rannikolla ja olin oikein tyytyväinen, ettei ollut kesä. Taitaa loma-asuntojen reunustama hiekkaranta kuhista väkeä heinä- ja elokuussa, kun nytkin tuntui, että kaikki paikat olivat turisteja täynnä. Kesällä en tosin edes yrittäisi mennä rannalle, koska koirilta on sinne pääsy kielletty huhtikuusta alkaen aika pitkälle syksyyn.

Talvilomailijoita De Haanin hiekkarannalla

 Utuista Oostendea

Alkuviikosta lupaili säätiedotus runsaan kymmenen sentin lumikerrosta itäiseen Belgiaan ja lähes siltä istumalta kiinnitimme suksipussin auton katolle ja lähdimme katsomaan, josko Herzeboschissa voisi hiihtää. Paikka on Belgian hiihtomaajoukkueen harjoitusaluetta, jossa yleensä ladut ovat kunnollisia - jos vain on tarpeeksi lunta.

Tiistaina oli kaunis, aurinkoinen päivä, pakkasta runsaat kymmenen astetta ja puolet perheemme ihmisjäsenistä päätti lähteä laduille. Minä ulkoilutin koiria lumihangessa.

Keskiviikkona yritin minäkin suksilla oloa ja kivalta tuntui. Hiihtäminen hernerokkasumun seassa oli oikein hauskaa.

Nilkkaan sattui koko ajan, mutta kipu tuntui ihan hyvältä. Vasta viiden kilometrin jälkeen alkoi tuntua sen verran pahalta, että päätin oikaista tien kautta takaisin lähtöruutuun. Jalka oli pitkän aikaa kipeä, mutta ei kumma kyllä turvonnut yhtään. Ei hassumpaa liikuntaa ollenkaan.

Maanantaina aloitan taas fysioterapian. Saa nähdä, joko nyt saadaan nilkka liikkuvaksi. Olen yrittänyt sitä itse jotenkin jumpata, mutta ei siitä mitään hyötyä ole tainnut olla. Niskani olen vain saanut kipeäksi.

Joulupäivät menivät kokaten, laiskotellen ja ulkoillen. Aina mukana seuraava kamera unohtui kerran kotiin ja käytin tilaisuutta hyväkseni ja JUOKSIN! Nilkka kesti, mutta omituiselta tuntui. Tuskin juoksin yhteensä edes sataa metriä, mutta jonkinlainen alku se oli kuitenkin. Tiedänpähän nyt, että kunnon kengissä pääsen eteenpäin ihan pikkuisen vauhdikkaammin kuin kävellen. Yritän pian uudestaan.

Siirtolapuutarhanäkymä Brysselin reunalta (koiran kera)

Löydettiinhän me sitä lunta sunnuntaina. Ei tarvinnut edes paljon etsiä, kun lauantaista lähtien pyrytti jo täällä Brysselinkin nurkilla. Lähdimme kuitenkin Hoge Venenille katsomaan, miltä oikea talvi näyttää, emmekä muuten olleet ainoita. Ulkoilureittien varsilla olivat tienpenkat täynnä autoja ja ihmisiä. Ensimmäiset olivat ehtineet suksetkin kaivaa esiin ja hiihtelivät pitkin metsiä.

Onneksi olimme sen verran aikaisin liikkeellä, että vältyimme sentään menomatkalla suurimmalta ruuhkalta. Kotiin paluu olikin toinen juttu. Moottoritie oli aivan tukossa, emmekä sinne edes yrittäneet. Pikku teillä köröteltiin kesärenkaissa kahtakymppiä ja välillä alkoi jo usko loppua. Tuntui, ettei matka edisty laisinkaan. Onneksi täällä ei sentään niin paljon lunta satanut kuin Suomessa. Sellainen myräkkä saisi varmaan koko maan täydelliseen pysähdyksen tilaan.

Kuten kuvasta näkyy, liikennesäännöt ovat joskus vain viitteellisiä. Sitä paitsi pysähtymiskieltomerkkihän on melkein lumen peitossa, eihän sitä voi edes nähdä.

Tiistaina kävin näyttämässä nilkkaa ortopedin polilla sairaalassa. Ihan hyvältä kuulemma näyttää, vaikka parantumisen varaa vielä onkin. Kävely sujuu paljon paremmin kuin ennen leikkausta, koska ruuvit eivät ole enää esteinä. Nilkkaan jätetty ruuvi ei vaivaa yhtään eikä se ainakaan lääkärin mukaan mihinkään paikaltaan lähde. Aika yksinäiseltä se kuitenkin röntgenkuvissa näyttää.

Kun valitin erityisesti nilkan vasemmalla puolella tuntuvaa, joskus kovinkin pistävää kipua, lääkäri kertoi syyn. Murtuman korjaus ei ole onnistunut yhdestä kohdasta ihan niinkuin olisi pitänyt ja sen takia nilkka kipuilee. Skannasin viimeisimmät röntgenkuvat muillekin iloksi ja ympäröin toiseen kuvaan huonosti korjatun alueen. Minä en siinä mitään ihmeellistä näe, mutta kaipa asia on niinkuin lääkäri sanoo.

Ei ole ruuvilla kavereita enää

-Röntgenkuvat varmaan vääristävät totuutta, ei tuo nilkka nyt ihan noin suuri voi olla. -

Sain lääkäriltä taas lähetteen fysioterapiaan, jonka pitäisi tällä kertaa ihan oikeasti parantaa nilkan liikkuvuutta. Toivottavasti näin käy. Polille menen seuraavan kerran puolen vuoden päästä eli ensi vuoden huhtikuussa.  Täytyy varmaan hakea jatkoaikaa sairauskassan määrittelemään täydellisen paranemisen päivään, joka tällä hetkellä on helmikuun lopussa. Se on onneksi pelkkä ilmoitusasia; omalääkäri täyttää lomakkeen ja asia on sillä hoidettu.

Parin viikon kuluttua menen sairaalaan luuntiheysmittaukseen. Saas nähdä, mitä tuloksia sieltä saan. En yhtään ihmettelisi vaikka jonkinasteista osteoporoosia sairastaisin. Maitoa en ole juonut sitten lapsuusiän, piimää tai viiliä en voi sietää enkä jugurtistakaan paljon perusta. Juustoista sen sijaan pidän, ja ne ovatkin ruokavaliossani lähes ainoa kalsiumin lähde. No, tutkitaan ensin ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu.

Yksi kolmesta nilkan haavasta tulehtui viikonlopun aikana, tai ainakin niin luulen. Haavan ympärys oli tulipunainen, turvoksissa ja kuuma. En viitsinyt lähteä sairaalan päivystykseen jonottelemaan vaan etsin lääkekaapista vanhan Betadine-tuubin. Siinä oli onneksi vielä käyttöaikaa vuoden verran.

Puhdistin haavan, levitin sille ruskeaa mönjää, peitin steriilisiteellä ja annoin olla. Seuraavana päivänä poistin sidokset ja tulehdus oli kadonnut. Turvotus ja punoitus olivat poissa

Haavat, tai olisivatko ne jo arpia, nilkan kummallakin puolella kiristävät eikä nilkka taivu vielä ollenkaan hyvin. Nilkka on myös kovin arka. Piti tänään mennä käymään työpaikalla kollegan läksiäisissä, mutta en menekään. Ei huvita saada nilkkaan kolhuja ruuhkabussissa ja -metrossa. Kyllä Eva ymmärtää.

Äitini soitti eilen. Hän on nyt jäänyt sisarussarjansa viimeiseksi. Vanha tätini, äitini sisko, oli edellisyönä nukkunut rauhallisesti pois. Kävin kesällä häntä Terho-kodissa tervehtimässä ja silloin hän vielä oli pirteä sairaudestaan huolimatta. Syksyn edetessä tätini tila huononi ja osasimme odottaa suruviestiä. Haluaisin päästä hautajaisiin ja toivon, että saan töistä lomaa sitä varten.