Nilkka murtui ja mitä sitten

Selailin tässä työkiireen keskellä muutamaa blogia ja löysin Anulta hauskan kiertojutun (minusta parempi sana kuin kamala meemi):

Tätä oli ihan pakko kokeilla. Kirjoita alla olevat lauseet niin kuin sanot ne!

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun systerin punanen mekko sopii mulleki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarttetsä apuu kirjotustehtäväs, minkä mantsan maikka anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Okei, tehään sit niinku sä ehdotit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mamma sano, et se tulee hakee meiät joskus varttii vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Matkustinki Hesaan dösällä, ku myöhästyin junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ootsä nähny missään mun broidin kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostitsä sen hameen, mikä nähtiin viime viikolla Henkkamaukassa?

Ei taida ihan kirjakieltä olla, mutta en sellaista varmaan osaisi puhuakaan. Kieleni taitaa olla lähinnä *vanhaa* vantaata maustettuna Porin iki-ihanalla murteella ja lisänä pikku ripauksia sieltä täältä, misä ny oonki elämäni aikana kulukenu.

Juttelin eilen hollannintunnilla kroatialaisen kurssikaverin kanssa. Se tavallinen tarina toi aikoinaan nuoren naisen Belgiaan ja muutama viikko sitten hän pääsi töihin poikaystävän kaverin timanttifirmaan Antwerpeniin. Silloin hän hehkutti, kuinka hienosta liikkestä työpaikka oli löytynyt ja kuinka hän saa opetella vaikeita, mutta mielenkiintoisia asioita.

Eilen kyselin, kuinka töissä sujuu. Ei oikein suju. Elenan työnä on liikkeen hallinnolliset asiat ja työvälineenään vielä kehitteillä oleva tietokoneohjelma. Kirjanpito- ja henkilöhallinto-ohjelma on kuulemma tarkoitus markkinoida muillekin saman alan yrityksille, kunhan se on lopullisesti valmis. Yhdeksän tunnin työpäivät ovat raskaita, kun mitään muuta ei voi tehdä kuin olla koneen ääressä ja opetella monimutkaisen ja vielä keskeneräisen ohjelman sielunelämää. Elena oli alussa päättänyt olla antamatta periksi vaikka kuinka vaikeilta ja raskailta päivät tuntuisivat, ettei kukaan luulisi, että hän luovuttaa helpolla. Nyt hän on alkanut tulla toisiin ajatuksiin.

Itku on monesti töissä kuulemma tullut. Ei mikään ihme! Yhdeksän tuntia on pitkä aika yrittää tehdä jotain, josta ei yhtään tykkää. En huomannut kysyä, koska Elenalla on vapaata, kun kuulemma lauantaisinkin pitää töissä olla. Totesin siinä jutellessamme, että työstä varmaan maksetaan hyvin, kun noin pitkiä työpäiviä teetetään, onkohan edes ihan laillista. Onneksi en tuolilta pudonnut, kun kuulin, että palkka on huimaavat 500 euroa kuussa! Viisi sataa ja töitä hullun lailla, ei voi olla totta! Pesti on joku harjoittelupaikka ja kuulemma työnantajan mukaan ihan oikein. Ihan en heti kyllä pysty tuota uskomaan.

Toivottavasti nuori nainen uskoo vanhemman puhetta ja alkaa etsiä uutta työtä. Ei sitä nyt ystävyyden varjollakaan voi ihan miten vaan ihmistä höynäyttää. Rikollista touhua, sanon minä.

Taitaa olla tämän talven hiihdot hiihdetty. Lauantaina pääsimme vielä laduille, mutta pitkälle piti ajaa ennen kuin lunta löytyi tarpeeksi. Vielä sunnuntaina hiihtäjämme herätti huomiota sivakoidessaan läheisessä puistossa väistellen koiria ja niiden ulkoiluttajia, mutta maanantaina ei enää kannattanut suksia kuljettaa mukana. Lumi katosi muutamassa tunnissa aivan tyystin. Nyt on surkea ilma, tuulee ja sataa. Hyvä puoli tässä erittäin belgialaisessa säässä on se, että teille kylvetyt suolatonnit huuhtoutuvat jonnekin. Eipähän enää kirvele koirien tassuja.

Etupihan bambupuska näytti viime viikon pakkasissa tältä (ei, talo ei ole vinossa)

Puiston narsisseilla on nyt varmaan paljon mukavampaa, kun lumi on sulanut ympäriltä pois.

Pajunkissatkin kertoivat, että keväthän se sieltä tulee

Nilkka saa taas liikuntaa tutun fysioterapeutin luona. Ines uhkasi, että varovaisen alun jälkeen alkaa tulla rankempaa jumppaa. Tekee kuulemma kipeää. En kyllä yhtään välitä, ainakaan vielä. Tämän jalan on tultava kuntoon vaikka olisi mikä! Onnettomuudesta on jo puolitoista vuotta enkä vieläkään pysty kävelemään kunnolla. Selkäkin kipeytyy, kun kävely ei suju. Niska ja hartianseutu on ihan jumissa ja alaselkä vihoittelee, jos istun pitkään paikallani. Särkylääkkeistä on vähän apua, mutta en niitäkään viitsisi koko ajan syödä. Väsyttääkin koko ajan niin vietävästi, etten jaksa lähteä iltaisin edes sauvakävelemään. Se voisi niskakipuun auttaa.

Nyt on lomat lomailtu taas joksikin aikaa. Uuden vuoden tienoon vietimme Belgian rannikolla ja olin oikein tyytyväinen, ettei ollut kesä. Taitaa loma-asuntojen reunustama hiekkaranta kuhista väkeä heinä- ja elokuussa, kun nytkin tuntui, että kaikki paikat olivat turisteja täynnä. Kesällä en tosin edes yrittäisi mennä rannalle, koska koirilta on sinne pääsy kielletty huhtikuusta alkaen aika pitkälle syksyyn.

Talvilomailijoita De Haanin hiekkarannalla

 Utuista Oostendea

Alkuviikosta lupaili säätiedotus runsaan kymmenen sentin lumikerrosta itäiseen Belgiaan ja lähes siltä istumalta kiinnitimme suksipussin auton katolle ja lähdimme katsomaan, josko Herzeboschissa voisi hiihtää. Paikka on Belgian hiihtomaajoukkueen harjoitusaluetta, jossa yleensä ladut ovat kunnollisia - jos vain on tarpeeksi lunta.

Tiistaina oli kaunis, aurinkoinen päivä, pakkasta runsaat kymmenen astetta ja puolet perheemme ihmisjäsenistä päätti lähteä laduille. Minä ulkoilutin koiria lumihangessa.

Keskiviikkona yritin minäkin suksilla oloa ja kivalta tuntui. Hiihtäminen hernerokkasumun seassa oli oikein hauskaa.

Nilkkaan sattui koko ajan, mutta kipu tuntui ihan hyvältä. Vasta viiden kilometrin jälkeen alkoi tuntua sen verran pahalta, että päätin oikaista tien kautta takaisin lähtöruutuun. Jalka oli pitkän aikaa kipeä, mutta ei kumma kyllä turvonnut yhtään. Ei hassumpaa liikuntaa ollenkaan.

Maanantaina aloitan taas fysioterapian. Saa nähdä, joko nyt saadaan nilkka liikkuvaksi. Olen yrittänyt sitä itse jotenkin jumpata, mutta ei siitä mitään hyötyä ole tainnut olla. Niskani olen vain saanut kipeäksi.

Joulupäivät menivät kokaten, laiskotellen ja ulkoillen. Aina mukana seuraava kamera unohtui kerran kotiin ja käytin tilaisuutta hyväkseni ja JUOKSIN! Nilkka kesti, mutta omituiselta tuntui. Tuskin juoksin yhteensä edes sataa metriä, mutta jonkinlainen alku se oli kuitenkin. Tiedänpähän nyt, että kunnon kengissä pääsen eteenpäin ihan pikkuisen vauhdikkaammin kuin kävellen. Yritän pian uudestaan.

Siirtolapuutarhanäkymä Brysselin reunalta (koiran kera)

Käytiin lauantaina puutavarakaupassa hakemassa lankkua kellarin portaita varten. Ne ovat melkein romahtamispisteessä ja kaipaavat kipeästi remonttia. Kun kiinnitimme ostoksiamme auton katolle, huomasin, että lankun päässä oli Luvia-leima! Kohta meillä on kellarissa pätkä satakuntalaista mäntyä. Toivottavasti kestää yhtä kauan kuin alkuperäinen (talo on rakennettu n. vuonna 1930).

 Muuten onkin ollut rauhallista. Olen nimittäin ollut sairaslomalla keuhkoputken tulehduksen takia enkä ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään. Lääkärillä käydessäni kyselin myös luuston tiheysmittauksen tuloksia. En kyllä yllättynyt ollenkaan, kun kuulin, että tulokset viittaavat alkavaan osteoporoosiin. Sen siitä saa, kun ei nuorena tyttönä juo maitoa. Nyt minun pitää syödä kalsiumia päivittäin, jotain toista lääkettä kerran viikossa ja D-vitamiinia kerran kuussa. Toivottavasti niillä saadaan tauti pidetyksi kurissa.

 Tänään minulla alkoi oikea loma ja lopultakin sain itseäni niskasta kiinni ja joulusiivous pääsi vihdoin alkuun. En tiedä jaksetaanko koko huushollia käydä läpi, kunhan nyt olohuone, keittiö, kylppäri, makuuhuone ja yläkerran portaat. Se riittäisi minulle. Jos ei jakseta, niin ei haittaa. Olohuone on jo joulukoristeltu ja se on pääasia, uunissa paistuvan kinkun lisäksi tietysti!

 Oikein rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Tänään tulee vieraita! Tuo nyt taisi olla ihan väärin sanottu, yksihän niitä tulee eikä sekään yhtään vieras. Poikani tulee käymään muutamaksi päiväksi. Olemme jo pitkän aikaa tutkineet kalentereita ja miettineet ja pohtineet, koska hänellä olisi aikaa tulla Belgiaan. Onneksi vihdoin ja viimein on opiskeluissa sellainen aukko, että hän pääsee matkaan. Odotan jo innolla.

Sain torstain ja perjantain vapaaksi töistä, joten ehdimme jopa jossain käymään, jos siltä tuntuu. Mitään suunnitelmia ei vielä ole, mutta eiköhän me jotain keksitä. Vaikka ei meidän välttämättä mihinkään tarvitse mennäkään, parasta on kun saadaan olla muutama päivä yhdessä ja touhuta mitä mieleen tulee.

Tosin yksi pakollinen kuvio pojan vierailuihin kuuluu: Aina ennen tuloaan hän varmistaa, että kai sitten kokataan simpukoita ja frittejä. Tottakai kokataan, muu ei tulisi mieleenikään! Kyllä lasten täytyy ainakin kerran käyntinsä aikana saada syödä kattilallinen simpukoita ja iso kulhollinen itse tehtyjä ranskanperunoita majoneesin kera. Eikös se ole kauhean terveellistäkin?

Meillä ei töissä järjestetä samanlaisia pikkujoulujuhlia kuin Suomessa. Ei tarvitse arki-iltana pynttäytyä parhaimpiinsa, valvoa myöhään ja kerrata seuraavana päivänä rättiväsyneenä illan tapahtumia. Ei, meillä juhlitaan keskellä päivää. Tiedossani on tällä hetkellä kolmet juhlat kahden päivän aikana.

Oman yksikön lounastilaisuuteen tuomme kaikki jotain pientä syötävää. Minä lupasin vääntää lihapiirakoita ja toinen suomalaisemme tuo karjalanpiirakoita. Kaikenlaisia muitakin herkkuja on kuulemma tarjolla. Pomo tuo juomat ja italialainen sihteerinsä valmistaa jo traditioksi tulleen tiramisun. Joulukoristeet ovat jäljellä edellisistä vuosista.

Samana iltapäivänä on myös koko pääosaston bileet, mutta minulla on sinä iltana hollannin kurssi, joten jätän osallistumisen muille. Seuraavana iltapäivänä on oman osastomme juhla noin 200 hengelle. Sekin järjestetään nyyttikestinä.

Osastonjohtajan sihteeri oli kutsunut järjestelytoimikunnan koolle ja minäkin kuuluin kutsuttuihin. Heti palaverin alussa ilmoitin, että en valitettavasti voi osallistua koko juhlaan, kun minulla on lääkäriaika varattuna sille päivälle. Vastauksena yleistä hälinää ja kummastusta ja sitten sanottiin, että tottakai on osallistuttava, peruuta lääkäri. No, en varmasti peruuta.

Ainakin sun on jotain tehtävä juhlien hyväksi, sanottiin. Selvä, minä tuon lautasliinat ja vaikka kertakäyttölautasia, lupasin. Asia jäi silleen ja aikamme äänekkäästi listattuamme, mitä mikäkin yksikkö juhliin tuo, saimme kokouksen päättymään.

Viime minuuteilla koollekutsuja kääntyi minuun päin ja sanoi: Muista sitten, että lautasliinojen täytyy olla kauniita ja jouluisia. Leukani loksahti. Mitä se luuli minun hommaavan, vaaleanpunaisia servettejä koristeltuina kedon kukilla ja poutapilvillä?

Sain jo jokin aika sitten Eevalta haasteen, mutta vastaukseni on viipynyt ja viipynyt ja… 

Mitäs sitä sen kummemmin selittelemään, mutta a) olen hollannin tunnilla kaksi kertaa viikossa töitten jälkeen ja kotona vasta puoli kymmeneltä, b) illalla on pimeää eikä valokuvaus onnistu - ainakaan pihalla, c) väsyttää, d) on nälkä tai e) ei huvita mennä koneelle, kun silmät on muutenkin ristissä.

Sitä paitsi Eevan haaste on tosi haastava:

Laita blogiisi kuva ja selitys siitä paikasta/asiasta kodissasi mistä et pidä. Mikä sinua ärsyttää/hävettää/mihin haluat muutoksen. Sen jälkeen haasta 5 muuta blogia esittelemaan heidän ärsytyksiään.

Oli kertakaikkiaan vaikeaa valita, minkä/mitkä asiat esittelisin. Tuli oikein runsauden pula, kun niin moni kohta kotona pitäisi korjata, oma saamattomuus ihan ykkösenä

Seuraavassa pieni otos hommista, joita pitäisi tehdä. Joskus nämä ärsyttävät, joskus eivät:

Eiköhän näidenkin raukkojen pitäisi siirtyä pois pakkasesta kompostin lämpöön? Ja mitä naapuritkin sanovat?

Joku kumma vimma pistää minut hommaamaan vanhoja tauluja nurkat täyteen. Seinille en ole saanut kuin muutaman vaikka tilaa olisi. Nämä ovat naapurin paapan jäämistöstä. Pienemmät kuuluvat 40-luvun Brugge-sarjaan ja iso on iloinen lehmätaulu. Taitelija aivan tuntematon. Ehkäpä jonakin päivänä ripustan kaikki kirppareilta ja muista vastaavista gallerioista löytämäni maalaukset hujan hajan seinille enkä piittaa sommittelusta yhtään.

Tauluihin liittyy myös ikuisuusprojektini raamien maalaus. Muutin töissä toimistohuoneesta toiseen joku vuosi sitten ja ostin muutaman hauskan julistetaulun Trendhopperista harmaita seiniä piristämään. Samalla reissulla hain Ikeasta puunvärisiä raameja, jotka päätin maalata mustiksi. Ensimmäisen kerroksen sain levitetyksi, sitten tuli muuta tekemistä. Urakka on vieläkin kesken ja toimiston seinät paljaina. Kyllä minä nämä vielä maalaan, ihan varmasti! (Mistä noi pyykkipojat kuvaan ilmestyi?)

Ei pelargonienkaan varmaan enää ulkona pitäis olla. Nythän on jo aika ripustaa jouluvaloja pihakuusiin ja -pensaisiin eikä ihastella nuutuneita kesäkukkia kuistin kaiteella.

Eikös numerot 5 ja 2 ole aika samanlaisia? Minäpä haastan leikkiin mukaan kaksi uutta blogituttavuuttani, Leenan ja Marjukan.

Lopuksi vielä arvoitus: Mikä oli purjopenkissä vikana marraskuun lopulla?

Vastaus: Ei mikään! Ne ovat talvipurjoja ja saavat olla maassa kunnes syödään pois. No, rikkaruohot voisi ehkä kitkeä.

Löydettiinhän me sitä lunta sunnuntaina. Ei tarvinnut edes paljon etsiä, kun lauantaista lähtien pyrytti jo täällä Brysselinkin nurkilla. Lähdimme kuitenkin Hoge Venenille katsomaan, miltä oikea talvi näyttää, emmekä muuten olleet ainoita. Ulkoilureittien varsilla olivat tienpenkat täynnä autoja ja ihmisiä. Ensimmäiset olivat ehtineet suksetkin kaivaa esiin ja hiihtelivät pitkin metsiä.

Onneksi olimme sen verran aikaisin liikkeellä, että vältyimme sentään menomatkalla suurimmalta ruuhkalta. Kotiin paluu olikin toinen juttu. Moottoritie oli aivan tukossa, emmekä sinne edes yrittäneet. Pikku teillä köröteltiin kesärenkaissa kahtakymppiä ja välillä alkoi jo usko loppua. Tuntui, ettei matka edisty laisinkaan. Onneksi täällä ei sentään niin paljon lunta satanut kuin Suomessa. Sellainen myräkkä saisi varmaan koko maan täydelliseen pysähdyksen tilaan.

Kuten kuvasta näkyy, liikennesäännöt ovat joskus vain viitteellisiä. Sitä paitsi pysähtymiskieltomerkkihän on melkein lumen peitossa, eihän sitä voi edes nähdä.