Tänään käväisin kylämme lääkärillä hakemassa lausuntoa, jossa todetaan että nilkka ei ole 12. toukokuuta vielä täysin parantunut. Minun pitää toimittaa lausunto sairauskassallemme, ettei hoitokorvausten maksaminen lopu. Joku byrokraatti on syksyllä ollut sitä mieltä, että vammani on poispyyhkäisty heti äitienpäivän jälkeen.

En varannut lääkäriltä aikaa vaan odottelin kiltisti vuoroani. Pieni odotushuone oli aamulla yhdeksän jälkeen täpö täynnä ja vähän yli kymmenen pääsin vastaanotolle. Paikka ei ole mikään klinikka tai terveyskeskus vaan ihan yksityinen vastaanotto. Systeemi on aika toimiva, kun kaksi lääkäriä päivystää vuorotellen ja odotusaika on enimmillään noin tunti.

Eilen sain ilmoituksen viime vuotisen autoveron palautuksesta ja sitä varten piti pistäytyä postissa. Siellä jonotin lähes saman ajan kuin lääkärissä. Taaksenikin kertyi väkeä niin paljon, että osa joutui seisoskelemaan oven ulkopuolella. Vähän kummastutti, miksi postissa oli vain yksi henkilö palvelemassa kiireiseen aikaan.

Koska olin jo reippaasti töistä myöhässä, päätin jatkaa myöhästelyä ja käydä naapurikylän kaupassa. Siellä vasta olikin jonoja! Ei toki muualla kuin kassoilla, mutta niillä sitäkin pidemmät. Tiistaita ei varmaan pidetä vilkkaana kauppapäivänä, koska kassoja oli auki vain kaksi. Omaa syytänihän se oli, että menin kauppaan samaan aikaan kuin eläkeläiset ja sain odotella, kun päivän uutiset ja tapahtumat kerrattiin kassahenkilön kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kaupassa on kiva vaihtaa ajatuksia ja rupatella, jos juttukaveria ei muuten ole. Kaupassakäynti on ehkä monille päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma, ja mikäs siinä haastellessa, kun ei kiirettä ole. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että iltaisin töitten jälkeen suuret marketit pitävät vain muutamaa kassaa auki, jonot ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja silti aikaa käytetään seurusteluun.

Täällä Belgiassa on kassoilla sellainen hauska tapa, että ostokset skannataan hihnalta, asiakas pakkaa rauhassa kaikki tavaransa samalla keskustellen kassahenkilön kanssa. Sen jälkeen kassahenkilö ilmoittaa loppusumman, asiakas pohtii, maksaisiko käteisellä, kortilla vai ostoskorteilla ja lopulta maksaa ostoksensa. Vasta viimeisten kuulumisten, hyvän illan tai viikonlopun toivotusten jälkeen otetaan seuraavan asiakkaan ostokset käsittelyyn. Minä en ole vieläkään tähän sopeutunut vaan jonossa seisominen harmittaa joka kerta yhtä paljon. Toki en sitä näytä, kun sellainen ei ole täällä tapana. Kaikki seisoskelevat rauhassa ja odottelevat omaa vuoroaan. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään hermostuvan vaikka parhaimmassa tapauksessa jonottamiseen kuluu aikaa moninkertaisesti ostosten keruuseen verrattuna.

Toisaalta, ei pitäisi valittaa. Suomessa käydessäni jään nykyisin auttamattomasti jalkoihin, kun joskus asioin isoissa marketeissa. Kassojen nopeus on siellä aivan toista kuin täällä.

Lontoon maratonin seuraamisen jätin jo alkuvaiheessa, koska suosikkini Paula Radcliffe ei tänä vuonna juoksuun osallistunut. Onneksi siirtyminen Rotterdamiin ei vienyt aikaa. Siellä minua odottikin yllätys. Suomen Janne Holmen oli pitkän aikaa kärkiryhmässä ensimmäinen ei-kenialainen (Jos kiinnostaa, tuloksia löytyy täältä.). Ryhdyin pyöräilemään samaa vauhtia kuin hän juoksi ja 15 kilometria meni hujauksessa. Vielä en ihan Geraardsbergeniin päässyt vaan jäin Affligemiin.

Oikeastaan lopetin pyöräilyn Essenen kulmilla, mutta Affligemin kuntaahan se on. Täällä kuljeksivat roomalaisetkin aikoinaan ja kunnan arkeologisessa keskuksessa voi käydä tutustumassa heidän elämäänsä.

Affligemin kunnassa on myös oma olutpanimo ja suositun luostarioluen nimi on, yllätys, yllätys, Affligem. Taidankin viihtyä täällä jonkin aikaa.

Vielä maratonille palatakseni, Rotterdamissa juoksi myös tuttavani Assesta. Pari vuotta sitten juoksuharrastuksen aloittanut belgialainen herrasmies oli siellä ensimäisellä maratonillaan ja juoksi kuin juoksikin reitin loppuun vaikka ei enää viimeisillä kilometreillä jalkojaan tuntenut ja vähän oli kuulemma alkanut itkettääkin. Hieman yli neljä tuntia häneltä urakkaan kului eli ei hassummin keski-ikäiseltä ensikertalaiselta.

Töissä olen muutaman kerran yrittänyt kävellä polvia koukistaen, mutta työkavereiden reaktiot ovat olleen niin riemukkaita, että lopetin pelleilyn ja jatkoin “normaalia” klenkkaamista. Kyllä töissä hauskaa saa olla, mutta tuskin nauruun tappaminen on sallittua.

Olen viime aikoina yrittänyt kävellä ja liikuttaa nilkkaa entistä enemmän. Uskalsin jopa lähteä koiran kanssa ulos. Normaalisti puolessa tunnissa kierrettävä lenkki kesti nyt yli tunnin eli hidasta oli.

Sairaalakin muisti minua. Lähettivät leikkauspäivän sairaalalaskun minulle eikä sairauskassallemme, mihin se olisi kuulunut. Kokonaissumma on 846 euroa, josta puolet kattaa oloni päiväsairaalaosastolla. Aika hyvä hinta, kun ottaa huomioon, että olin lähes koko päivän joko leikkaussalissa tai heräämössä. Edes ruoka-aikana en ollut paikalla, joten jäi kokematta sekin kulinaarinen nautinto. Lähetin laskun edelleen sairauskassalle maksettavaksi.

Sain Kivimieheltä palkinnon. Kiitos kovasti huomioimisesta.

1.You have to nominate 5 blogs,which haven’t had awards before.

2.Each of the blogs must have a purpose!

3.The nominated blogs must make a link back to this page!

4.The logo from the award must be put on their blog and it must link back to this blog.

Minun pitäisi luovuttaa palkinto viidelle blogille, joilla on tarkoitus, mutta enhän edes seuraa muunlaisia. Kovin on vaikeaa valita niistä viittä, joten haluan palkita teidät kaikki.

Ihmettelin aamulla vastaan tulevia skootteripoliiseja. Niitä tuli tasaisin välein, mitään kiirettä ei näyttänyt olevan, siniset valot kuitenkin välkkyivät. Sitten näin paraatiasuiset ratsukot! Pikaisesti laskien niitä oli noin 50 - 70. En voinut uskoa silmiäni. Brysselin aamuruuhkassa lauma paraatihevosia tukkimassa liikennettä. Voi, kun olisi ollut se kamera.

Ratsukot olivat menossa Lakenin kuninkaallista palatsia kohti. Onkohan kuninkaalle tulossa tärkeitä vieraita, kun näin hienosti pitää juhlistaa? Vai olivatkohan hevoset menossa poliisilaitokselle? Oli syy mikä tahansa, näyttävät ratsukot piristivät kummasti työmatkaani. Lämmin kiitos komeille eläimille ja ylväille ratsastajille.

Polkeminen sujui kepeästi vaikka olisin toki voinut lisätä vastuksia tai ohjelmoida koko reissun kulkemaan mäkistä maastoa. En sitä kuitenkaan tehnyt, sillä olinhan vielä kotinurkilla ja täältä ei paljon mäkiä löydä.

Olen suunnitellut ajavani Geraardsbergeniin, minne on aika pitkä matka enkä yhdellä istumalla sitä polje. Sillä suunnalla onkin jyrkkiä nousuja ja laskuja ihan riittämiin. Matkallani ohitin Brussegemin, Bollebeekin ja Mollemin, joista ei paljon ole sanomista. Kaikki ovat pieniä kyliä, joissa on kirkko, koulu ja apteekki eikä paljon muuta. Noin 12 kilometrin polkemisen jälkeen olin Assessa. (Jos hollanninkielestä ei ota tolkkua, niin täältä löytyy vähän tietoa englanniksikin.)

Saa nähdä, löytyisikö Assesta hotellia tai muuta majataloa. Ravintoloita ja kuppiloita paikkakunnalla ainakin on runsaasti. No, janohan tässä jo tulikin. Katsotaan, kuinka monta päivää saan kylässä kulumaan ennen kuin jatkan matkaani.

Nilkka tuntui olevan mielissään tasaisesta liikkeestä ja kaloreitakin katosi mittarin mukaan 183. Se nyt ei oikeastaan ole yhtään mitään, mutta saa riittää näin aluksi. Yritän ensi kerralla polttaa niitä enemmän, vaikka lupaamaan en mitään ryhdy, edes itselleni.

Seuraavaksi taidankin pyöräillessäni katsoa jonkun elokuvan ja yritän päästä pidemmälle kuin vain vaivaiset 12 km. Saisi nilkkakin enemmän liikuntaa.

Tänään fysioterapiassa kävelin pitkät matkat varpaillani ja todettiin Ineksen kanssa yhdessä, että varmaan pitäisi hommata korkkarit. Kävely oli paljon helpompaa varpaillaan kuin tasajaloin.

Kumma että outo kävelytyyli on jäänyt vaikka nilkkaan ei ihan kamalasti enää satu. Varmaan kävelen ankkaa siksi, että mokoma ei vielä taivu tarpeeksi. Joku ruuvi estää vielä oikean liikeradan eli leikkausta odotellessa kävellään klenkaten.

Jumpasta tultuani lähdin toisen koiran kanssa lenkille ja nautin viimeisestä 50 prosentin sairaslomapäivästä. Ei ihan menty nilkan murtumispaikalle saakka, mutta melkein. Se oli virhe. Jalka tuli askel askeleelta kipeämmäksi. Takaisin kuljettiin tosi hitaasti välillä pysähdellen. Kotona oli ihan pakko istua hetki ja pistää jalka sohvan selkänojalle lepäämään. Särkylääkettäkin otin pitkästä aikaa.

Harmittaa, kun paraneminen on näin hidasta. Kovasti mielelläni tekisin pitkiä kävelylenkkejä, mutta en taida vielä pitkään aikaan sellaiseen pystyä.

Tämä oli nyt kolmas kerta, kun autoni lasit rikotaan ja joka kerta mies on silloin ollut Suomessa. Eihän sillä mitään tekemistä tapahtuneen kanssa ole, mutta jotenkin vain huvittava yhteensattuma. Ensimmäinen rikkomus tapahtui Heyzelin metroasemalla, jonne olin autoni päiväksi jättänyt. Siitä on nyt kolmisen vuotta. Poliisi oli hajonneen lasin nähnyt ja jättänyt viestin autoon. Muuta ei autosta kadonnut kuin radion etupaneeli, millä ei yksistään tee yhtikäs mitään. Vakuutusyhtiö korvasi kiltisti kaiken.

Vajaa vuosi sitten murtauduttiin tähän nykyiseen autooni samalla metroasemalla. Silloin oli hajotettu suuri takalasi ja toinen sivulasi. Poliisit odottelivat paikalla ja ajelin heidän perässään laitokselle tekemään ilmoitusta. Olivat saaneet tekijänkin jo kiinni. Teini-ikäinen poika oli päättänyt tutkia muutaman auton ohi kulkiessaan. Tällä kertaa mitään ei autostani ollut kadonnut, mutta sotkua oli senkin edestä. Vakuutusyhtiö korvasi taas.

Pitäisi varmaan hommata työmatka-autoksi joku vanha kulkupeli, joka ei ketään kiinnostaisi ja jonka voisi jättää metroasemallekin ilman huolia. Tämän nykyisen ihanuuden pitäisin tallissa ja käyttäisin vain pitkillä matkoilla, joita niitäkin meidän perheessä on ihan riittämiin. Taidanpa vähän tutkia Vlanin autoilmoituksia.

Desibelit nousivat autossa, kun kiroilin ja huusin suomeksi kaikki mahdolliset manaukset, ja tyttäreni oli sitä mieltä, että kova ääneni ja hurja ulkomuotoni pelästytti pojan pois. Tuskinpa sentään, taisi vain valot vaihtua vihreiksi ja autot lähteä liikkeelle. Hetkeä aikaisemmin olin nähnyt kolme poikaa seisoskelemassa valoissa ja päätin vaihtaa kaistaa, etten olisi ihan heidän hyökkäysreitillään, vaan eipäs auttanut. Joksikin aikaa jouduin tolaltani ja ajoin auton kadun reunaan. En kuitenkaan voinut jäädä siihen tien tukoksi ja lähdin ajelemaan kohti Vilvoorden Carglassia, jossa kokemukseni mukaan auton lasit vaihdetaan nopeasti ja palvelu on ystävällistä. Matkalla soitin kaiken varalta vakuutusyhtiöön ja samaan paikkaan minua sieltä neuvottiin menemään.

Poliisille en soittanut, koska he eivät näille tapauksille tee yhtään mitään. Eivät aina edes ota ilmoitusta vastaan. Tällaisia juttuja tapahtuu Brysselissä yhtenään, eikä poliisilla ole kuulemma resursseja tutkia ja hutkia.

Järkeeni ei mahdu, miksi nämä nuoret miehet ilkivaltaa tekevät. Kukaan vähänkin ajatteleva naisihminen ei täällä pidä käsilaukkuaan eikä muutakaan arvokasta auton etupenkillä. Minä en ainakaan tunne yhtään naista, joka ei laukkuaan kätke näkymättömiin.

Tämän naisihmisen kimppuun ei kannata enää yrittää. Tästä lähin kuljen kotimatkat Ringin kautta. Sielläkin saa jonottaa ruuhkassa, mutta ei ole ainakaan ketään valoissa kyttäämässä. Lisäksi otan jotain kättä pidempää viereeni autoon. Ehkä en sentään pesäpallomailaa niin kuin yksi suomalainen täällä teki, mutta jotain kumminkin. Tuskinpa lasin rikkoja menee poliisille kertomaan, jos suihkutan hiuslakkaa silmille.

Nuori mies sai kyllä saalistakin. Hän nappasi mukaansa etupenkiltä yhden villahanskan ja jätti minulle toisen. Kiusa se on pienikin kiusa. Sivulasi on nyt korjattu, joten tervetuloa rikkomaan se huomenna uudestaan. Täältä pesee!

Torstaina piipahdettiin Wilrijkin Decathlonissa ja sieltä se kapistus käsiin jäi. Maksaahan se toki piti ja itse raahata autoon valtavassa laatikossa. Kotona jouduttiin käyttämään peräti kärryjä, että saatiin rakkinelaatikko olohuoneeseen. Onneksi perheessämme on kokemusta niin Legojen kuin Ikean huonekalujenkin kokoamisesta, ettei yhtään hirvittänyt laatikosta löytyneiden osien määrä. Ohjekin oli kiinalaiseksi sangen selkeä ja ymmärrettävä.

Toistaiseksi olen pyöräillyt vain kotinurkilla, mutta tarkoituksenani on ryhtyä kiertämään ainakin Belgiaa ristiin rastiin. Katsotaan nyt, kuinka pitkälle pääsen. Lupaan raportoida. Jouni Tapiovaara kirjoitti aikoinaan oman kuntopyöräilynsä kirvoittamana matkakertomuksen Virtuaalisesti Viitostietä, ja siitä minä idean nappasin. Nyt hyppään pyörän selkään ja teen ensin pikku kierroksen omalla kylällä.

Eipä täällä viitsisi oikealla pyörällä ajellakaan, kun tuota lunta on tullut viime aikoina ihan riesaksi asti. Tiet ovat rapaisia ja liukkaita. Puutarhakin joutui takatalven armoille ja narsissit näyttivät näin surkeilta.

Muutama pääsi sentään sisälle lämpimään.

Tältä näytti etupiha ulko-ovelta kuvattuna tänä aamuna. Lumitöihin ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä, koska illalla lumi oli tyystin kadonnut.

Ei muuten ole uutta tämä luottokortin käytön vaikeus. Olen muutaman kerran ostanut netin kautta VR:n junalippuja ja silloinkin olen joutunut korttini kanssa pulaan. VR on saanut minulta palautetta asiasta, mutta vastausta ei ole toistaiseksi tullut. Voihan olla, että ovat jo systeemejään muuttaneet. Tällä viikolla tilasin taas junalipun, mutta nyt maksoin suosiolla heti nettipankin kautta.

Yksi kummastuttava luottokorttikäytäntö Suomessa on se, että huoltoasemien (tai miksi niitä nykyisin kutsutaankin) polttoaineautomaatit hyvin harvoin hyväksyvät ulkomaisia luottokortteja. Kerran asiaa huoltoaseman kassalla ihmetellessäni, minulle vain sanottiin, että olihan ihan lähellä pankkiautomaatti, josta voi nostaa käteistä, joka taas käy automaattiin. Niinpä. 

Ei asia ole sen paremmin täällä Belgiassa. Monilla huoltoasemilla käy ainoastaan belgialainen pankkikortti, ei edes käteisellä voi polttoainetta ostaa. Jotkut asemat hyväksyvät luottokortteja ja käteismaksun päivisin, mutta ei iltaisin tai viikonloppuisin. Nyttemmin on tosin suuret yhtiöt muuttaneet useita palveluhuoltoasemiaan ns. express-asemiksi, ja niiden automaatteihin näyttävät kaikki kortit käyvän. Polttoainekin on niissä yleensä halvempaa kuin muilla asemilla. Hinnan muuten tarkistan täältä.