Nilkka murtui ja mitä sitten

Kävin aamulla sairaalassa luutiheystestissä. Mistään en etukäteen ollut ottanut selvää, minkälainen testi oikein on. Tiesin ainoastaan, että jotain sillä on tekemistä CT-skannauksen kanssa, koska siltä tiskiltä ajan varasin. (Suomeksi se on vissiin tietokonekerroskuvausta, mutta skannaus tuntuu sanana helpommalta.)

Minut ohjattiin kuvauspöydälle ja kun yritin kysellä, että pitääkö riisua, hoitaja pyysi vain vähän housun vetoketjua aukaisemaan. Kuvauslaite oli jonkinlainen leveä kehä, joka hiljaa siirtyi lantion ja ylävartalon kohdalle pyörimään. Jos kärsisin ahtaanpaikan kammosta, olisin ehkä mennyt paniikkiin. Kehä tuli välillä niin lähelle naamaa, että silmät oli pakko sulkea.

Sen jälkeen minut vietiin toisen kuvauskoneen alle ja tällä kertaa piti päällimmäiset vaatteet ottaa pois. Vasen jalkani sidottiin telineeseen kiinni ja kone aloitti työnsä. Näin  kuinka reisiluuni ja lantioni piirtyivät monitorille. Seuraavaksi piti nostaa jalat tyynyt päälle ja kone kuvasti selkärankaani mahan puolelta. Se oli siinä, ei sattunut yhtään. Tulokset menevät viikon kuluttua lääkärilleni ja lasku tulee kotiin.

Mielenkiintoista tietää, onko luustoni luunkovaa, haurasta haperoa vai jotain siltä väliltä.

Tiistaina kävin näyttämässä nilkkaa ortopedin polilla sairaalassa. Ihan hyvältä kuulemma näyttää, vaikka parantumisen varaa vielä onkin. Kävely sujuu paljon paremmin kuin ennen leikkausta, koska ruuvit eivät ole enää esteinä. Nilkkaan jätetty ruuvi ei vaivaa yhtään eikä se ainakaan lääkärin mukaan mihinkään paikaltaan lähde. Aika yksinäiseltä se kuitenkin röntgenkuvissa näyttää.

Kun valitin erityisesti nilkan vasemmalla puolella tuntuvaa, joskus kovinkin pistävää kipua, lääkäri kertoi syyn. Murtuman korjaus ei ole onnistunut yhdestä kohdasta ihan niinkuin olisi pitänyt ja sen takia nilkka kipuilee. Skannasin viimeisimmät röntgenkuvat muillekin iloksi ja ympäröin toiseen kuvaan huonosti korjatun alueen. Minä en siinä mitään ihmeellistä näe, mutta kaipa asia on niinkuin lääkäri sanoo.

Ei ole ruuvilla kavereita enää

-Röntgenkuvat varmaan vääristävät totuutta, ei tuo nilkka nyt ihan noin suuri voi olla. -

Sain lääkäriltä taas lähetteen fysioterapiaan, jonka pitäisi tällä kertaa ihan oikeasti parantaa nilkan liikkuvuutta. Toivottavasti näin käy. Polille menen seuraavan kerran puolen vuoden päästä eli ensi vuoden huhtikuussa.  Täytyy varmaan hakea jatkoaikaa sairauskassan määrittelemään täydellisen paranemisen päivään, joka tällä hetkellä on helmikuun lopussa. Se on onneksi pelkkä ilmoitusasia; omalääkäri täyttää lomakkeen ja asia on sillä hoidettu.

Parin viikon kuluttua menen sairaalaan luuntiheysmittaukseen. Saas nähdä, mitä tuloksia sieltä saan. En yhtään ihmettelisi vaikka jonkinasteista osteoporoosia sairastaisin. Maitoa en ole juonut sitten lapsuusiän, piimää tai viiliä en voi sietää enkä jugurtistakaan paljon perusta. Juustoista sen sijaan pidän, ja ne ovatkin ruokavaliossani lähes ainoa kalsiumin lähde. No, tutkitaan ensin ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu.

Tässä ne ovat, nilkastani poistetut jalometallit:

Yksi koukku jätettiin jalkaan muistoksi. Oli kuulemma niin tiukasti luun sisällä, ettei kannattanut kaivaa irti. Pysyköön nilkassa, jos lupaa olla paikallaan. 

Sairaalareissu oli tylsä. Leikkaus varmaan meni ihan hyvin, vaikka lääkäri joutuikin tekemään nilkkaani ylimääräisen reiän saadakseen ruuvin ulos. Nukutuksesta herätessäni en millään muistanut salasanaani, mikä suututti minua suuresti. Osastolla saamani iltapala ei pysynyt sisällä. Nilkkaa särki enkä saanut kunnolla nukutuksi. Vaivasin yöhoitajaa kipulääkepyynnöilläni.

Lauantaina odotin kolmisen tuntia kotiinpääsyä kunnes yksi hoitajat tajusivat, etten pääse asiaa hoitamaan osaston toimistoon. En nimittäin pystynyt liikkumaan kuin yhdellä jalalla hyppien, joten lopulta hoitajien piti tulla huoneeseeni kotiutuspapereiden kanssa.

Sain mukaani viikonloppupakkauksen särkylääkkeitä ja läjän muitakin pillereitä, jotka hetken kuluttua otettiin pois. Ne oli kuulemma tarkoitettu jollekin toiselle. Hoitajilla tuntui olevan muutenkin potilaiden lääkkeet sekaisin, kun niitä hermostuneina kiikuttivat edes takaisin.

Olin koko ajan ihmetellyt hoitajien hieman epäystävällistä käytöstä ja se taisi selvitä viime minuuteilla. Yksi hoitaja totesi, että minähän olin Englannista ja samaan hengenvetoon kysyi, mitä tein Belgiassa. Kun sanoin, että olin Suomesta enkä Englannista, hän näytti kovin yllättyneeltä ja ilmoitti iloisena kansalaisuuteni muillekin. Onkohan joku britti saanut koko osaston henkilökunnan varpailleen?

Tässä vähän inhorealismia herkkähipiäisille. Laskuni mukaan turvonneessa nilkassa on niittejä yhteensä noin 25.

Kävin maanantaina taas kerran sairaalassa kaikenmaailman kokeissa, koska edellisistä oli jo yli puoli vuotta. Eivät tulokset enää kelpaa.

Ilmoittautumisluukulla sain vastaani tyypillisen belgialaisen asiakaspalvelijan. Herra otti paperini, rämpytti jotain masiinaa tiskin takana, antoi paperit takaisin muminan saattelemana. Anteeksi, mitä? “Mene käytävän päähän”, oli vastaus. “Mutta kun mulla on näitä erilaisia kokeita…”. Taas: “Mene käytävän päähän” ja mulkaisu. No, meninhän minä lopulta ja käytävän päässä laboratorion ilmoittautumisluukulla olikin aivan toisenlainen palvelu. Asiat selkisivät hetkessä. Pari tunnin päästä maksoin kassalla 18 euroa, eli pelkästään nukutuslääkärin korvauksen. Lopuista saan laskun kotiin.

Sairaalasta tuli myös kirje, jossa toivotettiin tervetulleeksi leikkaukseen perjantaina. Sanovat kirjeessä, että minun pitäisi ottaa mukaani 2500 euroa etukäteismaksuksi, ja jos haluan yhden hengen huoneen, vielä 500 euroa lisää. Onneksi työnantaja lähetti vihdoin tällä viikolla sairaalalle maksusitoumuksen, ettei minun itse tarvitse koko operaatiota maksaa.

Rahan lisäksi pitäisi ottaa mukaan neljä (!) käsipyyhettä, neljä pesulappua, yksi kylpypyyhe, saippuaa, hammasharja, paperinenäliinoja, yöpuku, aamutakki, aamutossut, lukemista ja joku tukisukka, josta en ole koskaan kuullutkaan. Ihmettelen tuota pyyheliinojen määrää. Aion olla tottelematon ja ottaa mukaani vain yhden pyyhkeen. Tuskin ehdin kovin usein suihkussa käydä runsaan vuorokauden aikana, josta varmaan noin 12 tuntia olen lähes tiedottomana.

En tiedä, mikä Suomen sairaaloiden käytäntö nykyisin on, mutta luulen, että siellä potilaat käyttävät sairaalan vaatteita ja pyyheliinoja ja varmaan sairaala tarjoaa kylpysaippuankin. Suomessa tuolta listalta ottaisin varmaan vain hammasharjan mukaani. No, lisäksi tietysti naamarasvat ja muut tuiki tärkeät kosmetiikat.

Töissä olen rivien välistä lukenut hyvin hienovaraista vihjailua siitä, että leikkaukseni ja tuleva sairaslomani osuvat tosi huonoon aikaan. En ole ollut kuulevinani. Yksi työkaverini joutui alkuviikosta pitkälle sairaslomalle uupumisen takia ja nyt on yksikössämme huomattavissa pientä paniikkia. Tällä kertaa en leikkausaikaa enää muuta. Viime syksynä siirsin työasioiden takia leikkaustani, ja jos niin en olisi tehnyt, nilkka olisi varmasti jo paljon nykyistä parempi. Kyllä töissä varmaan pari viikkoa pärjätään ilman minuakin.

Vihdoin ja viimein osuimme ortopedin kanssa samaan aikaan vastaanotolle ja saimme sovituksi ruuvinpoistoleikkauksen ajan. Perjantai, lokakuun 3. menen sairaalaan leikattavaksi ja seuraavana päivänä pääsen kotiin. Saan kaksi viikkoa sairaslomaa ja urheilu on kiellettyä kuuden viikon ajan leikkauksen jälkeen. Normaali kävely ja polkupyöräily on sallittua, mutta rajummat urheilulajit kuten jalka- tai koripallo, ovat kiellettyjen listalla. No, enpähän ole noita ennenkään harrastanut, joten ei taida olla vaikeaa elää niitä ilman kuutta viikkoa.

Voimallinen liikunta on kiellettyä siksi, että nilkka saattaa murtua ruuvin reikien kohdalta uudestaan, jos lähden riuhtomaan liian aikaisin. Lupaan, etten ala harrastaa rugbya tai potkunyrkkeilyä ainakaan toistaiseksi. Sauvakävely saa riittää muutaman viikon ajan.

Nyt pitää muistaa lähettää maksusitoumusanomus (Kylläpä suomen kielessä on pitkiä sanoja!) sairauskassalle ja käydä yleislääkärin juttusilla. Hänen täytyy kirjoittaa työnantajalleni todistus siitä, että nilkkavamma ei ole täysin parantunut 5.10., joka minulle on määräpäiväksi annettu. Taitaa kulua jonkin aikaa ennen kuin saan unohtaa koko ikävän murtuman. Epäilen, että muutama käynti fysioterapiassakin on vielä tarpeen, jotta nilkka alkaisi liikkua normaalisti.

Piti tänään olla nilkan röntgenkuvaus, mutta eipäs ollutkaan. Sain sairaalasta tiistaina kirjeen, jonka mukaan röntgen- sekä lääkäriaikaa oli siirretty viikolla. Ensi viikon perjantaina pääsen toivottavasti lopultakin suunnittelemaan lääkärin kanssa leikkausajankohtaa.

Sanoin tänään parille työkaverille, että tällä kertaa en aio siirtää leikkausta minkään työtehtävän takia yhtään päivää niin kuin viime syksynä tein. Nyt pitää jalka saada kuntoon mahdollisimman pian. Paranemiseen on mennyt jo turhan kauan.

Oli eilen sairaalakäynti. Piti käydä röntgenissä ja ortopedin juttusilla, mutta joku oli möhlinyt ja sairaalan listojen mukaan minun olisi pitänyt olla siellä jo viikko sitten. Muistan ihan varmasti, että puhelimessa sanottiin torstai 28. elokuuta! Vaikka olisi kuinka huono kielitaito, ei yhtä ja kahdeksaa voi millään sekoittaa keskenään. Sairaalassa oli kyllä tehty paljon muutoksia kesän aikana ja ilmoittautumissysteemikin oli kokonaan uudistunut. Erehdyksen syy saattoikin olla siinä.

Tottakai varasin uudet ajat. Ensi viikolla menen kuvauttamaan nilkan ja seuraavalla viikolla käyn juttelemassa lääkärin kanssa ja sopimassa leikkausajan. Toivottavasti leikkausta ei tarvitse kauaa odottaa. Syksyllä olisi muutakin tekemistä kuin lepuuttaa leikattua nilkkaa.

Jalka on nyt ihan ennallaan, ei parempi eikä huonompi. Jonkin verran jaksan sen kanssa kävellä, mutta lenkin jälkeen nilkka on kuin pyöreä kuin pallo. Kunnollisia (lue: kauniita) kenkiä en voi varmaan vielä pitkään aikaan käyttää. Ellei nyt tuo sunnuntaitorilla laukkukauppiaan pöydällä näkemäni yksilö sopisi. Korko taitaa kyllä olla liian korkea.

Ines-terapeuttini käski minun kävellä polvet hieman koukussa. Kuulemma kävely näyttää normaalimmalta niin. En ihan heti uskonut. Kuka on koskaan nähnyt ihmisen kävelevän polvet koukussa ja näyttävän normaalilta? Mr Bean ei näytä normaalilta koukkupolvena koikkelehtiessaan enkä näytä minäkään.

Töissä olen muutaman kerran yrittänyt kävellä polvia koukistaen, mutta työkavereiden reaktiot ovat olleen niin riemukkaita, että lopetin pelleilyn ja jatkoin “normaalia” klenkkaamista. Kyllä töissä hauskaa saa olla, mutta tuskin nauruun tappaminen on sallittua.

Olen viime aikoina yrittänyt kävellä ja liikuttaa nilkkaa entistä enemmän. Uskalsin jopa lähteä koiran kanssa ulos. Normaalisti puolessa tunnissa kierrettävä lenkki kesti nyt yli tunnin eli hidasta oli.

Sairaalakin muisti minua. Lähettivät leikkauspäivän sairaalalaskun minulle eikä sairauskassallemme, mihin se olisi kuulunut. Kokonaissumma on 846 euroa, josta puolet kattaa oloni päiväsairaalaosastolla. Aika hyvä hinta, kun ottaa huomioon, että olin lähes koko päivän joko leikkaussalissa tai heräämössä. Edes ruoka-aikana en ollut paikalla, joten jäi kokematta sekin kulinaarinen nautinto. Lähetin laskun edelleen sairauskassalle maksettavaksi.

Sain Kivimieheltä palkinnon. Kiitos kovasti huomioimisesta.

1.You have to nominate 5 blogs,which haven’t had awards before.

2.Each of the blogs must have a purpose!

3.The nominated blogs must make a link back to this page!

4.The logo from the award must be put on their blog and it must link back to this blog.

Minun pitäisi luovuttaa palkinto viidelle blogille, joilla on tarkoitus, mutta enhän edes seuraa muunlaisia. Kovin on vaikeaa valita niistä viittä, joten haluan palkita teidät kaikki.

Tänään häipyi kipsi jalkani ympäriltä. Aamulla kävin sairaalan polilla ensin röntgenissä ja sitten lääkärin juttusilla. Tällä kertaa sainkin oikein kaksi lääkäriä samaan aikaan nilkkaani ihailemaan. Tai niin luulin. Toinen taisikin olla vasta lääketieteen opiskelija, kun hyvin joustavasti siirtyi etuvasemmalle oikean lääkärin ryhtyessä tutkimaan nilkkaani.

Nyt joudun käyttämään kyynärsauvoja viikon verran ennen kuin saan alkaa taas opetella kävelemistä. Fysioterapeutiltakin pitäisi taas aika tilata. Onneksi sain tällä kertaa vain yhdeksän kerran hoitosarjan. Lupasin itselleni, että nyt en suostu yhtä voimalliseen hoitoon kuin syksyllä.

Kun kyselin loppujen ruuvien poistosta, lääkäri oli sitä mieltä, että vasta joskus elo- tai syyskuussa pitäisi nilkka seuraavan kerran avata ja ruuvit poistaa. No, pitääpä odotella. Minä en lääkärille kertonut ajatuksestani vaihtaa hoitavaa sairaalaa ja lääkäriä. Katsotaan sitten, mitä uusi lääkäri tähän mennessä tapahtuneesta sanoo.

Syy lääkärin vaihtoon on se, että “luotettava taho” kertoi sairaalan ortopedian osaston olevan Brysselin alueen huonoin. Tiedä sitten, mitä se tarkoittaa, mutta ainakin tämän nilkan hoidossa on mokia tehty. Täytyypä samalta tietotoimistolta kysellä, mikä olisi paras sairaala hoitamaan jalkavammoja.

Onneksi Belgiassa voi valita sairaalan ja lääkärin oman mielen mukaan. Harmittaa vain, että olen kiltisti mennyt aina takaisin UZ Brusseliin koko tämän ajan. Olisi pitänyt tajuta vaihtaa jo aikaisemmin.

Kävin muuten tänään töissä ja postilaatikossani oli seitsemän kirjettä sairauskassalta. Ihan kiitettävästi näyttivät maksaneen sairauskulujani takaisin, mutta silti useassa laskelmassa loppusumma oli nolla euroa. Nyt on verrattava laskelmia lähettämiini korvaushakemuksiin. En epäile, että olisivat väärin laskeneet, mutta haluan silti selvittää, kuinka hakemukset on käsitelty. Laskelmien logiikka ei ainakaan ensi näkemältä minulle avautunut.

Ihan kivasti saatiin eilen aamupäivä kulumaan ortopedian poliklinikalla. Siinä lääkäriä odotellessa oli aikaa seurata potilasvirtaa ja taas kerran huomasin, että jos on suomalaisilla paino-ongelmia, niin on niitä belgialaisillakin. Vaikka eihän se ihme ole, kun ranskanperunat on täällä oikea kansallisruoka. Niin, ja tietysti olut myös.

Asiaan: Kaksi viikkoa vanha, jo pahasti pohjasta murtunut kipsi ja metalliset tikit poistettiin (auts!). Lääkärin kanssa laskeskeltiin leikkiä ja todettiin, että ollaan varmaan kaukaisia serkuksia, kun hänen isoäitinsä sukunimi on melkein sama kuin minulla. Naureskelu ei kuitenkaan auttanut. Taas rakennettiin kipsi kinttuni ympärille pariksi seuraavaksi viikoksi. Sain sentään värin tällä kertaa päättää. Ei tällä mielialalla kuitenkaan väreillä iloita, joten jalkaani koristaa taas tyylikäs musta kipsi. Laskin, että tämä on jo kuudes sitten heinäkuisen onnettomuuden.

Parin viikon kuluttua otetaan taas röntgenkuva ja katsotaan, vieläkö pitää kipsata. Millä kummalla saisin luutumisen nopeutumaan, ettei enää tarvitsisi ulkopuolelta nilkkaa tukea? Epäilenpä, että syksyinen fysioterapia ei ole tehnyt yhtään hyvää luille. Päinvastoin. Mitäs jos jalan väkisin vääntely ja liikuttaminen onkin vaikeuttanut luutumista, kun luut eivät ole saaneet olla rauhassa.

Jalkaa saan nyt käyttää ihan “normaalisti”, mutta milläs käytät, kun ainoastaan vanha kipsisandaali sopii jalkaan. Nyt on Belgiassakin sen verran viileää, ettei ainakaan ulkona viitsi ilman kenkiä kulkea. Onneksi sentään saan villasukat vedetyksi jalkaani, sillä vanhassa talossamme vetää kaikista seinistä ja ilman sukkia tulisi vähän kylmä.

Kipsin kanssa koikkelehtiminen kolmen (tai oikeastaan neljän) kerroksen talossa on mielenkiintoista seikkailua. Selkä ja lonkat ovat jo aika voimakkaasti ilmoittaneet olemassaolostaan. Pakko minun kuitenkin on liikkua, etten ihan kokonaan jumitu paikoilleni. Taidanpa ryhtyä jumppaamaan.