Nilkka murtui ja mitä sitten

Taas pitäisi tehdä työnantajalle joka vuotinen arviointi omasta erinomaisuudestani. Sähköpostiini tuli ilmoitus asiasta jo pari viikkoa sitten ja aikaa asian hoitamiseen oli peräti kahdeksan työpäivää. Taidan olla myöhässä, mutta ajatellut olen kuitenkin asiaa paljonkin.

Ensin pohdin, ettenhän minä töissä edes ollut viime vuonna, koska kahden nilkkaleikkauksen jälkeen sairaslomaa oli useita viikkoja. Kesälomaakin pidin yllin kyllin. Kummastukseni oli suuri, kun listattuani viime vuoden aikaansaannokseni, huomasinkin tehneeni yhtä sun toista, jopa isojakin juttuja.

Nyt on arviointi hyvällä alulla. Kovasti olen kirjoituksessani kehunut itseäni ja ahkeruuttani ja analysoinut työni tuloksia erittäin positiivisesti. Omakehu tuntuu vieläkin vähän vieraalta, mutta minkäs teet, toisetkin kehuvat itsensä maasta taivaaseen, miksen sitten minäkin. Vuosien mittaan olen jo oppinut, että vakan alle ei täällä kannata piiloutua.

Itsearviointi arvioidaan myöhemmin ylemmällä taholla ja se taas vielä ylempänä. Jos itse en itseäni kehu, ei siellä ylhäällä kukaan muukaan sitä tee. Eiväthän ne edes tunne minua.

Ei tästä arvioinnista ole muuta kuin se hyöty, että se vaikuttaa lopulta saamiini pisteisiin. Siinähän se juju onkin. Kaikkien arviointien jälkeen saamme pisteitä niinkuin kanta-asiakaskortin haltijat. Kun pisteitä on tarpeeksi, pääsee niillä siirtymään pikkuriikkisen uralla eteenpäin. En muista, koska viimeeksi näin kävi, mutta nyt ei taida enää paljon puuttua.

Nyt taas arvioinnin kimppuun! Enköhän saa sen huomiseksi valmiiksi.

Juttelin eilen hollannintunnilla kroatialaisen kurssikaverin kanssa. Se tavallinen tarina toi aikoinaan nuoren naisen Belgiaan ja muutama viikko sitten hän pääsi töihin poikaystävän kaverin timanttifirmaan Antwerpeniin. Silloin hän hehkutti, kuinka hienosta liikkestä työpaikka oli löytynyt ja kuinka hän saa opetella vaikeita, mutta mielenkiintoisia asioita.

Eilen kyselin, kuinka töissä sujuu. Ei oikein suju. Elenan työnä on liikkeen hallinnolliset asiat ja työvälineenään vielä kehitteillä oleva tietokoneohjelma. Kirjanpito- ja henkilöhallinto-ohjelma on kuulemma tarkoitus markkinoida muillekin saman alan yrityksille, kunhan se on lopullisesti valmis. Yhdeksän tunnin työpäivät ovat raskaita, kun mitään muuta ei voi tehdä kuin olla koneen ääressä ja opetella monimutkaisen ja vielä keskeneräisen ohjelman sielunelämää. Elena oli alussa päättänyt olla antamatta periksi vaikka kuinka vaikeilta ja raskailta päivät tuntuisivat, ettei kukaan luulisi, että hän luovuttaa helpolla. Nyt hän on alkanut tulla toisiin ajatuksiin.

Itku on monesti töissä kuulemma tullut. Ei mikään ihme! Yhdeksän tuntia on pitkä aika yrittää tehdä jotain, josta ei yhtään tykkää. En huomannut kysyä, koska Elenalla on vapaata, kun kuulemma lauantaisinkin pitää töissä olla. Totesin siinä jutellessamme, että työstä varmaan maksetaan hyvin, kun noin pitkiä työpäiviä teetetään, onkohan edes ihan laillista. Onneksi en tuolilta pudonnut, kun kuulin, että palkka on huimaavat 500 euroa kuussa! Viisi sataa ja töitä hullun lailla, ei voi olla totta! Pesti on joku harjoittelupaikka ja kuulemma työnantajan mukaan ihan oikein. Ihan en heti kyllä pysty tuota uskomaan.

Toivottavasti nuori nainen uskoo vanhemman puhetta ja alkaa etsiä uutta työtä. Ei sitä nyt ystävyyden varjollakaan voi ihan miten vaan ihmistä höynäyttää. Rikollista touhua, sanon minä.

Meillä ei töissä järjestetä samanlaisia pikkujoulujuhlia kuin Suomessa. Ei tarvitse arki-iltana pynttäytyä parhaimpiinsa, valvoa myöhään ja kerrata seuraavana päivänä rättiväsyneenä illan tapahtumia. Ei, meillä juhlitaan keskellä päivää. Tiedossani on tällä hetkellä kolmet juhlat kahden päivän aikana.

Oman yksikön lounastilaisuuteen tuomme kaikki jotain pientä syötävää. Minä lupasin vääntää lihapiirakoita ja toinen suomalaisemme tuo karjalanpiirakoita. Kaikenlaisia muitakin herkkuja on kuulemma tarjolla. Pomo tuo juomat ja italialainen sihteerinsä valmistaa jo traditioksi tulleen tiramisun. Joulukoristeet ovat jäljellä edellisistä vuosista.

Samana iltapäivänä on myös koko pääosaston bileet, mutta minulla on sinä iltana hollannin kurssi, joten jätän osallistumisen muille. Seuraavana iltapäivänä on oman osastomme juhla noin 200 hengelle. Sekin järjestetään nyyttikestinä.

Osastonjohtajan sihteeri oli kutsunut järjestelytoimikunnan koolle ja minäkin kuuluin kutsuttuihin. Heti palaverin alussa ilmoitin, että en valitettavasti voi osallistua koko juhlaan, kun minulla on lääkäriaika varattuna sille päivälle. Vastauksena yleistä hälinää ja kummastusta ja sitten sanottiin, että tottakai on osallistuttava, peruuta lääkäri. No, en varmasti peruuta.

Ainakin sun on jotain tehtävä juhlien hyväksi, sanottiin. Selvä, minä tuon lautasliinat ja vaikka kertakäyttölautasia, lupasin. Asia jäi silleen ja aikamme äänekkäästi listattuamme, mitä mikäkin yksikkö juhliin tuo, saimme kokouksen päättymään.

Viime minuuteilla koollekutsuja kääntyi minuun päin ja sanoi: Muista sitten, että lautasliinojen täytyy olla kauniita ja jouluisia. Leukani loksahti. Mitä se luuli minun hommaavan, vaaleanpunaisia servettejä koristeltuina kedon kukilla ja poutapilvillä?

Nyt on konferenssi ohi. Ei minua siellä ihan kamalasti tarvittukaan, mutta vähän sentään pääsin sähläämään. Oli aika homma löytää seitsemän ihmistä 450:n tuntemattoman joukosta. Yhden onneksi tunsin jo ennestään ja pari työkaveriakin skannasi silmillään osallistujien nimilappuja minua varten. Sain kuin sainkin ryhmän kasaan.

Tänään en enää ollut paikalla ollenkaan, kun eilen väitin, että minusta olisi enemmän hyötyä työpöytäni takana kuin nuokkumassa auditoriossa. Sain luvan tehdä töitä, mikä olikin viisasta. Sairaslomani aikana on töitä kertynyt kasapäin. Juuri äsken sain takaisin läjän hommia, joista kollega on puolestani pitänyt huolen poissa ollessani. Mappeja on selvästi enemmän kuin ennen leikkausta. Tänään en enää ala tutkia, mitä on tapahtunut. Muhikoot maanantaihin. Hauskaa viikonloppua!

Edit: Olen taas yrittänyt tallentaa tekstiä useita kertoja. Jotain on tosi kovasti vialla tässä blogialustassa.

Kävin Suomessa viime viikonloppuna vaikka lähtiessä oli sen verran vastusta, että luulin matkan kokonaan jäävän tekemättä. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt vaan pääsin tätini hautajaisiin ajoissa ja aikaa jäi vielä perheellekin. Kiva olisi useammin nähdä.

Töitä on poissa ollessani kertynyt oikein runsain mitoin enkä oikein ole tiennyt, mistä aloittaisin. Kauan en kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, kun minulle kerrottiin, että torstaina ja perjantaina pitäisi olla pomon tukena ja turvana yksikömme järjestämässä isossa konferenssissa. Olin yllättynyt. Konferenssia on järjestelty nyt vuoden verran enkä ole ollut missään tekemisissä koko jutun kanssa ja nyt yhtäkkiä mikään ei onnistu ellen ole paikalla.

Ihmettelin asiaa oikein ääneen ja pomo ilmoitti, että koska olen ollut niin paljon sairaslomilla, ei minulle ole asiaa voinut kertoa aikaisemmin. -Täh? Onhan olemassa puhelin ja sähköposti, joilla asian olisi aivan varmasti voinut minulle kertoa. Vaan eipä taida auttaa ihmettely. Huomenna kahdeksalta on oltava vastaanottamassa VIP-vieraita ja ohjaamassa heitä aamukahville komissaarin kanssa.

Kuten arvata saattaa, minulle iski pieni vaatepaniikki. Kotona löhöilyn aikana kroppani läskit ovat mystisesti muuttaneet paikkaansa eivätkä kaapissa roikkuvat vaatteeni ole seuranneet esimerkkiä. Mikään ei tunnu sopivan päälle. Ruokatunnilla oli pakko lähteä kauppoihin törmäilemään ja etsimään pari siedettävää paitapuseroa.

Ruotsalaisen kaupan tangoilta muutaman löysinkin ja siirryin vaatteineni pitkän kassajonon päähän. Minkähän takia vaatekauppojen henkilökunta on pienimmillään ruokatuntien aikana? Luulisi, että edes kassat olisivat miehitettyinä, mutta nytkin paikalla oli vain kaksi henkilöä, joista toiselle homma näytti olevan täysin vierasta. Minun tuurillani jouduin tumpelon kassalle. Ensimmäiseksi hän varoitti minua nostamasta laukkuani tiskille, ettei vahingossa pudottaisi vaatteiden hälytysnappuloita laukkuuni. Ei ole kassoilla helppoa.

Huomenna olen skarppina joka paikan höylänä konferenssissa. Toivottavasti ei tarvitse ihan kauhean paljon juosta.

Olin eilen ensimmäistä päivää ihan oikeasti töissä. Tosin vasta iltapäivällä, koska aamulla kävin röntgenissä ja lääkärin juttusilla sairaalassa - siitä vähän myöhemmin lisää.

Työkaverit juhlistivat paluutani valtavan suurella kukkakimpulla. Nyt on kiva kirjoitella piilossa kukkapuskan takana ;). Tietysti vaihdettiin kuulumiset kaikkien kanssa ja paljon oli puhuttavaa. Yksi kollega manasi kotikatunsa viemäriremonttia, joka on nyt kestänyt muutaman kuukauden.

Kaupunki päätti remontoida ikivanhat viemärit, koska kadun varren talot ovat parin viime vuoden aikana kärsineet tulvista. Kellarit ovat rankkasateiden aikana muuttuneet jätevesialtaiksi.

Nyt katu on poikki milloin mistäkin ja asukkaiden on vaikea päästä koteihinsa ja niistä pois. Joku osa kadusta on jo korjattu, uudet viemäröinnit ovat paikallaan ja katua on päällystetty. Työkaverini kyllä tiesi, että päällyste avataan ainakin vielä kerran. Sitä en yhtään ihmetellyt, sillä niinhän joka paikassa tehdään. Ensin asennetaan viemärit ja muurataan katu kiinni, sitten taas avataan ja toinen porukka ryhtyy vetämään kaapeleita. Tai näin luulin, mutta tällä kertaa asia ei näin olekaan.

Kun viemäröinti on asennettu ja katu asfaltoitu, alkaa viemäriputkiston testaus (Olisiko tämä sitä koeponnistusta?). Jos kaikki sujuu hyvin, asfaltti pysyy paikallaan, mutta jos huomataan, että viemäriputkisto ei vedäkään niin kuin on suunniteltu, katu avataan taas ja vialliset kohdat tai kenties koko putkisto korjataan.

Eikö tällaista isoa remonttia voisi suunnitella niin hyvin, että tiedettäisiin jo alussa, kuinka suuret putket alueelle tarvitaan? Miksi asukkaiden täytyy kärsiä siitä, että kaupunki haluaa oppia kantapään kautta, kulkeeko jätevesi sinne minne pitääkin vai päättäkö se nousta kellareihin lillumaan? Ihan varmasti tässäkin maassa on insinöörejä, jotka osaavat suunnitella. Vai onkohan tämä joku kustannuskysymys? En kuitenkaan oikein ymmärrä.

Varasin tänään lentoliput Suomeen tätini hautajaisiin ilman lomalupaa esimieheltäni. Kaikki tuntuvat olevan syyslomalla tällä viikolla, enkä saanut loma-anomukselleni vahvistusta. Varasin lennot silti. En kertakaikkiaan voinut olla käyttämättä Finnairin edullista tarjousta hyväkseni. Tuskinpa minulta näitä kahta lomapäivää kielletään.

Kiva mennä käymään Suomessa pitkästä aikaa, vaikka syy ei olekaan yhtään hauska. Kuitenkin tiedän, että näen hautajaisissa sukulaisiani, joita nykyisin tapaan erittäin harvoin. Tuskin näkisin heitä silti sen usammin vaikka Suomessa asuisinkin.

Kesällä törmäsin sattumalta serkkuuni, jonka kanssa vietimme ikimuistoisen sairaala-ajan joskus lapsina, kun salmonella-epidemia roihusi etelä-Suomessa. Siinä kaupan portailla jutellessamme totesimme, että seuraavaksi varmaan näemme hautajaisissa. Näinhän se on, nykyisin tapaan serkkujani varmimmin vanhempiemme hautajaisissa. Vielä jokunen vuosi sitten tapasimme häissä, mutta vuodet vierivät ja kaikki me vanhenemme. Nyt on hyvästijättöjen aika.

Onneksi perässämme tulevat nuoret, jotka jatkavat perinteitä, omiaan tai meidän vanhempien. Ei sillä ole väliä. Kiertokulkuahan tämä elämä on.

P.S. Mistähän tuo omituinen mainos on sivupalkkiin tullut? Yritin poistaa sitä, mutten pystynyt. Tosi ärsyttävä, ja taas uusi syy siihen, että tämä blogi siirtyy jonnekin muualle.

P.P.S. Vasta kolmannella yrityksellä onnistuin julkaisemaan tämän postauksen. Lisää ärsytystä.

Yksi kolmesta nilkan haavasta tulehtui viikonlopun aikana, tai ainakin niin luulen. Haavan ympärys oli tulipunainen, turvoksissa ja kuuma. En viitsinyt lähteä sairaalan päivystykseen jonottelemaan vaan etsin lääkekaapista vanhan Betadine-tuubin. Siinä oli onneksi vielä käyttöaikaa vuoden verran.

Puhdistin haavan, levitin sille ruskeaa mönjää, peitin steriilisiteellä ja annoin olla. Seuraavana päivänä poistin sidokset ja tulehdus oli kadonnut. Turvotus ja punoitus olivat poissa

Haavat, tai olisivatko ne jo arpia, nilkan kummallakin puolella kiristävät eikä nilkka taivu vielä ollenkaan hyvin. Nilkka on myös kovin arka. Piti tänään mennä käymään työpaikalla kollegan läksiäisissä, mutta en menekään. Ei huvita saada nilkkaan kolhuja ruuhkabussissa ja -metrossa. Kyllä Eva ymmärtää.

Äitini soitti eilen. Hän on nyt jäänyt sisarussarjansa viimeiseksi. Vanha tätini, äitini sisko, oli edellisyönä nukkunut rauhallisesti pois. Kävin kesällä häntä Terho-kodissa tervehtimässä ja silloin hän vielä oli pirteä sairaudestaan huolimatta. Syksyn edetessä tätini tila huononi ja osasimme odottaa suruviestiä. Haluaisin päästä hautajaisiin ja toivon, että saan töistä lomaa sitä varten.

Käväisin aamusella lääkärin vastaanotolla otattamassa loput tikit pois. Hän sitoi vielä haavat ja sanoi, että huomenna saan jo mennä suihkuun. Kiva, kiva, eka suihku yli kahteen viikkoon! Kylpyä - tai saunaa - pitää vielä odotella neljä viikkoa. Haavoja ei saa liottaa, etteivät pullistu auki. Ovat muuten aika karmean näköiset, mutta Leevi and the Leavingsin laulun sanoja muunnellen: Tässä nilkassa arpikin kaunistus on.

Sairaslomaa tuli peräti kaksi viikkoa lisää! En ole vielä töihin ilmoittanut, mutta teen sen ensi tilassa. Tiedän, että työpöydälläni paperivuori jo odottaa valtaajaansa, mutta kasvakoon lisää. En ole yhtään pahoillani, että olen tämän nilkkavamman myötä oppinut itsekkääksi, ainakin työasioissa. Lupaan, että hommat tulevat aikanaan hoidetuiksi.

Lääkäri kirjoitti minulle myös lähetteen luuntiheysmittaukseen. Hänen mielestään on tärkeää selvittää, voisiko minulla olla osteoporoosia. Mikäs siinä, selvitetään vain. Meillä onkin tässä ihan kotikadulla röntgentutkimuslaitos, joten taidanpa käydä varaamassa ajan jo tänään.

Nyt on puolet niiteistä poissa. Omalääkärini ei halunnut poistaa kaikkia tikkejä kerralla, koska leikkaushaavat ovat kovin pitkiä ja syviä. Hän otti vain joka toisen ja jätti loput pitämään huolta haavoista. Huomenna poistetaan loput.

Sairauslomanikin taitaa jatkua vielä jokusen päivän. Tiistaina en vielä kuulemma saa töihin mennä. Osaan jo kuvitella, kuinka iloisia työkaverit ovatkaan kuullessaan lomani pidentymisestä. En etukäteen viitsinyt pomolle ilmoittaa, etten tulekaan töihin vielä tiistaina. Ilmoitan huomenna, kun tiedän kuinka pitkään vielä jalkaa pitää lepuuttaa.

Nyt olisi jo kova hinku alkaa liikkua kunnolla. Tekisi mieli pitkille kävelylenkeille koirien kanssa tai jopa juoksemaan. Olen alkanut etsiä kotikylän lähistöltä tanssikoulua, jonne tällainen muutaman vuoden liikkumattomana ollut täti-ihminenkin voisi mennä sekoamaan askelissa. Afrikkalainen tanssista tykkään tosi paljon. Siinä on rytmi kohdallaan eikä tanssiliikkeiden tarvitse olla ollenkaan sulavia ja kauniita. Nilkatkin saavat olla koukussa. Merchtemissä näyttää olevan paikka, johon taidan käydä tutustumassa. Tuskinpa kuitenkaan ennen tammikuuta uskallan nilkkaa tanssilla rasittaa.