Nilkka murtui ja mitä sitten

Sairaala järjesti minulle hoitajan kotiin piikittämään ja huolehtimaan leikkaushaavoista. Homma alkoikin sujua heti ensimmäisenä päivänä oikein hyvin. Tosin koskaan en tiennyt, mihin aikaan hoitajarouva saapuisi ja monesti kauniit kesäpäivät menivätkin suorastaan piloille hoitajaa odotellessa. Minkäänlaisia päiväsuunnitelmia en voinut tehdä. Viikonloppuisin hän sentään kertoi, koska aikoi tulla. Yleensä melko aikaisin sekä lauantaisin että sunnuntaisin.

Yllätys minulle oli se, että  haavojen hoitoon käytettävät sidokset ja puhdistusnesteet ólisi pitänyt olla minulla itselläni. Onneksi kotoa löytyi tavallista laastaria, joka kelpasi hoitajalle. Vähän ihmettelin kyllä maan tapaa, vaikka eihän minulla ole mitään tietoa Suomenkaan systeemeistä. Hoitaja ei tosin kertaakaan puhdistanut haavoja, vaihtoi vain sidoksen joka toinen päivä.

Kun kotihoitorumbaa oli kestänyt kolmisen viikkoa, tuli tikkien poistoaika. Tikit olivat metallisia ja muistuttivat nitojan niittejä. Sellaisia ne varmaan olivatkin. Helposti ja kivuttomasti hoitaja ne poisti. Ensimmäisellä kerralla otettiin pois joka toinen ja parin päivän päästä loput. Yhteensä minulla oli vasemmalla puolella nilkkaa 16 tikkiä ja oikealla puolella taisi olla muutama enemmän.

 Tikkien poistoa kotona olohuoneessa.  

Tikkien poiston jälkeen minulla oli aika sairaalan ortopediselle poliklinikalle. Tuttu lääkäri tutki haavat, mutta sen kummempia kommervenkkejä ei tehty. Hoitokipsi otettiin pois ja sain sen mukaani kotiin muistoksi. Vanhan kipsin tilalle minulle tehtiin tukeva kokokipsi. Tai eihän se kipsiä ollut, vaan veden avulla notkistettava sidos oli kuulemma polyesteriä. Vähän minulle tuli ongelmia värin valinnassa, mutta lopulta päädyin tyylikkääseen mustaan. Tarjolla kyllä olisi ollut värejä vaikka kuinka paljon, niin oranssia kuin vihreääkin, pinkkiä unohtamatta.

Kipsiä laitettaessa hoitaja ihmetteli jalkani asentoa ja yritti väkisin saada nilkkaa 90 asteen kulmaan. Eihän se mokoma mihinkään taipunut. Onneksi sain vielä mustan paksupohjaisen tarrasandaalin kipsin suojaksi ja kävelyä helpottamaan. Nyt pitäisi opetella jalalla astumaankin. Vaikeaa se oli. Kyynärsauvojen avulla kävely ei ole koko toipilasaikanani ollut minusta helppoa. Lisäksi olkapääni ovat tulleet hirveän kipeiksi.

Vähän kummastelin, kun en saanut mitään kuntoutusohjeita jalalle, käskettiin vain varovasti kävellä.

Koko lysti poliklinikalla kipseineen ja tukikenkineen maksoi 116 EUR.

Piti aloittaa tämä nilkan murtumisblogi jo aikoja sitten, mutta asia on vain jäänyt. Mutta alkakoon nyt, eli

Kuinka kaikki alkoi

Kesälomaani oli kulunut kokonaiset kaksi päivää, kun matkavalmistelujen jälkeen, myöhään illalla lähdin koirien kanssa vielä lenkille. Mokomat näkivät SUUREN mustan koiran tulevan vastaan. Koirien kiskomisen seurauksena sora alkoi luistaa jalkojeni alla ja niin vain menin nurin mukkelis-makkelis. Tunsin heti - ja luulen jopa kuulleeni sen - että nilkka murtui.

Onneksi sain heti apua ja ystävälliset ihmiset soittivat ambulanssin, joka kiireesti vei minut lähinnä olevaan sairaalaan. Onneksi se oli iso yliopistollinen sairaala, UZ Brussel.

Ensiavussa muutaman englanninkielisen sanan lääkäreiden kanssa vaihdettuani  kuulin yllättäen suomeakin. “Kuinka voit?”, kysyi nuori lääkäriopiskelija. “Mitäs tässä, hyvinhän minä”, vastasin. Poika oli ollut opiskelijavaihdossa Jyväskylässä. Palvelu ensiavussa oli äärettömän ystävällistä ja huolehtivaa. Kipulääkitystä aloin saada heti ja kun ensimmäisen röntgenin jälkeen luita alettiin asetella paikoilleen, sain tehokkaan puudutuksen eikä toimenpide sattunut laisinkaan. Etukäteen kyllä pelotti. Nilkasta oli murtunut luita kolmesta kohdasta ja minut kuljetettiin ortopediselle osastolle leikkausta odottamaan.

Reipas mieshoitaja piti osastolla huolta kivuistani, tai siis siitä, etten niitä tuntenut. Taisinpa välillä jopa nukahtaa hieman vaikka ajatukset kieltämättä olivat sekavat. Eipäs taida tänä kesänä tulla kesälomaa!

Aamulla soittelin työpaikalle ja kolleega hoiti byrokratian kiemurat niin, että kesäloma vaihtui oitis sairaslomaksi. Työkaverit kuulemma olisivat heti halunneet lähteä minua katsomaan, mutta kielsin tulemasta. Sitten jäin odottelemaan leikkausta. Välillä minua kuskattiin uusintaröntgeniin ja nilkka myös magneettikuvattiin. Vertakin valutettiin ihan kiitettävästi. Hoitajat kävivät vähän väliä kyselemässä vointia ja tarkistamassa, ettei jalkaan satu. Iltapäivällä pääsin leikkaussaliin ja operaatio kuulemma kesti noin kaksi tuntia. Heräämössä tunsin jonkun aikaa hieman kipuja nilkassa, mutta muutaman piikin jälkeen kivut katosivat eikä olo ollut muutenkaan hullumpi. Osastolääkäri kertoi myöhemmin, että nilkan luut oli korjattu metallilevyn, ruuvien ja koukkujen avulla. Ilmankos jalka tuntui painavalta

Suomalaisesta käytännöstä poiketen Belgian sairaaloissa käytetään omia vaatteita ja muutenkin mukana pitäisi olla omat pesuaineet yms. Koska olin joutunut sairaalaan suoraan onnettomuuspaikalta, mukanani ei ollut kuin hiekassa likaantuneet lenkkivaatteet. Onneksi sain kassillisen omia vaatteita leikkausta seuraavana päivänä.

Nyt päästin jo työkaveritkin minua kummastelemaan, ja kyllä heitä sairaalassa ramppasikin. Toisaalta hyväkin, sillä toivat mukanaan minulle lukemista ja muita tärkeitä tavaroita sekä pitivät seuraa. Aika tuli tosi pitkäksi.

Parisen päivää leikkauksen jälkeen minun piti maata paikallani ja sain nauttia täydellisestä hoidosta. Vähitellen pääsin kuitenkin jotenkin liikkumaan ja rollaattoria apuna käyttäen päätin mennä suihkuun ihan itse. Yllätys, yllätys, suihkua ei ollutkaan!! Pesuhuoneessa pestiinkin pesulappujen avulla. Selvisihän niidenkin merkitys. Olinkin joskus aikaisemmin ihmetellyt, miksi ihmiset ostavat pesulappuja tai siis miksi sellaisia yleensä on myytävänä belgialaisissa kaupoissa. Suomessa en muista pesulappuja nähneeni kauppojen hyllyillä niin paljon kuin täällä.

Koska työnantajani oli lupautunut maksamaan sairaalamaksuni, en vielä tiedä, kuinka paljon koko kuuden päivän lysti maksoi. Belgialaisen käytännön mukaan maksuun ei sisälly hoitotoimenpiteitä tai tutkimuksia, vaan kaikesta maksetaan erikseen.

Kotiin pääsin uusi, hieno kipsi jalan ympärillä. Minulle tehtiin ns. vetoketjuin varustettu hoitokipsi, koska kaksi pitkää leikkaushaavaa vaativat päivittäistä hoitoa. Sitä varten sairaala järjesti minulle kotisairaanhoitajan kerran päivässä. Haavojen hoidon lisäksi hän iski mahanahkaani joka päivä Fraxiparine-nimistä lääkettä veritulppaa estämään. Muiksi lääkkeiksi oli määrätty Mesulid, Zantac ja Dafalgan, joita yritin muistaa ottaa ohjeiden mukaan.

Jatkuu…