Nilkka murtui ja mitä sitten

Nyt on hollannin koe ohi! Eilen sain arvailla huonoista kopiokuvista kauppojen aukioloaikoja ja ruokatarvikkeita ja kirjoittaa, kuinka päiväni vietän. Taisi se jotenkuten mennä, vaikka keskittymiskykyni ei ollut parhaimmillaan.

Vielä vähän aikaa ennen koetta luulin, etten edes ehtisi koko tilaisuuteen. Jouduin lähes koko iltapäivän riitelemään autoni maahantuojan autopalvelun kanssa, ja se ruljanssi vei toivottoman paljon aikaa. Kumma, kun yksinkertaisiakaan asioita ei osata hoitaa ilman dramatiikkaa. Jos minä asiakkaana tiedän, mikä autoa vaivaa, miksi sitä ei oteta todesta vaan vängätään ja vängätään vastaan.

Pari vuotta vanhassa autossani on ollut alusta asti vika, joka saa sen silloin tällöin jähmettymään niille sijoilleen. Maahantuoja on ollut ymmärtäväinen ja asiaa on tutkittu ja korjattu, mutta kokonaan ei ole vaiva parantunut. Aika usein vika on korjaantunut tunnin parin odottelulla ja ajopeli on taas kunnossa. Nyt oli hankalampi tilanne, kun auto oli jämähtänyt erittäin vaikeaan paikkaan. Vika oli kuitenkin sama kuin aina ennenkin, joten tiesin, kuinka asian selitän autopalvelun henkilölle. Alku sujui hyvin. Minulle luvattiin, että auto haetaan pois ja toimitetaan korjaamolle. Kun lopulta tajusivat, että nyt täytyykin hinausauton kanssa mennä hankalaan paikkaan, tuli toinen ääni kelloon.

Erittäin itsetietoinen rouvashenkilö *tiesi*, mikä autoani vaivasi eli ei mikään. Ihan omaa syytäni olin kuulemma sen saanut pahassa paikassa jysähtämään paikalleen, joten hinauspalvelu ei auttaisi. Kun kuitenkin yritin taivutella tekemään sen, mistä olen maksanutkin, sain ivallisen naurun kera vahvasti kielteisen vastauksen. Kylmästi kiitin ja suljin linjan. Sen jälkeen pääsi suustani jokunen rivi suomalaisia ärräpäitä. Taas kerran jouduin belgialaisen asiakaspalvelun jyräämäksi.

Onneksi omakorjaamolla tiedettiin, mistä oli kysymys ja sain asiallisia neuvoja puhelimitse. Myöhään illalla, hollannin kokeen jälkeen, autoparka oli ilmeisesti levännyt tarpeekseen, kun se lopulta suostui taas liikkumaan. Ensi viikolla se pääsee korjaamolle, ja taas kerran maahantuojan edustaja saa ihmetellä iänikuista vaivaa.

Saavat samalla tarkistaa, miksi digitaalisen näytön mukaan polttoaineen kulutus on 99,9 litraa sadalla kilometrilla. Jotain vikaa jossakin, ainakin siinä näytössä. Se tästä vielä puuttuisi, että joutuisin 50 kilometrin välein tankkaamaan.

Kävin eilen iltasella ortopedi-kirurgin (Kirjoitetaankohan tuo sana yhteen vai väliviivalla??) juttusilla. Erittäin pätevänä pidetty tohtori ilmoitti, ettei mitään muuta tällä hetkellä voi tehdä kuin jumpata nilkkaa.

Nilkan pehmytkudokset (nivelsiteet etc.) ovat niin pahasti vaurioituneet, että tämänhetkinen kipu ja turvotus johtuu melkein pelkästään siitä. Nilkkaani väännellessään tohtori sanoi, että koska olen näin pitkä (jaahas, 165 senttinen ei mielestäni voi pituudella pröystäillä), minun tuskin enää tarvitsee pystyä varpailleni nousemaan. Kiitos vain siitäkin ja terveisiä Poriin. Tanssit on minulta vissiin tanssittu, mutta onneksi jälkipolvi jatkaa harrastusta.

Lääkäri määräsi lisää fysioterapiaa ja sanoi, että pyöräily ja uinti olisivat myös nilkan paranemiselle eduksi. Pitäisiköhän ostaa uimapuku ja kokeilla kylämme uimahallia? Hallin aukioloajat ovat vaan niin kummalliset, että minun on vaikea sinne ehtiä. Polkupyöräkin on roikkunut kellarin katossa pari vuotta ja odottaa kevät-syys-kevät-huoltoa. Ehkäpä investoin kuntopyörään.

Viimeisin leikkaus oli tohtorin mukaan onnistunut mainiosti ja nyt nilkassa oleva metallimäärä jätetään sinne, jos ruuvit ja naulat eivät ala minua vaivata. Ne vaivaavat nyt jo, mutta odotetaan, koska lääkäri niin sanoo. Kun kysyin, mitä seuraavaksi tehdään, oli vastauksena “Ei mitään”. Jos omalääkärini ei pysty hoitamaan, niin sitten takaisin ortopedi-gurulle. 38 euroa kiitos ja näkemiin. Että sellaista.

Aamulla oli taas nilkan jumppatunti ja Ines sanoi, että nyt harjoiteltaisiin portaissa kulkemista. Vähän kummastelin, koska en ole koko laitoksessa nähnyt portaita missään. Selvisihän se. Jumppasalissa oli froteepyyhkeellä päällystetty laatikko, korkeus n. 40 cm. Siihen minun piti nousta oikea jalka edellä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Kun kolme kertaa olin lähes kumauttanut naamani edessä olevaan betoniseinään, ilmoitin että nyt riitti. Yritin kohteliaasti sanoa, että taitaa motivaationi olla miinuksilla, mutta oikeasti olisin halunnut kommunikoida muutaman suomalaisen voimasanan avulla ja juosta (lue: klenkata) pois koko huvipuistosta. Vähän aikaa Ines minua vielä yritti liikuttaa, mutta taisi häneltäkin into vähitellen loppua hapannaamaa katsellessaan.

Toivottavasti viikonloppuna on oikein paska keli.

Päivittäisiä sairaanhoitajan käyntejä on nyt jatkunut jo yli kolme viikkoa. Joka päivä yksi piikki pistää mahaan ja aika kirjavaksi se on tullut. On mustelmia ja patteja ja lisäksi kutiavia patteja. Eipähän ole kuitenkaan veritulppaa tullut eli ovat pistokset auttaneet. Syksyllä työkaverini sai polvileikkauksen jälkeen veritulpan jalkaansa pistoksista huolimatta.

Onneksi tämä riemu kuitenkin loppuu ensi viikolla. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, koko aamupäivä menee hoitajan odottelussa. Mitään hommaa ei oikein pysty aloittamaan, kun pitää vahtia, että koirat ovat kiinni hoitajan tullessa. En tiedä, mikä vetovoima rouvassa on mutta toinen koirista on ilmiselvästi häneen ihastunut. Epäilen kissaa.

Toinen koiristamme sen sijaan ilmeisesti vihaa hoitajaa, niin raivoisaa on haukku, kun oveen koputetaan. Luulisi, että se olisi jo tottunut päivittäisiin käynteihin.

Hoitajalla on varmaan ihan kamalasti töitä, kun minään päivänä hän ei tule klo 11 niin kuin on sanonut. Tänään sentään tuli jo ennen yhtä, mutta muina päivinä on vierailu aina ollut vasta kahden maissa. Olen vähän yrittänyt kysellä, miksei tule aikaisemmin, mutta hoitaja on niin kiireinen, että tuskin ehtii päivää sanoa. Pikaisesti vain piikittää ja sitten taas juoksee ulos. Eilen hän puhui puhelimessa koko piipahduksen ajan.

Alkaa vähitellen pitkästyttää tämä sisällä istuminen. Silmätkin menevät ihan ristiin kirjoja lukiessa tai netissä roikkuessa.

Kuva: Tällaista Fraxiparinea mahaani piikitetään

Kuvassa epätoivoinen lajitelma synkkiä työjalkineitani belgialaisella 20-luvun kivilattialla. (Miksi kenkien aina pitää olla mustia tai muuten vain tummia? Niinpä, sopivat kaikenlaisen vaatetuksen kanssa.) Taidanpa jalan parannuttua tehdä parannuksen ja alkaa ostaa muunkin värisiä kenkiä, vaikkapa vaan ihmetykseksi kanssaeläjille.

Tuosta läjästä saa poimia kahdet, jotka tällä hetkellä jalkaani (myös oikeaan) sopivat. Oikein vastanneille en lupaa palkinnoksi Brysselin matkaa tai edes ilmaisia elokuvalippuja, vaikka mieli tekisi.

Jaa, että miksi kurpitsakin on päässyt kuvaan? Taiteellisen vaikutelman vuoksi tietysti. Ja myös siksi, että joskus iltaisin nilkkani muistuttaa suuresti tuota hedelmää - vai onkohan se vihannes? Voihan kuvassa ajatella olevan myös hieman symboliikkaa. Tuhkimon prinssi (!?) minulla jo on, mutta lasikenkää ei jalkaani ole vielä kokeiltu enkä ole ajellut kurpitsavaunuillakaan.

Kengistä vielä, on minulla muitakin sopivia kenkiä kuin vain nuo ns. työkengät. Omistan peräti kolme paria vaelluskenkiä, joista kaksia voin käyttää. Kolmannet, tosi hienot, odottavat vielä kaapissa. Eivät ole vielä muotoutuneet jalkaani, kun ostin ne juuri ennen onnettomuutta.

Saa nähdä, kuinka joulun aikaan minulle Suomessa käy, jos on kovin kylmä. En ole vielä kokeillut talvikenkiäni, mutta epäilen suuresti niiden sopivuutta. Pitäisi varmaan lähteä kenkäostoksille, mutta kaikenlainen shoppailu on niin kovin rasittavaa. Eilen vähän yritin joululahjoja etsiä ja kolmen tunnin jälkeen oli homma lopetettava. Jalka ei jaksanut vaikka pää olisikin kestänyt Wijnegemin ostarin ihmispaljoutta.

Alla olevassa kuvassa näkyy nilkkavamman aiheuttaja, reipas parivaljakko, jonka täytyy työntää kirsunsa aina joka paikkaan.

Fysioterapian tehottomuus on saanut minut vihaiseksi. Käyn kolme kertaa viikossa väännettävänä ja veivattavana ja mitään edistystä ei tapahdu. Ei tietenkään. Eihän ne ruuvit mihinkään taivu ja väänny eikä nilkkani niiden mukana.

Mitä hyötyä on antaa jalka jonkun itseään täynnä olevan ihmisen käsiin? Olen tullut siihen tulokseen, että fysioterapeuttini haluaa väen väkisin hoitaa minua saadakseen puhua englantia. Tosiasiassahan jalan hoito ei johda mihinkään ennen kuin nilkasta on saatu muutama ruuvi pois tai ainakin vaihdetuksi lyhyempiin.

Ensin hoidossa venytellään akillesjännettä ja sitten alkaa jalan veivaus. Koko sessio päättyy kävelyharjoituksiin. Samalla rouva kertoo minulle omia perheasioitaan, juoruilee muista asiakkaista ja voivottelee työpäivän pituutta. Nilkkaani hän vääntää kuin se olisi pajua tai muuta helposti taipuisaa materiaalia. “Hoito” sattuu niin hemmetisti, ja sen olen myös sanonut. Mutta kuulemma muuten jalka ei pysy liikkuvana. Ja pah! En usko.

Toivottavasti tämä hoitojakso loppuu pian. Tammikuun leikkauksen jälkeen yritän etsiä uuden hoitajan. En tykkää yhtään tästä suupaltista.

Vähitellen alkaa käydä hermoille tämä liikkumisen vaikeus. Yritin eilen pitkästä aikaa käydä vähän ostoksilla ja se oli yhtä tuskaa. Kaikki Brysselin ympäristön ihmiset tuntuivat olevan liikkeellä, enkä saanut autoa pysäköidyksi lähellekään kauppoja.

Kävelymatka vaateliikkeisiin tuntui kestävän ikuisuuden ja irtonaiset katukivet tekivät jatkuvasti minulle kepposia. Nilkka nuljahteli minne milloinkin, ja kipeää teki. Ei vaatteiden katselusta mitään tullut. Väkisin kävin sovituskopissa, mutta mitään ei jäänyt käsiin. No, pari pitkähihaista teepaitaa ja yksi huppari sentään.

Myöhemmin päivällä menin ystäväni kanssa Ikeaan. Se vasta olikin seikkailu! Ne belgialaiset, jotka eivät vaatekaupoille olleet lähteneet, olivat kaikki tulleet etsimään uusia, ruotsalaisia sisustusideoita. Jättimyymälä oli pakattu täyteen ihmisiä. Siellä klenkkasin kärryjä työntäen ja yritin pitää mielen rauhallisena käytäviä pitkin pujotellessani. Oikeastaan onnistuin aika hyvin ja sain jopa saalistakin. Muutama pitkään haikailemani tavara päätyi kärryyni.

Kotiin päästyäni olinkin niin poikki, että en jaksanut edes ostoksiani tutkia. Nilkkaa särki kuin se olisi ollut tulessa, niska oli kipeä ja jäykkä ja polvikin vihoitteli. Taidan vähitellen muuttua ässän malliseksi kummallisen kävelytyylini ansiosta. Nyt jo harmittaa, että siirsin ruuvien poisto- ja vaihto-operaation marraskuulta tammikuulle. Yksi työkaverini sanoikin minulle, että tärkeintä on terveys eikä työ. Kyllä se työ hoituu vaikka Maailman Tärkein Työntekijä ei olisikaan paikalla.

Joskus pitäisi tällä suomalaisella sisulla heittää vesilintua ja käyttäytyä niin kuin paikalliset. Jos on kipua tai vaivaa jossakin päin kroppaa, niin silloin jäädään kotiin potemaan. Meillä pohjoismaalaislla on sellainen paha tapa, että töihin mennään vaikka mikä olisi. Ja onnettomuudetkin hoidetaan vuosiloman aikana, ettei työ vaan kärsisi :).

Nyt tämän ankkakävelijän ja tepastelijan pitäisi lähteä ruoka-kauppaan. Menen ihan vaan tuohon lähelle, koska siinä kaupassa ei ole pitkiä käytäviä. Kauppa on pieni ja kompakti, vaikka niin on sen tavaravalikoimakin.