Nilkka murtui ja mitä sitten

Ines-terapeuttini käski minun kävellä polvet hieman koukussa. Kuulemma kävely näyttää normaalimmalta niin. En ihan heti uskonut. Kuka on koskaan nähnyt ihmisen kävelevän polvet koukussa ja näyttävän normaalilta? Mr Bean ei näytä normaalilta koukkupolvena koikkelehtiessaan enkä näytä minäkään.

Töissä olen muutaman kerran yrittänyt kävellä polvia koukistaen, mutta työkavereiden reaktiot ovat olleen niin riemukkaita, että lopetin pelleilyn ja jatkoin “normaalia” klenkkaamista. Kyllä töissä hauskaa saa olla, mutta tuskin nauruun tappaminen on sallittua.

Olen viime aikoina yrittänyt kävellä ja liikuttaa nilkkaa entistä enemmän. Uskalsin jopa lähteä koiran kanssa ulos. Normaalisti puolessa tunnissa kierrettävä lenkki kesti nyt yli tunnin eli hidasta oli.

Sairaalakin muisti minua. Lähettivät leikkauspäivän sairaalalaskun minulle eikä sairauskassallemme, mihin se olisi kuulunut. Kokonaissumma on 846 euroa, josta puolet kattaa oloni päiväsairaalaosastolla. Aika hyvä hinta, kun ottaa huomioon, että olin lähes koko päivän joko leikkaussalissa tai heräämössä. Edes ruoka-aikana en ollut paikalla, joten jäi kokematta sekin kulinaarinen nautinto. Lähetin laskun edelleen sairauskassalle maksettavaksi.

Sain Kivimieheltä palkinnon. Kiitos kovasti huomioimisesta.

1.You have to nominate 5 blogs,which haven’t had awards before.

2.Each of the blogs must have a purpose!

3.The nominated blogs must make a link back to this page!

4.The logo from the award must be put on their blog and it must link back to this blog.

Minun pitäisi luovuttaa palkinto viidelle blogille, joilla on tarkoitus, mutta enhän edes seuraa muunlaisia. Kovin on vaikeaa valita niistä viittä, joten haluan palkita teidät kaikki.

Tänään häipyi kipsi jalkani ympäriltä. Aamulla kävin sairaalan polilla ensin röntgenissä ja sitten lääkärin juttusilla. Tällä kertaa sainkin oikein kaksi lääkäriä samaan aikaan nilkkaani ihailemaan. Tai niin luulin. Toinen taisikin olla vasta lääketieteen opiskelija, kun hyvin joustavasti siirtyi etuvasemmalle oikean lääkärin ryhtyessä tutkimaan nilkkaani.

Nyt joudun käyttämään kyynärsauvoja viikon verran ennen kuin saan alkaa taas opetella kävelemistä. Fysioterapeutiltakin pitäisi taas aika tilata. Onneksi sain tällä kertaa vain yhdeksän kerran hoitosarjan. Lupasin itselleni, että nyt en suostu yhtä voimalliseen hoitoon kuin syksyllä.

Kun kyselin loppujen ruuvien poistosta, lääkäri oli sitä mieltä, että vasta joskus elo- tai syyskuussa pitäisi nilkka seuraavan kerran avata ja ruuvit poistaa. No, pitääpä odotella. Minä en lääkärille kertonut ajatuksestani vaihtaa hoitavaa sairaalaa ja lääkäriä. Katsotaan sitten, mitä uusi lääkäri tähän mennessä tapahtuneesta sanoo.

Syy lääkärin vaihtoon on se, että “luotettava taho” kertoi sairaalan ortopedian osaston olevan Brysselin alueen huonoin. Tiedä sitten, mitä se tarkoittaa, mutta ainakin tämän nilkan hoidossa on mokia tehty. Täytyypä samalta tietotoimistolta kysellä, mikä olisi paras sairaala hoitamaan jalkavammoja.

Onneksi Belgiassa voi valita sairaalan ja lääkärin oman mielen mukaan. Harmittaa vain, että olen kiltisti mennyt aina takaisin UZ Brusseliin koko tämän ajan. Olisi pitänyt tajuta vaihtaa jo aikaisemmin.

Kävin muuten tänään töissä ja postilaatikossani oli seitsemän kirjettä sairauskassalta. Ihan kiitettävästi näyttivät maksaneen sairauskulujani takaisin, mutta silti useassa laskelmassa loppusumma oli nolla euroa. Nyt on verrattava laskelmia lähettämiini korvaushakemuksiin. En epäile, että olisivat väärin laskeneet, mutta haluan silti selvittää, kuinka hakemukset on käsitelty. Laskelmien logiikka ei ainakaan ensi näkemältä minulle avautunut.

Ihan kivasti saatiin eilen aamupäivä kulumaan ortopedian poliklinikalla. Siinä lääkäriä odotellessa oli aikaa seurata potilasvirtaa ja taas kerran huomasin, että jos on suomalaisilla paino-ongelmia, niin on niitä belgialaisillakin. Vaikka eihän se ihme ole, kun ranskanperunat on täällä oikea kansallisruoka. Niin, ja tietysti olut myös.

Asiaan: Kaksi viikkoa vanha, jo pahasti pohjasta murtunut kipsi ja metalliset tikit poistettiin (auts!). Lääkärin kanssa laskeskeltiin leikkiä ja todettiin, että ollaan varmaan kaukaisia serkuksia, kun hänen isoäitinsä sukunimi on melkein sama kuin minulla. Naureskelu ei kuitenkaan auttanut. Taas rakennettiin kipsi kinttuni ympärille pariksi seuraavaksi viikoksi. Sain sentään värin tällä kertaa päättää. Ei tällä mielialalla kuitenkaan väreillä iloita, joten jalkaani koristaa taas tyylikäs musta kipsi. Laskin, että tämä on jo kuudes sitten heinäkuisen onnettomuuden.

Parin viikon kuluttua otetaan taas röntgenkuva ja katsotaan, vieläkö pitää kipsata. Millä kummalla saisin luutumisen nopeutumaan, ettei enää tarvitsisi ulkopuolelta nilkkaa tukea? Epäilenpä, että syksyinen fysioterapia ei ole tehnyt yhtään hyvää luille. Päinvastoin. Mitäs jos jalan väkisin vääntely ja liikuttaminen onkin vaikeuttanut luutumista, kun luut eivät ole saaneet olla rauhassa.

Jalkaa saan nyt käyttää ihan “normaalisti”, mutta milläs käytät, kun ainoastaan vanha kipsisandaali sopii jalkaan. Nyt on Belgiassakin sen verran viileää, ettei ainakaan ulkona viitsi ilman kenkiä kulkea. Onneksi sentään saan villasukat vedetyksi jalkaani, sillä vanhassa talossamme vetää kaikista seinistä ja ilman sukkia tulisi vähän kylmä.

Kipsin kanssa koikkelehtiminen kolmen (tai oikeastaan neljän) kerroksen talossa on mielenkiintoista seikkailua. Selkä ja lonkat ovat jo aika voimakkaasti ilmoittaneet olemassaolostaan. Pakko minun kuitenkin on liikkua, etten ihan kokonaan jumitu paikoilleni. Taidanpa ryhtyä jumppaamaan.

No, ei tuo minun sanomaani ollut vaan entisen työkaverini, jolle kerroin tapahtuneesta. Hän on ammatiltaan lääkäri. Luulin aina, että varsinkin lääkärit pitävät toistensa puolta ja puolustavat toisiaan, mutta näin ei taidakaan aina olla. Ehkäpä erikoistuminen vaikuttaa myös arvostukseen.

Kesällä sairaalassa ihmettelin yhdelle hoitajalle, miksi osastolla oli niin paljon mieshoitajia. Hänen mielestään se johtui pelkästään ja ainoastaan vain siitä, että kysymyksessä oli ortopedinen osasto. Ala on kuulemma sen verran miehekästä, että pojat tykkäävät. No, käytetäänhän siellä työkaluja ja ruuveja ja metallia ja muutakin tekniikkaa ihan kiitettävästi.

Huvittelin ajatuksella, että nuori tekniikasta kiinnostunut mies tai nainen miettii, miksi alkaisi isona. Siinä sitten pohditaan, kumpi kannattaisi enemmän, lääkäri vai insinööri. Ja sitten välähtää: “Luenpa lääkäriksi ja erikoistun ortopediksi! Parannan ihmisiä ja siinä samalla saan käyttää porakonetta, sähkösahaa ja ruuvata ja rakentaa.” Jaa, ei ollut hauska vai. No, ei sitten. Minulla onkin ihan karmea flunssa ja päässä liikkuu ihan joku muu kuin aivosolut.

Hesarista löysin huumorintajutestin. Oma tulokseni on tässä:

 Sijoituksesi huumorintajuasteikolla on 80%

Asteikko ei kerro, onko sinulla hyvä vai huono huumorintaju.

Huumorintajusi on ivallista ja vahingoniloista.

Pidät pelleilystä ja älyvapaasta huumorista.

Sinua viehättää myös hassutteleva hölmöily.

Nilkka leikattiin keskiviikkona eikä mikään ei mennyt niin kuin olin odottanut. No, tuo oli väärin sanottu. Tottakai joku asia meni suunnitelmien mukaan. Sairaalassa olin seitsemältä niin kuin pitikin, päiväsairaalaosastolla oli minulle sänky varattuna ja spinaalipuudutuskin (hieno sana, eikö?) lähes onnistui. Lähes sen takia, että itse leikkaus kyllä teki kipeää vaikka ei olisi pitänyt. Ilmeisesti lääkäri aloitti operaation vähän liian aikaisin. Näin muuten leikkaussalin lampunvarresta koko operaation peilikuvana. Aika ronskia hommaa.

Kolme ruuvia poistettiin, mutta luu ei ollutkaan vielä kunnolla luutunut, joten pitkät ruuvit korvattiin lyhyemmillä ja jalka peitettiin taas kerran kipsiin. Tällä kertaa sain vanhanaikaisen oikean kipsin ja nyt yritän taas liikkua kyynärsauvojen kanssa. Aluksi kyllä harmitti suunnattomasti, etten päässytkään kunnolla juoksemaan heti leikkauksen jälkeen niin kuin minulle oli luvattu. Minkäs asialle kuitenkaan voi, toivottavasti nilkka vielä kuitenkin tulee joskus kuntoon.

Leikkauksen jälkeen koko alapää tunnottomana odottelin heräämössä pääsyä takaisin osastolle. Katselin, kun leikattuja potilaita tuli ja meni, minä vain makoilin jalat liikkumattomina. Onneksi sain sen verran lääkitystä, että nukahdin pariksi tunniksi. Päiväunien jälkeen jalat jo liikkuivat ihan mukavasti.

Osastolle päästyäni odottelin lääkäriä, joka antaisi luvan kotiinlähtöön. Leikkaussalissa hän sanoi, että kipsiä täytyy tällä kertaa pitää neljä viikkoa, mutta osastolla oli jo muuttanut mielensä. Nyt ilmoitti, että kahden viikon kuluttua se poistetaan. Ei taida oikein osata päättää. Fraxiparine-ruiskeita määrättiin kyllä neljäksi viikoksi, joten ehkä en kaikkea täysin ymmärtänyt.

Seuraavana aamuna sairaalasta soitettiin minulle kaksi kertaa ja tiedusteltiin, kuinka yö oli sujunut. Se tuntui kivalta.

Kahden viikon kuluttua on aika röntgeniin ja ortopedille ja siitä taas kahden viikon kuluttua toinen samanlainen tapaaminen. Eiköhän tämä tästä jotenkin ajan mittaan selkiä. Sairaanhoitaja käy nyt päivittäin pistämässä lääkkeen mahanahkaani eli kotona on oltava. Vaikka mihinkäs minä tämän kipsin kanssa menisinkään. Onneksi on vähäluminen talvi, koska mitään kipsin suojaavaa kenkää en mukaani saanut.

Nyt on joku pahuksen flunssavirus iskenyt kyntensä kurkkuuni, mutta annetaan Echinaforcen hoitaa. En tiedä, auttaako se oikeasti, mutta ainakin maistuu niin pahalle, ettei kauaa viitsi flunssailla. Jalka tuntuu nyt ihan tavalliselta vaikka tikit vähän nipistelevätkin.

Kuvasta näkyy, minkälaisia ruuveja luihini on kiinnitetty. Huomiokynä ei ollut nilkan sisällä, se on mukana antamassa vähän viitettä ruuvien pituuksista. Saan kuulemma loputkin ruuvit joskus mukaani, joten siitä päättelin, että nilkkaa vielä leikellään.

Toinen otos on rumasta kipsistä ja punaisista varpaista. Oikeasti en ole punanahka vaan varpaat ovat vielä desinfiointiaineen värjäämiä.

Olin eilen sairaalassa muutamissa kokeissa ensi viikon leikkausta varten. Pois lähtiessäni vilkaisin kelloa ja yllätys, yllätys, aikaa oli mennyt vain runsas kaksi tuntia! Tosi tehokasta toimintaa.

Aloitin varttia vaille yhdeksän EKG:llä, jonka jälkeen konkkasin pitkin käytäviä laboratorion puolelle verikokeita varten. Samassa odotushuoneessa odoteltiin myös narkoosilääkärin puheille. Ensin juttelin hetken sairaanhoitajan kanssa nukutusasioista ja sitten pääsinkin verikokeisiin. Muutama putki verta valutettiin kyynärtaipeesta ja sitten taas odottelemaan.

Narkoosilääkärin kanssa pohdimme eri nukutusvaihtoehtoja ja päädyttiin puolikkaaseen. Siis sellaiseen, jossa olen tiedottomana vain vyötäröstä alaspäin. No, ehkäpä tuo oli väärä sanonta, eihän voi olla tiedoton, jos pää on hereillä, eihän?

Lääkäri myös kyseli monta kysymystä mahdollisisista taudeistani ja lähes jokainen vastaus pitkään listaan oli tylsä ei. Ilmeisesti olen pysynyt terveenä koko ikäni vaikka aina ei siltä ole tuntunut. Sain lääkäriltä myös ohjeet leikkauspäivää varten. Syömättä ja juomatta pitää olla keskiyöstä lähtien ja illalla pääsen kotiin. Autolla en silloin vielä kuitenkaan saa ajaa vaan tarvitsen saattajan.

Nukutuslääkärin juttusilta siirryin röntgenosastolle, joka on pari kerrosta ylempänä muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä hisseistä. Nyt otettiin vain kuva keuhkoista. Vuoroaan odotteleva arabinainen hermostui silminnähden, kun huomasi, että röntgenhoitaja olikin mies. Näin suomalaisena en pitänyt asiaa mitenkään kummallisena, mutta varmaan toisenlaisesta kulttuurista tulevalle asia oli vaikea. Jos ei edes hiuksiaan saa näyttää vieraalle miehelle, niin kuinka mahtaa olla laita muiden ruumiinosien kanssa? Mielenkiintoisia nämä kulttuurierot.

Röntgenin jälkeen lähdin etsimään sairaalan kahvilaa. Aamupalaa en ollut syönyt verikokeiden takia ja maha kurni jo hirmuisesti. Löytyihän se kuppila mutkien jälkeen ja ostin tuoreen juustosämpylän ja kahvin (yhteensä 3,40 euroa).

Mitenköhän muuten on, saako Suomessa sairaalan kanttiinista hanaolutta vai täytyykö tyytyä pelkästään pulloihin? Minä en olutta nyt juonut, mutta monilla näytti olevan Stella- tai Leffe-lasi edessään. Niinpä niin, kulttuurieroja nämäkin. Täällä olut ei ole alkoholijuoma vaan elintarvike ja sitä myydään joka paikassa, missä ruokaakin.

Seuraavaksi menin hetkeksi jonottamaan kassalle. Koko lystin hinta tällä kertaa oli n. 45 euroa. Luultavasti saan kuitenkin lisälaskun ainakin laboratoriokokeista.

Autolle päin kävellessäni katsoin kelloa ja hämmästyin. Koko hommaan oli kulunut vaivaiset kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia!

Nyt ollaan taas nilkan kanssa takaisin töissä. Jostain syystä loma ei tehnytkään kyseiselle ruumiinosalle hyvää vaikka muuten olikin kiva käydä Suomessa ja tavata minulle tärkeitä ihmisiä. Kävely on entistäkin kummallisempaa konkkaamista ja tuntuu, että metalliosat haluavat pikaisesti ulos ihon läpi.

Toimistoni postipinoa selatessani huomasin, että sairauskassamme ei olekaan vielä lähettänyt maksusitoumusta sairaalaan. Edellisen sairaalakäynnin lasku oli kyllä maksettu, peräti 4.160 euroa oli veloitettu. Luulenpa, että viikon loma jossain muualla kuin Brysselin sairaalassa olisi maksanut huomattavasti vähemmän.

Otin yhteyttä sairauskassaan siitä suoraveloituksesta ja yllätys, yllätys, mitään hakemusta ei minun tunnuksilla löytynyt. Virkailija lupasi hoitaa asian ensi tilassa ja lähettää maksusitoumuksen sairaalaan vielä tänään.

Huomenna on ns. pre-hospitalisation-päivä sairaalassa enkä luultavasti ehdi ollenkaan töihin, mutta ei se haittaa. Tällainen pehmeä lasku arkeen on ihan mukava pitkän loman jälkeen.

Tänään kävin taas sairaalassa ortopedin juttusilla ja sain ajan uutta leikkausta varten. Tammikuun 16. päivä pitäisi viettää sairaalassa. Koko juttu hoituu kuulemma yhdessä päivässä, joten aamulla sisään ja iltapäivällä kotiin. Tosi kiva, kun ei tarvitse makailla sairaalassa taas päiväkausia.

Ennen leikkausta minun täytyy käydä 11. tammikuuta EKG:ssä, keuhkoröntgenissä, verikokeissa ja juttelemassa anestesialääkärin kanssa. Tuo viimeinen onkin minulle ihan uutta. Edellisellä kerralla en muista, että kukaan olisi keskustellut kanssani nukutuksesta. Nyt varmaan päätetään, leikataanko nilkka täys narkoosissa (siis minä, ei lääkäri :)) vai hoidetaanko homma epiduraalipuudutuksella. Itse olisin jälkimmäisen kannalla.

Sairaslomaa tulee kuulemma n. 10 päivää. Tikkien poiston jälkeen olen taas valmis työntekoon. Fysikaalista hoitoakaan ei tohtorin mukaan enää uuden leikkauksen jälkeen tarvita. Tästä uutisesta fysioterapeuttini ei kyllä pidä. Hänen mielestään kuntoutusta tulisi jatkaa vielä pitkään leikkauksen jälkeen.

Tammikuussa nilkasta poistetaan kaikki metalliosat, jos luutuminen on sujunut hyvin. Muussa tapauksessa joitain ruuveja jätetään vielä nilkkaa tukemaan. Toivottavasti leikkausaamuna ei jännitä niin paljon, etten muista pyytää ruuveja itselleni.

Hyvä, kun sain sen leikkausajan jo tänään, lähetin heti suoraveloitushakemuksen työnantajalle. Toivottavasti päätös on valmis, kun palaan töihin 10.1. Nyt aloitin joululoman ja lähden huomenna perheineni Suomea kohti ajelemaan. Odotan matkaa tosi paljon, koska siitä onkin jo lähes vuosi, kun olen viimeeksi siellä käynyt. Kunpa ei olisi liian liukasta, etten mene uudestaan nurin. On varmaan otettava mukaan kävelysauvat ja ainakin yksi kyynärsauva, varmuuden vuoksi.

Niin no, en minä mihinkään muukalaislegioonaan ole liittymässä eikä tämä juttu oikeastaan koske ollenkaan nilkkaani tai edes murtumia, mutta pieni yhteys sentään löytyy. Nimittäin fysioterapeuttini isä sairastui legioonalaistautiin runsas viikko sitten.

Terapeuttini 56-vuotiaalle isälle oli ensin noussun kova kuume, ja kun se ei laskenut, vaimo vei hänen sairaalaan. Siellä todettiin keuhkokuume ja aloitettiin antibioottilääkitys. Lääkkeistä ei ollut mitään hyötyä ja päivän kuluttua miehen kunto laski huimaa vauhtia ja lääkärit ihmettelivät ja perheen jäsenet olivat peloissaan. Lopulta tutkivat sairaalassa myös legioonalaisbakteerin mahdollisuutta ja sehän sieltä löytyi! Mies oli jo tajuttomana, maksan toiminta laski ja hänellä oli suolistossa sisäisiä verenvuotoja.

Nopeasti viime maanantaina aloitettiin lääkitys useammalla antibiootilla, mutta ainakaan vielä perjantaina ei mitään edistystä ollut tapahtunut.

Kaikki olivat ihmeissään bakteerin alkuperästä ja paikallinen kansanterveyslaitos yrittää nyt tutkia, mistä kummasta bakteeri löysi tiensä miehen elimistöön. Yksi epäilyksen kohde on perheen asuntovaunu, jonka vesijärjestelmää mies oli puhdistanut edellisenä viikonloppuna.

Kuten kuvitella saattaa, fysioterapeuttini on aika lailla poissa tolaltaan. Hänen isänsä ei ole koskaan sairastanut, joten kaikki tapahtunut on hänelle ihan uutta.

Itse olen sattumalta työni puolesta aika paljon antibioottitutkimuksen kanssa tekemisissä ja olen tutustunut moniin alan asiantuntijoihin. Vuosi sitten sain tosi äkäisen hammastulehduksen, jota tyhmyyttäni en heti hoidattanut. Tietysti jouduin lopulta antibioottikuurille ja kun yksi silloinen työkaverini sen kuuli, hän kysyi heti, oliko lääkäri määrännyt minulle rifampisiinia. Eihän tuo ollut eikä luvannut määrätäkään, kun sitä tiedustelin. Kuulemma antibioottiasiantuntija ei ollut hammaslääkäri eikä näin ollen voinut tietää, mistä oli kysymys. (Ei tosiaankaan hammaslääkäri vaan mikrobiologian professori, joka on erikoistunut antibioottiresistanssitutkimukseen ja on lisäksi yksi Euroopan tunnetuimpia alallaan!) Sain kollegaltani kuurin oman antibioottini lisäksi ja paha tulehdus parani hyvin nopeasti.

Tietysti minun piti kertoa terapeutilleni asiasta ja kysyä, saiko hänen isänsä ko. antibioottia. Rouva ei asiaa tiennyt, lupasi kysellä asiaa hoitavalta lääkäriltä. Silloin kun itse lääkettä sain, kuulin, että se on kovin suosittu varsinkin antibioottiasiantuntijoiden parissa. Lääkitsevät kuulemma itseään aina sillä toisen antibiootin ohella, jos on ihan pakko kuurille ryhtyä vaikka viimeiseen asti sellaista välttävätkin.

En tiedä, puutuinko sivullisena liikaa toisten asioihin, mutta ei kai siitä haittaakaan ollut. Toivon vilpittömästi, että mies toipuu.

Kävin sairaalan polilla tarkastuttamassa, kuinka nilkka on parantunut. Vastassa oli sama lääkäri, kuin viime kerralla. Hän on sen verran uusi talossa, että uskalsi sanoa, mitä ajatteli. Ovat mokomat tehneet virheen leikkauksen aikana! Ei se mikään suuri ja vakava juttu ole, mutta nilkkaani ruuvatut ruuvit - tai muutama niistä - ovat liian pitkiä. Jumpparini sitä olikin jo epäillyt, kun nilkka ei millään suostu liikkumaan niin kuin pitäisi.

Kun kerroin lääkärille nilkan kipeydestä ja jatkuvasta särystä, lääkäri ehdotti, että poistettaisiin koukun näköiset piikit. Niitä ei kuulemma tarvita. Samalla hän vaihtaisi liian pitkät ruuvit lyhyempiin. Kyllähän se minulle sopii, mutta operaatio tietää taas sairaalassa oloa ja sairaslomaa, enkä ainakaan nyt ole oiken valmis sellaiseen. Täytyy sanoa, että iloisella mielellä en poliklinikalta lähtenyt. Otti julmetusti päähän.

Lääkärin mukaan leikkauksen aikana ei ole röntgenkuvaa käytössä, joten reiät ruuveja varten tehdään vähän niin kuin käsikopelolla ja tunnustelemalla. Sitten mitataan reiän syvyys ja voilá, ruuvin pituus on tiedossa! Mutta jos porarin tuntuma onkin huono, niin reikä meneekin seuraavaan luuhun saakka, eikä sitä tiedetä ennen kuin taas kuvataan. Kyllähän sen tällainen maallikkokin kuvasta näkee, että jokunen ruuvi on aika pitkä. Kuinka sitten asiansa osaava (?) ammattilainen ei tajua, että eihän se mokoma nivel liiku, jos ruuvit asennetaan luusta toiseen. En ymmärrä.

Kun kerroin jumpparilleni asian, hän sanoi, että ko. sairaalassa tehdään samanlaisia virheitä yhtenään. Hän ei ollut halunnut aikaisemmin sitä minulle kertoa ja pelotella. Sitäkin ihmettelen. Ei se asiaa olisi miksikään muuttanut, paitsi että olisin saattanut ottaa sairaalaan jo aikaisemmin yhteyttä.

Minusta koko asia on tosi kummallinen. Onhan kysymyksessä yliopistollinen sairaala ja eikös niissä opeteta tulevia lääkäreitä. Kuinka kummassa opiskelijat oppivat, jos opettajatkaan eivät osaa?

Hyvin pian lääkärillä käyntini jälkeen sain sairaalasta puhelinsoiton ja minulle oli varattu aika leikkaukseen marraskuun 19. päivä. No way! Kiitin varauksesta ja sanoin, että silloin ei sovi. Nyt juuri on töissä vuoden kiireisin aika ja kerta kaikkiaan mahdotonta aloittaa uutta sairaslomaa. Jos kerran pystyn tekemään töitä jalka kipeänä, niin voinhan sitä jatkaa vielä jonkin aikaa. Sovimme, että leikkaus siirretään ensi vuoden tammikuulle. Joulukuussakin olisi jo hiljaisempaa, mutta en halua ottaa sitä riskiä, etten pääsisi Suomessa käymään joulun aikoihin. Minulla on rutkasti pitämätöntä vuosilomaa jäljellä ja nyt jo olen varannut sitä aika lailla ennen ja jälkeen joulun. Harmitti jo kesällä, etten voinut reissata Suomeen perhettä ja ystäviä tapaamaan. Jouluna aion olla siellä vaikka jalka olisi kuinka kipeä tahansa.

Ennen kuin leikkausaikaa uudestaan päätetään, minun pitää kuitenkin joulukuussa mennä lääkäriä jututtamaan. No, mikäs siinä. Ihan mukava naisihminenhän hän on. Toivottavasti myös hyvä ortopedi.

Ai niin, tuli muuten vihdoin lasku ihan ensimmäisestä loukkaantumispäivästä. Siinä oli eritelty ensiapupoliklinikan tekemät toimenpiteet ja loppusumma oli 367 euroa. Pitää varmaan maksaa pois ja toivoa, että saan joskus rahat sairausvakuutuksesta takaisin. Toistaiseksi minulle on palautettu vasta osa maksamistani summista vaikka tapaturmani onkin “virallistettu” ja korvauksen pitäisi olla sataprosenttinen. Joko sairauskassalääkäri on unohtanut pistää päätöksensä eteenpäin tai kysymyksessä on vain tavallinen byrokratian hitaus. Täytyypä vähän kysellä.