Nilkka murtui ja mitä sitten

Olipas aamulla mielenkiintoinen, vähän jännittävä ja aika absurdi työmatka. Vein nilkan aamulla taas väännettäväksi ja käännettäväksi, ja uskokaa tai älkää, juoksin ja hypin sen kanssa! Tosin erittäin hitaasti ja matalalla eli aitajuoksu ei ihan vielä taitaisi onnistua.

Lakenin nurkilla poliisilaitoksen pihasta lähti tänä aamuna puolisen tusinaa mellakkapoliisiautoa liikkeelle juuri kun olin kohdalla. Minä jouduin autoineni näiden suurien, tummansinisten ajoneuvojen saartamaksi. Siltä istumalta päätin pitää pienen sisäinen kapinoitsijani tiukasti aloillaan. Ei kaahailua eikä turhia kaistanvaihtoja tänään!

Täytyy sanoa, että tunsin oloni samalla kertaa äärettömän turvalliseksi ja vähän pelottavaksi. Mieleeni palasi vanhoja uutiskuvia mellakoista ympäri maailmaa, poliisit raskaine varusteineen hakkaamassa (rauhallisia?) mielenosoittajia. No, nämä poliisit taisivat vain olla menossa Schumanille pitämään EU-huippukokouksen osallistujia erossa tavallisesta rahvaasta. Harmi, kun ei ollut kameraa mukana.

Onpahan saanut nilkka viime aikoina liikettä! Viikonloppuna ulkoiltiin oikein tekoluonnossa Brysselin pohjoispuolella. Täältä on aika vaikea löytää ns. oikeaa luontoa lähimailtakaan, mutta onneksi on sentään jotain.

Kävelin hiekkarannalla, metsäpoluilla ja pusikoissa, joten jalka sai aika monipuolista heilutusta. Illalla nilkka olikin ihan kivasti kipeä ja turvoksissa, joten ilman mitään omantunnontuskia annoin sen levätä sohvalla.

Eilen piti lähteä kokoukseen muutaman sadan metrin päässä olevaan toimistorakennukseen. Lyhyen matkan takia en tietenkään viitsinyt autolla lähteä vaan kävellä nilkutin katua pitkin.

Brysselin jalkakäytävät on yleensä laatoista rakennettu. Tai ei sitä voi rakentamiseksi sanoa. Laatat on vain pudotettu paikoilleen ja aika usein ne sojottavat sinne tänne ja liikkuvat hauskasti varsinkin sateella. Jalat terveinäkin laattoihin kompastuu vähän väliä, saatikka sitten kun nilkkaan sattuu joka askeleella. Matkani eteni erittäin hitaasti ja epävarmasti, mutta olin perillä hyvissä ajoin.

Työkavereitani sainkin odotella aika tovin. Taas kerran olivat myöhässä. Jostain syystä minun mielestäni kokouksiin pitäisi mennä ajoissa, mutta suurin osa työkavereistani ei ajattele niin. He eivät pidä sitä mitenkään kummallisena, että tulevat paikalle vartin kokouksen alun jälkeen. Minusta se on outoa ja jopa epäkohteliasta. Ymmärrän, jos on ihan oikea este, mutta ainakaan eilen ei sellaista ollut. Lähtivät vain liian myöhään liikkeelle. Onkohan tämä taas joku kulttuuriero, koska myöhästyjät hyvin harvoin ovat pohjoismaalaisia?

Kävin eilen iltasella ortopedi-kirurgin (Kirjoitetaankohan tuo sana yhteen vai väliviivalla??) juttusilla. Erittäin pätevänä pidetty tohtori ilmoitti, ettei mitään muuta tällä hetkellä voi tehdä kuin jumpata nilkkaa.

Nilkan pehmytkudokset (nivelsiteet etc.) ovat niin pahasti vaurioituneet, että tämänhetkinen kipu ja turvotus johtuu melkein pelkästään siitä. Nilkkaani väännellessään tohtori sanoi, että koska olen näin pitkä (jaahas, 165 senttinen ei mielestäni voi pituudella pröystäillä), minun tuskin enää tarvitsee pystyä varpailleni nousemaan. Kiitos vain siitäkin ja terveisiä Poriin. Tanssit on minulta vissiin tanssittu, mutta onneksi jälkipolvi jatkaa harrastusta.

Lääkäri määräsi lisää fysioterapiaa ja sanoi, että pyöräily ja uinti olisivat myös nilkan paranemiselle eduksi. Pitäisiköhän ostaa uimapuku ja kokeilla kylämme uimahallia? Hallin aukioloajat ovat vaan niin kummalliset, että minun on vaikea sinne ehtiä. Polkupyöräkin on roikkunut kellarin katossa pari vuotta ja odottaa kevät-syys-kevät-huoltoa. Ehkäpä investoin kuntopyörään.

Viimeisin leikkaus oli tohtorin mukaan onnistunut mainiosti ja nyt nilkassa oleva metallimäärä jätetään sinne, jos ruuvit ja naulat eivät ala minua vaivata. Ne vaivaavat nyt jo, mutta odotetaan, koska lääkäri niin sanoo. Kun kysyin, mitä seuraavaksi tehdään, oli vastauksena “Ei mitään”. Jos omalääkärini ei pysty hoitamaan, niin sitten takaisin ortopedi-gurulle. 38 euroa kiitos ja näkemiin. Että sellaista.

Aamulla oli taas nilkan jumppatunti ja Ines sanoi, että nyt harjoiteltaisiin portaissa kulkemista. Vähän kummastelin, koska en ole koko laitoksessa nähnyt portaita missään. Selvisihän se. Jumppasalissa oli froteepyyhkeellä päällystetty laatikko, korkeus n. 40 cm. Siihen minun piti nousta oikea jalka edellä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Kun kolme kertaa olin lähes kumauttanut naamani edessä olevaan betoniseinään, ilmoitin että nyt riitti. Yritin kohteliaasti sanoa, että taitaa motivaationi olla miinuksilla, mutta oikeasti olisin halunnut kommunikoida muutaman suomalaisen voimasanan avulla ja juosta (lue: klenkata) pois koko huvipuistosta. Vähän aikaa Ines minua vielä yritti liikuttaa, mutta taisi häneltäkin into vähitellen loppua hapannaamaa katsellessaan.

Toivottavasti viikonloppuna on oikein paska keli.

Nilkka on iltaisin turvoksissa ja näyttää ihan täyteen puhalletulta kumihanskalta. Vaikka olenkin töissä vain puoli päivää, tuntuu se silti rasittavan jalkaa. Vai olisikohan työmatkalla jotain asian kanssa tekemistä?

Aamuruuhkaa on tällä viikolla ollut ihan kiitettävästi. En ole edes viitsinyt yrittää moottoritielle rekkojen sekaan painimaan vaan olen valinnut huonopintaisen pikku tien. Tänä aamuna oli meidänki pihalla lunta ja kokemukseni mukaan pienikin lumimäärä saa koko Belgian liikenteen aivan sekaisin. Onneksi lunta ei kuitenkaan ollut satanut joka paikassa ja ihan normaaleilla jonotuksilla pääsin töihin. Radiosta kyllä kuulin, että jossain Liegen suunnalla oli jopa 140 kilometrin jonot moottoritiellä. Työkaverilta kuulin, että hiihtoladuillekin oli Malmedyn seuduilla lopultakin päästy. Taitaa kuitenkin tänä vuonna lumi sulaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Tämä työkaveri muuten ajaa junalla päivittäin Malmedyn ja Brysselin väliä. Yhteen suuntaan työmatka kestää vähän yli puolitoista tuntia. Minä en varmaan sellaista jaksaisi.

Kuva on otettu pari vuotta sitten jossain Hoge Venenin laduilla Belgiassa. Silloin täällä oli lunta ihan kunnolla.

Emma-myrskyn liepeet taisivat käväistä täälläkin, koska saimme aimo annoksen vettä ja ukkosta rajun tuulen kera pari yötä sitten, ja puutarha on tietysti kuin myrskyn jäljiltä. Sinnikkäästi kuitenkin ovat kevätkukat pitäneet pintansa.

Krookukset tietysti kukkivat jo ja niiden seurana pienet narsissit. Isommatkin avaavat nuppunsa varmaan tuota pikaa.

Aidan vieressä kukkii onnenpensas iloisen keltaisena.

Japanilainen aprikoosi (Prunus mume - tätä tietoa sainkin etsiä aika tovin) on myös avannut kauniit, pinkit kukkansa. Sen vierellä on joku keltakukkainen pensas, jonka nimeä en mistään löytänyt.

Tuhatkauno (= kaunokainen = Bellis perennis) alkaa myös jo riehaantua. Kevään edetessä koko nurmikkomme on näitä valkoisia kukkasia täynnä.

Tämä vahvan näköinen mikä-lienee-rikkaruoho peittää vielä suunniteltua sipulipenkkiä. Pitäisi varmaan pian kääntää sekin maapläntti.

Joku talon entinen asukas on istuttanut hyasintteja pensasaidan viereen. Jaksavat nekin vähän kukkia vaikka ovatkin koirien kulkureitin varrella.

Yrttien ja sisällä itämässä olevien kasvien esittely jääköön toiseen kertaan. Kuvien kanssa pelailu on aikaa vievää puuhaa, ja toivottavasti sain näistä tällä kertaa sopivan kokoisia. Kotikoneella ne näyttävät ihan oikeilta,  mutta ainakin jotkut aikaisemmat kuvat olivat aivan kamalia, kun työpaikan koneelta niitä selailin.

Tänään olin ensimmäistä päivää töissä sairasloman jälkeen. Autolla ajo sujui ihan mukavasti ja töissäkään ei ollut hassumpaa vaikka eilen illalla asia harmittikin. Kotona oleiluun näköjään tottuu kovin nopeasti. En kylläkään koko päivää työmaalla viettänyt, sillä mukava lääkärini kirjoitti minulle vielä neljäksi viikoksi 50-prosenttista sairaslomaa. Se on kyllä ihan tarpeen, koska nilkka turpoaa päivän mittaan aivan palloksi ja kävely on vaikeaa ja kivuliasta.

Olen nyt tilannut ajan Oikein Erinomaiselta Ortopedilta. Ensi torstaina illalla yhdeksältä menen naapurikylään tohtorin juttusille. Täytyy muistaa ottaa mukaan kaikki mahdolliset paperit ja röntgenkuvat, niitä hän kuitenkin kyselee.

Iloisella mielellä ajelin kotiin ennen iltaruuhkaa. Matka sujui joutuisasti kunnes Lakenissa juuri moottoritien alussa poliisi huitoi autoja pois oikeanpuoleisimmalta kaistalta. Luulin, että joku oli jäänyt auton alle, kun näin parin poliisin kumartuneena maassa makaavan ihmisen viereen. Ohi ajaessani huomasin kuitenkin, että poliisit olivat ottaneet kiinni nuoren, noin 16-vuotiaan pojan. Poika makasi mahallaan ja poliisit olivat sitoneet hänen kätensä selän taakse. Yhtäkkiä iloinen mieleni oli pois pyyhitty. Ilmeisesti poika kuitenkin oli jotain rikollista tehnyt, koska hänet oli maahan kaadettu, mutta minulle jäi näkemästäni paha olo.

Tänään olin kolmannen kerran fysioterapiassa leikkauksen jälkeen. Nilkkaa hierottiin, heilutettiin ja väännettiin. Kidutuspenkissäkin (lue: venytyslaudalla) seisoin viitisen minuuttia ja yritin pysyä tasapainossa puolikkaan ilmapallon päällä.

Kun edellisen kerran kokeilin puolipallon päällä seisomista, tuntui siltä, että nilkka murtuu uudestaan. Nyt pystyin seisomaan ja tasapainoilemaan sen päällä aika kauan. Välillä piti ottaa vähän tukea puolapuista, mutta aika hyvin meni.

Session jälkeen nilkka oli kyllä tosi kipeä ja kävely oli vaikeaa. Jumppari ei oikein usko, että pystyn ensi viikosta lähtien olemaan töissä ainakaan koko päivää. Ehkäpä käyn tällä viikolla lääkärillä ja pyydän osa-aikaista sairaslomaa ainakin pariksi viikoksi. Omalääkärini ei onneksi sairasloman antamisessa pihtaile. Hän kirjoittaa sitä niin paljon kuin luulen tarvitsevani. Mukava lääkäri.

Koska kohta on varmasti niin lämmin, että puutarhaa voi toden teolla alkaa möyhiä ja kasveja istuttaa, olen jo aloittanut puutarhuroinnin kylvämällä siemeniä idätysastioihin. Viime viikolla kävin läpi kaikki tähän mennessä ostamani siemenet ja mietin, mitkä esikasvattaisin sisällä ja mitkä heittelisin suoraan maahan.

Nyt on keittiön pöytä täynnä idätettäviä ja tänään huomasin ilokseni, että rukola oli jo alkanut vihertää. Ne taimet eivät tosin puutarhaan pääse vaan saavat jäädä sisäyrteiksi. Niinkuin basilikakin. Se ei ulkona menestykään, koska etanat tykkäävät siitä ihan liikaa. Muitakin yrttejä purkeissa on ja odotankin, mikä seuraavaksi seuraavaksi päättää putkahtaa esille mullasta.

Yrttien lisäksi kylvin talvipurjoa ja minulle uutta, punaista kevätsipulia. Saas nähdä, kuinka sen kasvattaminen onnistuu. Kukkiakin purkeissa on. Ensimmäistä kertaa kokeilen, josko saisin lobelian itse kasvamaan. Yleensä olen ostanut niitä valmiina taimina. Salkoruusuakin yritän tänä vuonna ja on siellä joku päivänkakkaran näköinen keltainenkin itämässä. Tämä kasvatusvaihe onkin mielenkiintoista, koska koskaan ei tiedä, mikä itää ja mikä ei. Kaikki eivät idä sitten millään vaikka kuinka yritän ohjeita noudattaa.

Tänä vuonna ajattelin istuttaa kaikki kukat suuriin ruukkuihin, joita olisi helppo siirtää eri paikkoihin. Eivät ehkä etanatkaan niin helposti pääsisi kasveihin käsiksi. Meillä nimittäin puutarha vilisee niljakkaita otuksia ja niiden hävittäminen on tosi työlästä, kun myrkkyjä emme halua käyttää.

Etanoille tuntuu kelpaavan lähes kaikki, mitä maahan keksimme laittaa. Vain sipulit ja herneet ovat saaneet kasvaa rauhassa, siksi vihannesmaallamme ei paljon muuta kasvatetakaan. Jopa perunanlehdet kelpaavat, ja päätimmekin viime vuonna, että enää ei perunoita omasta maasta yritetä. Eihän se päätös kuitenkaan pitänyt. Nyt on jo ituperunat hankittuina kellarissa. Taas kerran kokeillaan.

Alkuviikosta oli ihan pakko lähteä ulkoilemaan, kun aurinko paistoi niin keväisesti. Kuljeskeltiin koirien kanssa Vilvoorden  Drie Fonteinen -puistossa ja nautitiin kevätpäivästä. Olisi kiva sanoa, että olen lenkkeillyt, mutta silloin valehtelisin. Ei minun hitaassa klenkkaamisessani ole mitään urheilullista. Sykekin nousi vain silloin kun kyynärsauva upposi pari kertaa myyrän koloon ja olin lentää turvalleni.

Puiston ravintolan terassi oli avattu, mikä näkyy tuosta kuvastakin, jos oikein tarkasti katsoo. Olisihan siellä mukava ollut istuskella, mutta koirien kanssa ei viitsitty. Niitä näytti terassilla olevan jo sen verran, että rähinää olisi tullut. Jo pelkkä pöytien ohituskin tuotti henkistä tuskaa nelijalkaisille ystäville.

Kevään myötä tuli myös tarve uudistaa vähän kuontaloakin ja varasin ajan kampaajalta. Kylässämme on useita kampaamoita, joista minä olen omakseni ottanut armenialaisen perheyrityksen. Töissä siellä on omistajan lisäksi hänen isänsä ja vaimonsa. Toki yksi belgialainenkin kampaaja on joukkoon mahtunut. Aika kauan kesti ennen kuin löysin kampaamon, jonka työstä pidän. Taitavat suomalaiset hiukset vaatia kovastikin erilaista käsittelyä kuin paikalliset, koska aina on tukkaani kovasti kummasteltu ja monesti on leikkaus mennyt ihan pieleen. Nyt sain hiukset ihan mukavasti lyhyiksi ja värikin on passeli. Eipähän tarvinnut heti kotiin tultuani pistää päätä suihkun alle.

Nilkan kuntoutus alkoi keskiviikkona. Vähän harmittaa, etten sitten kuitenkaan vaihtanut jumpparia, mutta kun tämä entinen on niin sopivasti melkein naapurissa. Yhtään ei nilkka liikkunut paremmin kuin ennen leikkausta, mutta toivottavasti jotain edistystä alkaa pikku hiljaa tapahtua. Töihin minun pitäisi mennä viikon kuluttua, mutta ainakaan vielä nilkka ei ole siinä mallissa, että pystyisin olemaan sen kanssa koko päivän työmaalla. Vaikka kyllähän viikossa voi edistystä tapahtua vaikka millä mitalla. Esimieheni on silloin tällöin minulle soitellut ja kertonut osastollamme tapahtuneista organisaatiomuutoksista. Pari entistä, kivaa työkaveria on tullut takaisin ja omat työni ovat tainneet poissa ollessani muuttua kokonaan toisiksi. Hauskaa ja mielenkiintoista.

Kyllä on ihanaa, kun pääsee pitkästä aikaa kunnolla suihkuun! Olen antanut leikatulle jalalle oikein teholiotus- ja kuorintahoitoa ja vähitellen olen saanut kuivan ihon pois. Rasvaakin on ihoon uponnut aikamoinen määrä.

Tänään jalkaa rasvatessa tunsin nilkassa ruuvin pään ja kirotahan siinä täytyi. Voi *kele, joko taas! Ennen leikkausta nilkan ihon läpi törrötti terävä ruuvin pää ja silloin pelkäsin, että se tulee salakavalasti ihon läpi. Törröttävä ruuvi poistettiin, mutta ovat taitaneet asentaa samanlaisen tilalle. Tämä nykyinen törrö ei ole terävä, mutta aivan selvästi näkyy ja tuntuu.

Eihän nämä nilkkani mitkään siloiset ja suloiset ole koskaan olleet, mutta ei tämän toisen ihan näin muhkurainen tarvitsisi olla. Toki tilanne korjaantuu, kun ruuvit joskus poistetaan, mutta ihmettelenpä mitä koholla oleva ruuvi saa siihen mennessä aikaan. Onkohan se koko ajan ollut näin koholla vai liikkuuko se? Ja jos yksi ruuvi liikkuu, niin voivathan ne muutkin sen tehdä. Nyt on kyllä pikaisesti varattava aika uudelta lääkäriltä ja otettava asiasta selvää.