Nilkka murtui ja mitä sitten

Nyt on hollannin koe ohi! Eilen sain arvailla huonoista kopiokuvista kauppojen aukioloaikoja ja ruokatarvikkeita ja kirjoittaa, kuinka päiväni vietän. Taisi se jotenkuten mennä, vaikka keskittymiskykyni ei ollut parhaimmillaan.

Vielä vähän aikaa ennen koetta luulin, etten edes ehtisi koko tilaisuuteen. Jouduin lähes koko iltapäivän riitelemään autoni maahantuojan autopalvelun kanssa, ja se ruljanssi vei toivottoman paljon aikaa. Kumma, kun yksinkertaisiakaan asioita ei osata hoitaa ilman dramatiikkaa. Jos minä asiakkaana tiedän, mikä autoa vaivaa, miksi sitä ei oteta todesta vaan vängätään ja vängätään vastaan.

Pari vuotta vanhassa autossani on ollut alusta asti vika, joka saa sen silloin tällöin jähmettymään niille sijoilleen. Maahantuoja on ollut ymmärtäväinen ja asiaa on tutkittu ja korjattu, mutta kokonaan ei ole vaiva parantunut. Aika usein vika on korjaantunut tunnin parin odottelulla ja ajopeli on taas kunnossa. Nyt oli hankalampi tilanne, kun auto oli jämähtänyt erittäin vaikeaan paikkaan. Vika oli kuitenkin sama kuin aina ennenkin, joten tiesin, kuinka asian selitän autopalvelun henkilölle. Alku sujui hyvin. Minulle luvattiin, että auto haetaan pois ja toimitetaan korjaamolle. Kun lopulta tajusivat, että nyt täytyykin hinausauton kanssa mennä hankalaan paikkaan, tuli toinen ääni kelloon.

Erittäin itsetietoinen rouvashenkilö *tiesi*, mikä autoani vaivasi eli ei mikään. Ihan omaa syytäni olin kuulemma sen saanut pahassa paikassa jysähtämään paikalleen, joten hinauspalvelu ei auttaisi. Kun kuitenkin yritin taivutella tekemään sen, mistä olen maksanutkin, sain ivallisen naurun kera vahvasti kielteisen vastauksen. Kylmästi kiitin ja suljin linjan. Sen jälkeen pääsi suustani jokunen rivi suomalaisia ärräpäitä. Taas kerran jouduin belgialaisen asiakaspalvelun jyräämäksi.

Onneksi omakorjaamolla tiedettiin, mistä oli kysymys ja sain asiallisia neuvoja puhelimitse. Myöhään illalla, hollannin kokeen jälkeen, autoparka oli ilmeisesti levännyt tarpeekseen, kun se lopulta suostui taas liikkumaan. Ensi viikolla se pääsee korjaamolle, ja taas kerran maahantuojan edustaja saa ihmetellä iänikuista vaivaa.

Saavat samalla tarkistaa, miksi digitaalisen näytön mukaan polttoaineen kulutus on 99,9 litraa sadalla kilometrilla. Jotain vikaa jossakin, ainakin siinä näytössä. Se tästä vielä puuttuisi, että joutuisin 50 kilometrin välein tankkaamaan.

Juttelin eilen hollannintunnilla kroatialaisen kurssikaverin kanssa. Se tavallinen tarina toi aikoinaan nuoren naisen Belgiaan ja muutama viikko sitten hän pääsi töihin poikaystävän kaverin timanttifirmaan Antwerpeniin. Silloin hän hehkutti, kuinka hienosta liikkestä työpaikka oli löytynyt ja kuinka hän saa opetella vaikeita, mutta mielenkiintoisia asioita.

Eilen kyselin, kuinka töissä sujuu. Ei oikein suju. Elenan työnä on liikkeen hallinnolliset asiat ja työvälineenään vielä kehitteillä oleva tietokoneohjelma. Kirjanpito- ja henkilöhallinto-ohjelma on kuulemma tarkoitus markkinoida muillekin saman alan yrityksille, kunhan se on lopullisesti valmis. Yhdeksän tunnin työpäivät ovat raskaita, kun mitään muuta ei voi tehdä kuin olla koneen ääressä ja opetella monimutkaisen ja vielä keskeneräisen ohjelman sielunelämää. Elena oli alussa päättänyt olla antamatta periksi vaikka kuinka vaikeilta ja raskailta päivät tuntuisivat, ettei kukaan luulisi, että hän luovuttaa helpolla. Nyt hän on alkanut tulla toisiin ajatuksiin.

Itku on monesti töissä kuulemma tullut. Ei mikään ihme! Yhdeksän tuntia on pitkä aika yrittää tehdä jotain, josta ei yhtään tykkää. En huomannut kysyä, koska Elenalla on vapaata, kun kuulemma lauantaisinkin pitää töissä olla. Totesin siinä jutellessamme, että työstä varmaan maksetaan hyvin, kun noin pitkiä työpäiviä teetetään, onkohan edes ihan laillista. Onneksi en tuolilta pudonnut, kun kuulin, että palkka on huimaavat 500 euroa kuussa! Viisi sataa ja töitä hullun lailla, ei voi olla totta! Pesti on joku harjoittelupaikka ja kuulemma työnantajan mukaan ihan oikein. Ihan en heti kyllä pysty tuota uskomaan.

Toivottavasti nuori nainen uskoo vanhemman puhetta ja alkaa etsiä uutta työtä. Ei sitä nyt ystävyyden varjollakaan voi ihan miten vaan ihmistä höynäyttää. Rikollista touhua, sanon minä.

Meillä ei töissä järjestetä samanlaisia pikkujoulujuhlia kuin Suomessa. Ei tarvitse arki-iltana pynttäytyä parhaimpiinsa, valvoa myöhään ja kerrata seuraavana päivänä rättiväsyneenä illan tapahtumia. Ei, meillä juhlitaan keskellä päivää. Tiedossani on tällä hetkellä kolmet juhlat kahden päivän aikana.

Oman yksikön lounastilaisuuteen tuomme kaikki jotain pientä syötävää. Minä lupasin vääntää lihapiirakoita ja toinen suomalaisemme tuo karjalanpiirakoita. Kaikenlaisia muitakin herkkuja on kuulemma tarjolla. Pomo tuo juomat ja italialainen sihteerinsä valmistaa jo traditioksi tulleen tiramisun. Joulukoristeet ovat jäljellä edellisistä vuosista.

Samana iltapäivänä on myös koko pääosaston bileet, mutta minulla on sinä iltana hollannin kurssi, joten jätän osallistumisen muille. Seuraavana iltapäivänä on oman osastomme juhla noin 200 hengelle. Sekin järjestetään nyyttikestinä.

Osastonjohtajan sihteeri oli kutsunut järjestelytoimikunnan koolle ja minäkin kuuluin kutsuttuihin. Heti palaverin alussa ilmoitin, että en valitettavasti voi osallistua koko juhlaan, kun minulla on lääkäriaika varattuna sille päivälle. Vastauksena yleistä hälinää ja kummastusta ja sitten sanottiin, että tottakai on osallistuttava, peruuta lääkäri. No, en varmasti peruuta.

Ainakin sun on jotain tehtävä juhlien hyväksi, sanottiin. Selvä, minä tuon lautasliinat ja vaikka kertakäyttölautasia, lupasin. Asia jäi silleen ja aikamme äänekkäästi listattuamme, mitä mikäkin yksikkö juhliin tuo, saimme kokouksen päättymään.

Viime minuuteilla koollekutsuja kääntyi minuun päin ja sanoi: Muista sitten, että lautasliinojen täytyy olla kauniita ja jouluisia. Leukani loksahti. Mitä se luuli minun hommaavan, vaaleanpunaisia servettejä koristeltuina kedon kukilla ja poutapilvillä?

Sain jo jokin aika sitten Eevalta haasteen, mutta vastaukseni on viipynyt ja viipynyt ja… 

Mitäs sitä sen kummemmin selittelemään, mutta a) olen hollannin tunnilla kaksi kertaa viikossa töitten jälkeen ja kotona vasta puoli kymmeneltä, b) illalla on pimeää eikä valokuvaus onnistu - ainakaan pihalla, c) väsyttää, d) on nälkä tai e) ei huvita mennä koneelle, kun silmät on muutenkin ristissä.

Sitä paitsi Eevan haaste on tosi haastava:

Laita blogiisi kuva ja selitys siitä paikasta/asiasta kodissasi mistä et pidä. Mikä sinua ärsyttää/hävettää/mihin haluat muutoksen. Sen jälkeen haasta 5 muuta blogia esittelemaan heidän ärsytyksiään.

Oli kertakaikkiaan vaikeaa valita, minkä/mitkä asiat esittelisin. Tuli oikein runsauden pula, kun niin moni kohta kotona pitäisi korjata, oma saamattomuus ihan ykkösenä

Seuraavassa pieni otos hommista, joita pitäisi tehdä. Joskus nämä ärsyttävät, joskus eivät:

Eiköhän näidenkin raukkojen pitäisi siirtyä pois pakkasesta kompostin lämpöön? Ja mitä naapuritkin sanovat?

Joku kumma vimma pistää minut hommaamaan vanhoja tauluja nurkat täyteen. Seinille en ole saanut kuin muutaman vaikka tilaa olisi. Nämä ovat naapurin paapan jäämistöstä. Pienemmät kuuluvat 40-luvun Brugge-sarjaan ja iso on iloinen lehmätaulu. Taitelija aivan tuntematon. Ehkäpä jonakin päivänä ripustan kaikki kirppareilta ja muista vastaavista gallerioista löytämäni maalaukset hujan hajan seinille enkä piittaa sommittelusta yhtään.

Tauluihin liittyy myös ikuisuusprojektini raamien maalaus. Muutin töissä toimistohuoneesta toiseen joku vuosi sitten ja ostin muutaman hauskan julistetaulun Trendhopperista harmaita seiniä piristämään. Samalla reissulla hain Ikeasta puunvärisiä raameja, jotka päätin maalata mustiksi. Ensimmäisen kerroksen sain levitetyksi, sitten tuli muuta tekemistä. Urakka on vieläkin kesken ja toimiston seinät paljaina. Kyllä minä nämä vielä maalaan, ihan varmasti! (Mistä noi pyykkipojat kuvaan ilmestyi?)

Ei pelargonienkaan varmaan enää ulkona pitäis olla. Nythän on jo aika ripustaa jouluvaloja pihakuusiin ja -pensaisiin eikä ihastella nuutuneita kesäkukkia kuistin kaiteella.

Eikös numerot 5 ja 2 ole aika samanlaisia? Minäpä haastan leikkiin mukaan kaksi uutta blogituttavuuttani, Leenan ja Marjukan.

Lopuksi vielä arvoitus: Mikä oli purjopenkissä vikana marraskuun lopulla?

Vastaus: Ei mikään! Ne ovat talvipurjoja ja saavat olla maassa kunnes syödään pois. No, rikkaruohot voisi ehkä kitkeä.

Tällään itseni joka aamu kahvikupin kanssa telkkarin eteen teksti-tv:n säätiedotusta tutkimaan. Joku kumma kutitus on ollut koko viikon, kun olen seurannut sään kehitystä. Tänne on tulossa lunta!

Tänä aamuna flaaminkielinen ykkönen tosin kertoi, että Brysselin nurkilla jyrisee ukkonen, sataa vettä, rakeita ja lunta sekä tuulee 60 - 80 km/h. Vaikuttaa ihan myrskyltä. Hoge Venenin alueelle on viikonloppuna luvassa talvista keliä, lumisadetta ja pikku pakkasta. Tuntuu mukavalta. Luultavasti meidän sortin sakki kääntää auton nokan osoittamaan jonnekin Malmedyn suuntaan ja lähtee etsimään äärimmäisiä olosuhteita.

Muistan, kun joskus ihan Belgiassa olon alkuaikoina kuulimme radiosta, että rannikolle oli odotettavissa myrskyä. Siltä istumalta piti lähteä katsomaan, miltä meri näyttää, kun oikein kunnolla rymisee. Upeaahan se oli, vaikka vettä tuli taivaan täydelta, hiekka lensi silmiin ja suuhun ja pystyssä ei meinannut pysyä. Myöhemmin kuulimme, että ihmisiä oli varoitettu menemästä rannalle voimakkaan myrskytuulen takia. Jotenkin se varoitus oli meiltä mennyt ohi korvien, kun oli ihan pakko mennä.

Olin eilen ensimmäistä päivää ihan oikeasti töissä. Tosin vasta iltapäivällä, koska aamulla kävin röntgenissä ja lääkärin juttusilla sairaalassa - siitä vähän myöhemmin lisää.

Työkaverit juhlistivat paluutani valtavan suurella kukkakimpulla. Nyt on kiva kirjoitella piilossa kukkapuskan takana ;). Tietysti vaihdettiin kuulumiset kaikkien kanssa ja paljon oli puhuttavaa. Yksi kollega manasi kotikatunsa viemäriremonttia, joka on nyt kestänyt muutaman kuukauden.

Kaupunki päätti remontoida ikivanhat viemärit, koska kadun varren talot ovat parin viime vuoden aikana kärsineet tulvista. Kellarit ovat rankkasateiden aikana muuttuneet jätevesialtaiksi.

Nyt katu on poikki milloin mistäkin ja asukkaiden on vaikea päästä koteihinsa ja niistä pois. Joku osa kadusta on jo korjattu, uudet viemäröinnit ovat paikallaan ja katua on päällystetty. Työkaverini kyllä tiesi, että päällyste avataan ainakin vielä kerran. Sitä en yhtään ihmetellyt, sillä niinhän joka paikassa tehdään. Ensin asennetaan viemärit ja muurataan katu kiinni, sitten taas avataan ja toinen porukka ryhtyy vetämään kaapeleita. Tai näin luulin, mutta tällä kertaa asia ei näin olekaan.

Kun viemäröinti on asennettu ja katu asfaltoitu, alkaa viemäriputkiston testaus (Olisiko tämä sitä koeponnistusta?). Jos kaikki sujuu hyvin, asfaltti pysyy paikallaan, mutta jos huomataan, että viemäriputkisto ei vedäkään niin kuin on suunniteltu, katu avataan taas ja vialliset kohdat tai kenties koko putkisto korjataan.

Eikö tällaista isoa remonttia voisi suunnitella niin hyvin, että tiedettäisiin jo alussa, kuinka suuret putket alueelle tarvitaan? Miksi asukkaiden täytyy kärsiä siitä, että kaupunki haluaa oppia kantapään kautta, kulkeeko jätevesi sinne minne pitääkin vai päättäkö se nousta kellareihin lillumaan? Ihan varmasti tässäkin maassa on insinöörejä, jotka osaavat suunnitella. Vai onkohan tämä joku kustannuskysymys? En kuitenkaan oikein ymmärrä.

Oltuani nyt yli vuoden lähes liikkumatta painoni on kiitettävästi kohonnut. Odotan jo innolla aikaa, kun pääsen taas lenkkipolulle tai muuten rääkkäämään nykyistä, pulleaa olemustani. Liikunnan aloittamisesta haavelleissani olen tutkiskellut erilaisia dieettejä, mutta niin vähää en voi syödä, että paino putoaisi. Sitäpaitsi pidän hyvästä ruuasta.

Jokunen aika sitten törmäsin karppaus-nimiseen dieettiin. Sana oli minulle aivan uusi ja ensimmäiseksi se toi mieleeni karpin. Olen joskus nähnyt näitä särkikaloja lammikoissa uiskentelemassa. Kaladieetti?? Eipä sittenkään, termi tarkoittaa hiilihydraatintona dieettiä, ja luullakseni karppaus tulee englanninkielisestä sanasta carbohydrate = hiilihydraatti. Mielenkiintoni heräsi ja nyt yritänkin jättää hiilihydraatteja pois ruokavaliostani. Katsotaan, kuinka käy.

Karppaus.infolla seikkaillessani löysin foorumista otsikon Slangisanastoa kaikille karppaajille ja huomasin, että olen auttamatta vanhanaikainen. Minä en tajua, miksi hyvä sana pitää vääntää toiseksi, muka modernimmaksi tai helpommaksi. Ymmärrän, että hiilihydraatiton ruokavalio kääntyy karppaukseksi, koska virallinen termi on pitkä ja ehkä vaikeakin sanoa, mutta entäs nämä sitten:

Seuraavia sanoja olen inhonnut jo vuosia, eikä niillä ole välttämättä mitään tekemistä karppauksen kanssa:

Taidan olla vanhanaikainen, vanha, muuten vain suomen kieltä ymmärtämätön tai kenties noita kaikkia. Kuitenkin pidän enemmän kokonaisista sanoista kuin väkisin tehdyistä väännöksistä. Jos joku inhoamistani sanoista saa Kielitoimiston hyväksynnän, lupaan syödä  kokonaisen valkkarilla maustetun broitskun valkkarin kera. Olisikohan siinä paljon hiilareita?

Minulla oli viikonloppuna onni todistaa ihan lähietäisyydeltä täkäläistä tapaa siitä, kuinka omaisuus vaihtaa omistajaa eli löytäjä saa pitää.

Olimme leiriytyneet asuntovaunuinemme leirintäalueelle aivan Semois-joen rantaan lähellä Bouillonia. Meillä oli jopa oma pieni rantakaista käytössämme. Niin oli naapurillakin, joka taisi olla alueen vakituinen asiakas, koska vaunu oli tukevasti maahan tuettu ja eteen oli rakennettu pieni terassi. Naapuri oli myös väsännyt puutarhalaatoista portaat ja tasanteen jokirantaan

Juuri tänä viikonloppuna naapuri ei ollut paikalla, joten toinen asuntovaunuilija näki tilaisuutensa tulleen. Rannalle ilmestyi kaksi naisihmistä pienten kärryjen kera ja toinen heistä alkoi nostella pihalaattoja vedestä kärryyn. En aluksi edes tajunnut, mistä oli kysymys, mutta pianhan se selvisi. Naiset olivat löytäneet laatat vedestä ja nyt ne saisivat uuden kodin jonkun toisen asuntovaunun edustalla. Rouvien piti tehdä peräti kaksi reissua saadakseen kaikki haluamansa ylös. Iloisesti meille jotain huikaten he lopuksi poistuivat paikalta.

Myöhemmin kävin tutkimassa, oliko epäilykseni ollut oikea. Naapuri oli laatoilla tukenut vaununsa etuteltan reunoja, joten ilmeisesti myös rannassa olleet laatat olivat hänen tuomiaan. Hetken olin sinisilmäisesti ajatellut, että naiset olivat vain pesseet omia pihalaattojaan rantavedessä, mutta tyhmä ajatushan se oli. Varkaissa he olivat. Ehkä oli helpompaa nostella raskaita laattoja vedestä ja kuljettaa ne pois kuin ajaa Bricoon ja ostaa omat. Säästyihän naisilta samalla muutama euro.

Löytäjä saa pitää -tapa on täällä kuulemma erittäin yleistä. Itse siihen tutustuin unohdettuani kerran sateenvarjon kahvilaan. Huomasin asian heti ulkona, mutta varjo oli jo löytänyt uuden omistajan, kun palasin sitä etsiskelemään. Tarina kertoo myös etupihalle hetkeksi jätetystä ruohonleikkurista, jonka ohikulkija sattui “löytämään” ja yritti viedä mennessään. Oli vielä kovaäänisesti kadulla protestoinut, kun omistaja juoksi perään ja kiskoi koneen löytäjän käsistä.