Nilkka murtui ja mitä sitten

Tänään tulee vieraita! Tuo nyt taisi olla ihan väärin sanottu, yksihän niitä tulee eikä sekään yhtään vieras. Poikani tulee käymään muutamaksi päiväksi. Olemme jo pitkän aikaa tutkineet kalentereita ja miettineet ja pohtineet, koska hänellä olisi aikaa tulla Belgiaan. Onneksi vihdoin ja viimein on opiskeluissa sellainen aukko, että hän pääsee matkaan. Odotan jo innolla.

Sain torstain ja perjantain vapaaksi töistä, joten ehdimme jopa jossain käymään, jos siltä tuntuu. Mitään suunnitelmia ei vielä ole, mutta eiköhän me jotain keksitä. Vaikka ei meidän välttämättä mihinkään tarvitse mennäkään, parasta on kun saadaan olla muutama päivä yhdessä ja touhuta mitä mieleen tulee.

Tosin yksi pakollinen kuvio pojan vierailuihin kuuluu: Aina ennen tuloaan hän varmistaa, että kai sitten kokataan simpukoita ja frittejä. Tottakai kokataan, muu ei tulisi mieleenikään! Kyllä lasten täytyy ainakin kerran käyntinsä aikana saada syödä kattilallinen simpukoita ja iso kulhollinen itse tehtyjä ranskanperunoita majoneesin kera. Eikös se ole kauhean terveellistäkin?

Kävin Suomessa viime viikonloppuna vaikka lähtiessä oli sen verran vastusta, että luulin matkan kokonaan jäävän tekemättä. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt vaan pääsin tätini hautajaisiin ajoissa ja aikaa jäi vielä perheellekin. Kiva olisi useammin nähdä.

Töitä on poissa ollessani kertynyt oikein runsain mitoin enkä oikein ole tiennyt, mistä aloittaisin. Kauan en kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, kun minulle kerrottiin, että torstaina ja perjantaina pitäisi olla pomon tukena ja turvana yksikömme järjestämässä isossa konferenssissa. Olin yllättynyt. Konferenssia on järjestelty nyt vuoden verran enkä ole ollut missään tekemisissä koko jutun kanssa ja nyt yhtäkkiä mikään ei onnistu ellen ole paikalla.

Ihmettelin asiaa oikein ääneen ja pomo ilmoitti, että koska olen ollut niin paljon sairaslomilla, ei minulle ole asiaa voinut kertoa aikaisemmin. -Täh? Onhan olemassa puhelin ja sähköposti, joilla asian olisi aivan varmasti voinut minulle kertoa. Vaan eipä taida auttaa ihmettely. Huomenna kahdeksalta on oltava vastaanottamassa VIP-vieraita ja ohjaamassa heitä aamukahville komissaarin kanssa.

Kuten arvata saattaa, minulle iski pieni vaatepaniikki. Kotona löhöilyn aikana kroppani läskit ovat mystisesti muuttaneet paikkaansa eivätkä kaapissa roikkuvat vaatteeni ole seuranneet esimerkkiä. Mikään ei tunnu sopivan päälle. Ruokatunnilla oli pakko lähteä kauppoihin törmäilemään ja etsimään pari siedettävää paitapuseroa.

Ruotsalaisen kaupan tangoilta muutaman löysinkin ja siirryin vaatteineni pitkän kassajonon päähän. Minkähän takia vaatekauppojen henkilökunta on pienimmillään ruokatuntien aikana? Luulisi, että edes kassat olisivat miehitettyinä, mutta nytkin paikalla oli vain kaksi henkilöä, joista toiselle homma näytti olevan täysin vierasta. Minun tuurillani jouduin tumpelon kassalle. Ensimmäiseksi hän varoitti minua nostamasta laukkuani tiskille, ettei vahingossa pudottaisi vaatteiden hälytysnappuloita laukkuuni. Ei ole kassoilla helppoa.

Huomenna olen skarppina joka paikan höylänä konferenssissa. Toivottavasti ei tarvitse ihan kauhean paljon juosta.

Varasin tänään lentoliput Suomeen tätini hautajaisiin ilman lomalupaa esimieheltäni. Kaikki tuntuvat olevan syyslomalla tällä viikolla, enkä saanut loma-anomukselleni vahvistusta. Varasin lennot silti. En kertakaikkiaan voinut olla käyttämättä Finnairin edullista tarjousta hyväkseni. Tuskinpa minulta näitä kahta lomapäivää kielletään.

Kiva mennä käymään Suomessa pitkästä aikaa, vaikka syy ei olekaan yhtään hauska. Kuitenkin tiedän, että näen hautajaisissa sukulaisiani, joita nykyisin tapaan erittäin harvoin. Tuskin näkisin heitä silti sen usammin vaikka Suomessa asuisinkin.

Kesällä törmäsin sattumalta serkkuuni, jonka kanssa vietimme ikimuistoisen sairaala-ajan joskus lapsina, kun salmonella-epidemia roihusi etelä-Suomessa. Siinä kaupan portailla jutellessamme totesimme, että seuraavaksi varmaan näemme hautajaisissa. Näinhän se on, nykyisin tapaan serkkujani varmimmin vanhempiemme hautajaisissa. Vielä jokunen vuosi sitten tapasimme häissä, mutta vuodet vierivät ja kaikki me vanhenemme. Nyt on hyvästijättöjen aika.

Onneksi perässämme tulevat nuoret, jotka jatkavat perinteitä, omiaan tai meidän vanhempien. Ei sillä ole väliä. Kiertokulkuahan tämä elämä on.

P.S. Mistähän tuo omituinen mainos on sivupalkkiin tullut? Yritin poistaa sitä, mutten pystynyt. Tosi ärsyttävä, ja taas uusi syy siihen, että tämä blogi siirtyy jonnekin muualle.

P.P.S. Vasta kolmannella yrityksellä onnistuin julkaisemaan tämän postauksen. Lisää ärsytystä.

Yksi kolmesta nilkan haavasta tulehtui viikonlopun aikana, tai ainakin niin luulen. Haavan ympärys oli tulipunainen, turvoksissa ja kuuma. En viitsinyt lähteä sairaalan päivystykseen jonottelemaan vaan etsin lääkekaapista vanhan Betadine-tuubin. Siinä oli onneksi vielä käyttöaikaa vuoden verran.

Puhdistin haavan, levitin sille ruskeaa mönjää, peitin steriilisiteellä ja annoin olla. Seuraavana päivänä poistin sidokset ja tulehdus oli kadonnut. Turvotus ja punoitus olivat poissa

Haavat, tai olisivatko ne jo arpia, nilkan kummallakin puolella kiristävät eikä nilkka taivu vielä ollenkaan hyvin. Nilkka on myös kovin arka. Piti tänään mennä käymään työpaikalla kollegan läksiäisissä, mutta en menekään. Ei huvita saada nilkkaan kolhuja ruuhkabussissa ja -metrossa. Kyllä Eva ymmärtää.

Äitini soitti eilen. Hän on nyt jäänyt sisarussarjansa viimeiseksi. Vanha tätini, äitini sisko, oli edellisyönä nukkunut rauhallisesti pois. Kävin kesällä häntä Terho-kodissa tervehtimässä ja silloin hän vielä oli pirteä sairaudestaan huolimatta. Syksyn edetessä tätini tila huononi ja osasimme odottaa suruviestiä. Haluaisin päästä hautajaisiin ja toivon, että saan töistä lomaa sitä varten.

(Vähän alkaa ottaa päähän tämä blogipohja! Tekstit ovat jo pitkän aikaa kadonneet taivaan tuuliin tai ainakin jonnekin bittiavaruuteen. Nyt kirjoitan kaikki jutut muualla ja kopioin ne tänne. Pitäisi varmaan vaihtaa blogipalvelun tarjoajaa. Ja tietysti fonttikin meni ihan metsään. Kele!)

Juttelin eilen illalla tyttäreni kanssa puhelimessa. Puhuttiin niitä näitä ja yhtäkkiä hän sanoi: “Äiti, arvaa mitä viime yönä tapahtui!” En minä osannut yhtään arvata, en edes aavistaa, mitä olisi voinut tapahtua.

Yleensä tytär muistaa lukita talonsa ulko-oven, mutta toissayönä oli unohtanut sen tehdä. Joskus kahden jälkeen yöllä oli ovi kolahtanut ja tytär herännyt. Hän kuuli, kuinka joku tuli sisään ja kolisteli yläkertaan, jossa ei asu ketään. Tytär tietysti pelästyi kamalasti, mutta päätti nousta ylös ja sytyttää valot. Sitten huusi ja kyseli, kuka siellä oikein oli ja että olis paras häipyä ennen kuin poliisi tulee ja vie. Portaikosta miesääni vastasi asuvansa talossa ja siitä tytär kimmastui ja huusi vihaisena, että talossa asuu hän eikä muita ja NYT ULOS!

Lopulta erittäin humalainen nuori mies ilmestyi eteiseen ja uskoi lopulta, että ei taidakaan olla kotonaan. Tytär lukitsi oven yöllisen vieraan kadottua. Oli kuitenkin kauhuissaan vielä kauan jälkeen päin.

Eilen jutellessamme hän jo vähän nauroi asiaa ja omaa käytöstään. Ei ollut hädissään muistanut, onko hätänumero 112 vai 118. Oli katsellut keittiöstä kättä pidempää ja nähnyt pätkän kupariputkea ja sakset, joilla oli päättänyt aiheuttaa mahdollisimman paljon vahinkoa, jos kutsumaton vieras hyökkää päälle. Oli hän jo kerinnyt sitäkin pohtia ja murehtia, että omassa keittiössäkö hänen täytyy joku tappaa.

Kaikenlaista sitä ehtiikin lyhyessä ajassa miettiä. Peloissaan ei ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että vieressä oli kylpyhuone, jonka oven saa sisäpuolelta lukkoon ja kädessä kännykkä, jolla voi soittaa apua. Taitaa olla luonnekysymys, tarmokas tyttö ei hevillä karkuun lähde.

Pohdimme, että poika saattoi olla uusi kaupungissa, ehkä syksyllä opiskelunsa aloittanut, joka erehtyi talosta. Iloisen opiskelijaillan jälkeen aikamoisessa humalassa ei ollut löytänyt oikeaa osoitetta kaupungin vanhoissa puukortteleissa vaan erehtyi talossa. No, oli kuinka oli, tästä lähin tytär lupasi pitää oven varmasti öisin lukossa.