Nilkka murtui ja mitä sitten

Nilkka leikattiin keskiviikkona eikä mikään ei mennyt niin kuin olin odottanut. No, tuo oli väärin sanottu. Tottakai joku asia meni suunnitelmien mukaan. Sairaalassa olin seitsemältä niin kuin pitikin, päiväsairaalaosastolla oli minulle sänky varattuna ja spinaalipuudutuskin (hieno sana, eikö?) lähes onnistui. Lähes sen takia, että itse leikkaus kyllä teki kipeää vaikka ei olisi pitänyt. Ilmeisesti lääkäri aloitti operaation vähän liian aikaisin. Näin muuten leikkaussalin lampunvarresta koko operaation peilikuvana. Aika ronskia hommaa.

Kolme ruuvia poistettiin, mutta luu ei ollutkaan vielä kunnolla luutunut, joten pitkät ruuvit korvattiin lyhyemmillä ja jalka peitettiin taas kerran kipsiin. Tällä kertaa sain vanhanaikaisen oikean kipsin ja nyt yritän taas liikkua kyynärsauvojen kanssa. Aluksi kyllä harmitti suunnattomasti, etten päässytkään kunnolla juoksemaan heti leikkauksen jälkeen niin kuin minulle oli luvattu. Minkäs asialle kuitenkaan voi, toivottavasti nilkka vielä kuitenkin tulee joskus kuntoon.

Leikkauksen jälkeen koko alapää tunnottomana odottelin heräämössä pääsyä takaisin osastolle. Katselin, kun leikattuja potilaita tuli ja meni, minä vain makoilin jalat liikkumattomina. Onneksi sain sen verran lääkitystä, että nukahdin pariksi tunniksi. Päiväunien jälkeen jalat jo liikkuivat ihan mukavasti.

Osastolle päästyäni odottelin lääkäriä, joka antaisi luvan kotiinlähtöön. Leikkaussalissa hän sanoi, että kipsiä täytyy tällä kertaa pitää neljä viikkoa, mutta osastolla oli jo muuttanut mielensä. Nyt ilmoitti, että kahden viikon kuluttua se poistetaan. Ei taida oikein osata päättää. Fraxiparine-ruiskeita määrättiin kyllä neljäksi viikoksi, joten ehkä en kaikkea täysin ymmärtänyt.

Seuraavana aamuna sairaalasta soitettiin minulle kaksi kertaa ja tiedusteltiin, kuinka yö oli sujunut. Se tuntui kivalta.

Kahden viikon kuluttua on aika röntgeniin ja ortopedille ja siitä taas kahden viikon kuluttua toinen samanlainen tapaaminen. Eiköhän tämä tästä jotenkin ajan mittaan selkiä. Sairaanhoitaja käy nyt päivittäin pistämässä lääkkeen mahanahkaani eli kotona on oltava. Vaikka mihinkäs minä tämän kipsin kanssa menisinkään. Onneksi on vähäluminen talvi, koska mitään kipsin suojaavaa kenkää en mukaani saanut.

Nyt on joku pahuksen flunssavirus iskenyt kyntensä kurkkuuni, mutta annetaan Echinaforcen hoitaa. En tiedä, auttaako se oikeasti, mutta ainakin maistuu niin pahalle, ettei kauaa viitsi flunssailla. Jalka tuntuu nyt ihan tavalliselta vaikka tikit vähän nipistelevätkin.

Kuvasta näkyy, minkälaisia ruuveja luihini on kiinnitetty. Huomiokynä ei ollut nilkan sisällä, se on mukana antamassa vähän viitettä ruuvien pituuksista. Saan kuulemma loputkin ruuvit joskus mukaani, joten siitä päättelin, että nilkkaa vielä leikellään.

Toinen otos on rumasta kipsistä ja punaisista varpaista. Oikeasti en ole punanahka vaan varpaat ovat vielä desinfiointiaineen värjäämiä.

Olin eilen sairaalassa muutamissa kokeissa ensi viikon leikkausta varten. Pois lähtiessäni vilkaisin kelloa ja yllätys, yllätys, aikaa oli mennyt vain runsas kaksi tuntia! Tosi tehokasta toimintaa.

Aloitin varttia vaille yhdeksän EKG:llä, jonka jälkeen konkkasin pitkin käytäviä laboratorion puolelle verikokeita varten. Samassa odotushuoneessa odoteltiin myös narkoosilääkärin puheille. Ensin juttelin hetken sairaanhoitajan kanssa nukutusasioista ja sitten pääsinkin verikokeisiin. Muutama putki verta valutettiin kyynärtaipeesta ja sitten taas odottelemaan.

Narkoosilääkärin kanssa pohdimme eri nukutusvaihtoehtoja ja päädyttiin puolikkaaseen. Siis sellaiseen, jossa olen tiedottomana vain vyötäröstä alaspäin. No, ehkäpä tuo oli väärä sanonta, eihän voi olla tiedoton, jos pää on hereillä, eihän?

Lääkäri myös kyseli monta kysymystä mahdollisisista taudeistani ja lähes jokainen vastaus pitkään listaan oli tylsä ei. Ilmeisesti olen pysynyt terveenä koko ikäni vaikka aina ei siltä ole tuntunut. Sain lääkäriltä myös ohjeet leikkauspäivää varten. Syömättä ja juomatta pitää olla keskiyöstä lähtien ja illalla pääsen kotiin. Autolla en silloin vielä kuitenkaan saa ajaa vaan tarvitsen saattajan.

Nukutuslääkärin juttusilta siirryin röntgenosastolle, joka on pari kerrosta ylempänä muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä hisseistä. Nyt otettiin vain kuva keuhkoista. Vuoroaan odotteleva arabinainen hermostui silminnähden, kun huomasi, että röntgenhoitaja olikin mies. Näin suomalaisena en pitänyt asiaa mitenkään kummallisena, mutta varmaan toisenlaisesta kulttuurista tulevalle asia oli vaikea. Jos ei edes hiuksiaan saa näyttää vieraalle miehelle, niin kuinka mahtaa olla laita muiden ruumiinosien kanssa? Mielenkiintoisia nämä kulttuurierot.

Röntgenin jälkeen lähdin etsimään sairaalan kahvilaa. Aamupalaa en ollut syönyt verikokeiden takia ja maha kurni jo hirmuisesti. Löytyihän se kuppila mutkien jälkeen ja ostin tuoreen juustosämpylän ja kahvin (yhteensä 3,40 euroa).

Mitenköhän muuten on, saako Suomessa sairaalan kanttiinista hanaolutta vai täytyykö tyytyä pelkästään pulloihin? Minä en olutta nyt juonut, mutta monilla näytti olevan Stella- tai Leffe-lasi edessään. Niinpä niin, kulttuurieroja nämäkin. Täällä olut ei ole alkoholijuoma vaan elintarvike ja sitä myydään joka paikassa, missä ruokaakin.

Seuraavaksi menin hetkeksi jonottamaan kassalle. Koko lystin hinta tällä kertaa oli n. 45 euroa. Luultavasti saan kuitenkin lisälaskun ainakin laboratoriokokeista.

Autolle päin kävellessäni katsoin kelloa ja hämmästyin. Koko hommaan oli kulunut vaivaiset kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia!

Nyt ollaan taas nilkan kanssa takaisin töissä. Jostain syystä loma ei tehnytkään kyseiselle ruumiinosalle hyvää vaikka muuten olikin kiva käydä Suomessa ja tavata minulle tärkeitä ihmisiä. Kävely on entistäkin kummallisempaa konkkaamista ja tuntuu, että metalliosat haluavat pikaisesti ulos ihon läpi.

Toimistoni postipinoa selatessani huomasin, että sairauskassamme ei olekaan vielä lähettänyt maksusitoumusta sairaalaan. Edellisen sairaalakäynnin lasku oli kyllä maksettu, peräti 4.160 euroa oli veloitettu. Luulenpa, että viikon loma jossain muualla kuin Brysselin sairaalassa olisi maksanut huomattavasti vähemmän.

Otin yhteyttä sairauskassaan siitä suoraveloituksesta ja yllätys, yllätys, mitään hakemusta ei minun tunnuksilla löytynyt. Virkailija lupasi hoitaa asian ensi tilassa ja lähettää maksusitoumuksen sairaalaan vielä tänään.

Huomenna on ns. pre-hospitalisation-päivä sairaalassa enkä luultavasti ehdi ollenkaan töihin, mutta ei se haittaa. Tällainen pehmeä lasku arkeen on ihan mukava pitkän loman jälkeen.

Tänään kävin taas sairaalassa ortopedin juttusilla ja sain ajan uutta leikkausta varten. Tammikuun 16. päivä pitäisi viettää sairaalassa. Koko juttu hoituu kuulemma yhdessä päivässä, joten aamulla sisään ja iltapäivällä kotiin. Tosi kiva, kun ei tarvitse makailla sairaalassa taas päiväkausia.

Ennen leikkausta minun täytyy käydä 11. tammikuuta EKG:ssä, keuhkoröntgenissä, verikokeissa ja juttelemassa anestesialääkärin kanssa. Tuo viimeinen onkin minulle ihan uutta. Edellisellä kerralla en muista, että kukaan olisi keskustellut kanssani nukutuksesta. Nyt varmaan päätetään, leikataanko nilkka täys narkoosissa (siis minä, ei lääkäri :)) vai hoidetaanko homma epiduraalipuudutuksella. Itse olisin jälkimmäisen kannalla.

Sairaslomaa tulee kuulemma n. 10 päivää. Tikkien poiston jälkeen olen taas valmis työntekoon. Fysikaalista hoitoakaan ei tohtorin mukaan enää uuden leikkauksen jälkeen tarvita. Tästä uutisesta fysioterapeuttini ei kyllä pidä. Hänen mielestään kuntoutusta tulisi jatkaa vielä pitkään leikkauksen jälkeen.

Tammikuussa nilkasta poistetaan kaikki metalliosat, jos luutuminen on sujunut hyvin. Muussa tapauksessa joitain ruuveja jätetään vielä nilkkaa tukemaan. Toivottavasti leikkausaamuna ei jännitä niin paljon, etten muista pyytää ruuveja itselleni.

Hyvä, kun sain sen leikkausajan jo tänään, lähetin heti suoraveloitushakemuksen työnantajalle. Toivottavasti päätös on valmis, kun palaan töihin 10.1. Nyt aloitin joululoman ja lähden huomenna perheineni Suomea kohti ajelemaan. Odotan matkaa tosi paljon, koska siitä onkin jo lähes vuosi, kun olen viimeeksi siellä käynyt. Kunpa ei olisi liian liukasta, etten mene uudestaan nurin. On varmaan otettava mukaan kävelysauvat ja ainakin yksi kyynärsauva, varmuuden vuoksi.

Nilkkani sisällä tapahtuu kummia. Jo parina aamuna herättyäni olen ollut tuntevinani, kuinka ainakin yhden ruuvin kanta hinkkaa ihoa sisältä päin. Ihan kuin se kirvelisi. Voikohan olla mahdollista, että ruuvit liikkuvat?

Nilkan ulkopuolellakin ruuvi tuntuu ihan selvästi ja näkyy kohoumana iholla. Onneksi perjantaina on lääkärille aika, joten eiköhän siellä asia selviä. Toivottavasti eivät heti halua nilkkaa avata ja ruuvata ruuvia pois. Ensin haluan viettää joululomani Suomessa ja sitten vasta olen valmis uusin nilkan operointikoitoksiin.

Työkaverit sanoivat, että pitäisi Suomessa mennä ensiapuun ja pyytää tehdä asialle jotain. Tietysti niin teenkin, jos nilkka alkaa kovasti särkeä ja ruuvit sojottaa sinne tänne. Muussa tapauksessa jätän hoitamisen belgialaisille. Tai voisinhan pitää ruuvimeisseliä laukussa ja poistaa ihon läpi tunkeutuvat esineet itse

Olisi varmaan pitänyt suostua menemään sairaalaan marraskuussa ja otattaa turhat piikit ja ruuvit pois. Ei tarvitsisi nyt ihmetellä kupruilevaa jalkaa ja varmaan liikkuminenkin olisi helpompaa. Taisinpa tehdä väärän päätöksen, kun halusin lykkäystä tammikuulle.

Niin no, en minä mihinkään muukalaislegioonaan ole liittymässä eikä tämä juttu oikeastaan koske ollenkaan nilkkaani tai edes murtumia, mutta pieni yhteys sentään löytyy. Nimittäin fysioterapeuttini isä sairastui legioonalaistautiin runsas viikko sitten.

Terapeuttini 56-vuotiaalle isälle oli ensin noussun kova kuume, ja kun se ei laskenut, vaimo vei hänen sairaalaan. Siellä todettiin keuhkokuume ja aloitettiin antibioottilääkitys. Lääkkeistä ei ollut mitään hyötyä ja päivän kuluttua miehen kunto laski huimaa vauhtia ja lääkärit ihmettelivät ja perheen jäsenet olivat peloissaan. Lopulta tutkivat sairaalassa myös legioonalaisbakteerin mahdollisuutta ja sehän sieltä löytyi! Mies oli jo tajuttomana, maksan toiminta laski ja hänellä oli suolistossa sisäisiä verenvuotoja.

Nopeasti viime maanantaina aloitettiin lääkitys useammalla antibiootilla, mutta ainakaan vielä perjantaina ei mitään edistystä ollut tapahtunut.

Kaikki olivat ihmeissään bakteerin alkuperästä ja paikallinen kansanterveyslaitos yrittää nyt tutkia, mistä kummasta bakteeri löysi tiensä miehen elimistöön. Yksi epäilyksen kohde on perheen asuntovaunu, jonka vesijärjestelmää mies oli puhdistanut edellisenä viikonloppuna.

Kuten kuvitella saattaa, fysioterapeuttini on aika lailla poissa tolaltaan. Hänen isänsä ei ole koskaan sairastanut, joten kaikki tapahtunut on hänelle ihan uutta.

Itse olen sattumalta työni puolesta aika paljon antibioottitutkimuksen kanssa tekemisissä ja olen tutustunut moniin alan asiantuntijoihin. Vuosi sitten sain tosi äkäisen hammastulehduksen, jota tyhmyyttäni en heti hoidattanut. Tietysti jouduin lopulta antibioottikuurille ja kun yksi silloinen työkaverini sen kuuli, hän kysyi heti, oliko lääkäri määrännyt minulle rifampisiinia. Eihän tuo ollut eikä luvannut määrätäkään, kun sitä tiedustelin. Kuulemma antibioottiasiantuntija ei ollut hammaslääkäri eikä näin ollen voinut tietää, mistä oli kysymys. (Ei tosiaankaan hammaslääkäri vaan mikrobiologian professori, joka on erikoistunut antibioottiresistanssitutkimukseen ja on lisäksi yksi Euroopan tunnetuimpia alallaan!) Sain kollegaltani kuurin oman antibioottini lisäksi ja paha tulehdus parani hyvin nopeasti.

Tietysti minun piti kertoa terapeutilleni asiasta ja kysyä, saiko hänen isänsä ko. antibioottia. Rouva ei asiaa tiennyt, lupasi kysellä asiaa hoitavalta lääkäriltä. Silloin kun itse lääkettä sain, kuulin, että se on kovin suosittu varsinkin antibioottiasiantuntijoiden parissa. Lääkitsevät kuulemma itseään aina sillä toisen antibiootin ohella, jos on ihan pakko kuurille ryhtyä vaikka viimeiseen asti sellaista välttävätkin.

En tiedä, puutuinko sivullisena liikaa toisten asioihin, mutta ei kai siitä haittaakaan ollut. Toivon vilpittömästi, että mies toipuu.

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, ajelen nykyisin työmatkat omalla autolla, koska julkisten käyttäminen vaatii aika lailla kävelyponnisteluja. Päivittäin matkaa tulee yhteensä noin 50 km, joten melko pitkä tovi kuluu ratin takana. Ruuhkissa seisoessa on aikaa miettiä Belgian liikenteen omituisuuksia ja ihanuuksia ja joskus aika kiperiäkin tilanteita.

Aamulla kotoa lähtiessäni tie on jo tupaten täynnä. Yleensä pääsen pihasta hyvin muitten joukkoon, koska tässä maassa on tapana antaa tietä. Eihän yksi lisäjonottaja kenenkään matkaa hidasta. Seuraavaksi arvon ihan summan mutikassa itselleni ajoreitin. Joko yritän änkeä autoni moottoritielle rekkojen sekaan tai jatkan pienemmällä tiellä hitaassa jonossa rauhallisesti madellen.

Jostain syystä arvonnassa moottoritie useimmiten voittaa. Siinähän on mukana pientä jännitystäkin, pääsenkö rekkojen välistä puikkelehtimaan kaupunkiin vievälle kaistalle eri ihan vasemmalle. Tokihan sinne aina pääsen, koska kuten jo sanoin, täällä annetaan tietä. Siis yleensä. Moottoritien päätyttyä ajelen kuninkaan linnan ohi hissukseen viittäkymppiä. Siinä ei kannata hurjastella, sillä paikalla on yleensä aina muutama poliisi ja viime aikoina myös mediaväkeä Belgian hallituskriisin takia (maa on ollut jo puolisen vuotta ilman hallitusta!). Kuningas yrittää aina silloin tällöin neuvotella neuvottelijoiden kanssa, mutta toistaiseksi ilman tulosta. - No, taisi nyt mennä ohi otsikon, mutta jos hurjastelee Lakenin puiston vieressä, voi päästä vaikka telkkariin. Eli älkäämme tehkö niin ellemme halua tulla kuuluisiksi tai saada sakkoja.

Nyt seuraa jonossa ajelua kaksikaistaisella tiellä kolmen kilometrin verran. Aikaa tähän kuluu pahimmassa tapauksessa yli puoli tuntia. Matkalla on useat valot, jotka tuntuvat joillekin kuskeilla antavan vain viitteellistä tietoa. Jokaisista punaisista ehtii ainakin kaksi autoa läpi ja usein tuntuu se kolmaskin vielä olevan epätietoinen siitä, pitäisikö pysähtyä vai ei. Minä en toistaiseksi ole oppinut olemaan pysähtymättä. Kiltisti jään odottamaan, kun valot vaihtuvat ja joka kerta kuulen torvien soittoa takanani. Siitä ei tosin kannata mitään välittää. Täällä torvea soitetaan aina, kun joku asia liikenteessä ärsyttää tai jos halutaan tervehtiä tuttuja.

Kun olen selvittänyt seuraavan kuuden tien risteyksen liikennesolmun, onkin aika valmistautua sukeltamaan tunneliin. Brysselin keskustaa kiertää pieni kehätie, jota kutsutaan tuttavallisesti pikku ringiksi (Brysseliä kiertää myös ulkokehä eli ring). Pikku ring kulkee pitkän matkaa tunnelissa, jossa ajaminen on aina yhtä kiehtovaa. Vaikka tunneliin menijöitä on ainakin yhtä paljon kuin sieltä pois tulijoitakin, ei liittymissä silti tarvitse kauan odotella. Yksi poistuva antaa tilaa tulevalle ja kaikki sujuu jouheasti. Paitsi silloin, jos joku jästipää ei annakaan tietä. Silloin jarrut kirskuvat ja torvet soivat, taas.

Pikku ringillä on kaksi kaistaa ja kannattaakin heti siirtyä vasemmalle, jos haluaa päästä eteenpäin edes jonkinlaista vauhtia. Kumpikin kaista kyllä tuntuu liikkuvan yhtä hitaasti, mutta koska liittymät ovat oikealla, siellä joutuu pysähtelemään useammin ja pidempään. Voisihan tunnelissa puikkelehtiakin kaistalta toisella, mutta sellaisesta ei oikeastaan ole ainakaan ajallisesti mitään hyötyä. Tietysti stressipisteiden keräilyyn se on hyvä keino.

Stressipisteitä saa myös motoristeilta. Jostain syystä heille on annettu oikeus käyttää kaistojen välistä aluetta kaikkien muiden kulkijoiden ohittamiseen. Moottoripyöriä hätävilkkuineen viilettää ohi kymmeniä. Jos autoilija ihan vaan vahingossa on sattunut jäämään jonossa vähän liian vasemmalle tai oikealle (kaistasta riippuen), voi pahimmassa tapauksessa olla tuloksena ryttyyn potkaistu sivuovi tai särjetty lasi. Ainakin kansainvälisiä käsimerkkejä joutuu opiskelemaan vaikka auto kolhuilta säästyisikin. Mikähän se instanssi on, joka on päättänyt, että motoristeilla on aina kiireempi kuin muilla? Ymmärrän, ettei ole hauskaa hengitellä pakokaasuja tunnelissa, mutta pysyisivät sitten maan päällä. Kyllä niitä katuja sielläkin kulkee.

Onneksi meillä on töissä oma parkkihalli, josta kyllä joskus on lähes mahdoton löytää vapaata paikkaa. No, voinhan aina parkkeerata seinän viereen pysäköintikieltokyltin alle. Sehän on siinä vain koristeena.

Kotimatka onkin kokonaan toinen tarinansa. Silloin nopein reitti vie Brysselin ns. punaisten lyhtyjen alueen läpi. Ehkäpä säästän siitä kertomisen seuraavaan postaukseen. Hauskaa itsenäisyyspäivää kaikille! Minä olen tänään töissä (ja käytän työaikaani juuri nyt ihan väärin).

Nilkan fysioterapia vaan jatkuu, vaikka mitään edistystä ei tapahdu. Jos oikein tarkasti katsoo, niin ehkä turvotus on vähän laskenut. Aamuisin nilkka jopa näyttää melkein entiseltä, mitä nyt ruuvien päät näkyvät kohoumina siellä täällä.

Viime aikoina nilkkaani on hoitanut uusi tyttö. Hän on vähän aikaa sitten valmistunut fysioterapeutiksi ja oli aluksi tosi innoissaan. Minäkin pidän hänen tavastaan hoitaa. Sandra jättää turhat pulinat pois ja keskittyy totisesti työhönsä. Hän pisti minutkin enemmän itse hommiin kuin vakituinen hoitajani. Teimme jopa pientä liikesarjaa musiikin tahdissa jumppasalissa ja sehän sujui kuin tanssi. Tosin kipeää otti, mutta ei se mitään, kun sain tanssia.

Vakituinen hoitajani oli taas vuorossa tänä aamuna ja häneltä kuulin, että Sandra ei voikaan tehdä tätä työtä enää kauaa. Belgiassa valmistuu vuosittain noin 500 fysioterapeuttia. Jonkin laskelman mukaan siinä on 250 terapeuttia liikaa. Jokin vuosi sitten tuli voimaan määräys, että vasta valmistunut fysioterapeutti saa työskennellä väliaikaisella luvalla muutaman kuukauden. Joka vuosi marraskuussa uusien terapeuttien täytyy osallistua kokeeseen, josta pääsee läpi se toinen 250. Nämä onnelliset saavat itselleen ammatinharjoitusta varten numeron, jota ilman ko. alan töitä ei saa virallisesti tehdä.

Kokeessa ei testata henkilön ammattipätevyyttä vaan enemmänkin hallinnollisia asioita. Testiä varten täytyy itsenäisesti opiskella Belgian verotuslainsäädäntöä, kirjanpitoa ja muita ns. paperisota-asioita. Varsinaiseen fysioterapeutin koulutukseen nämä eivät kuulu.

Sandra-parka jäi tänä vuonna kokeessa sijalle 283, joten innokas vastavalmistunut ei saakaan jatkaa opiskelemallaan alalla enää ensi vuonna. Monet aikaisemmin tänä vuonna valmistuneet ovat jo siirtyneet muihin hommiin, moni toimii esimerkiksi opettajana. Siitä huolimatta hekin osallistuvat kokeeseen, ja ilmeisesti heillä on parempi mahdollisuus päästä läpi kuin juuri opinnot lopettaneilla. Niinpä joillakin on nyt numero ja lupa hoitaa, mutta eivät sitä kuitenkaan tee.

Fysioterapeuttini mukaan tämän tyyppinen karsinta koskee vain tätä alaa. Kaikki muut hoitoalalta valmistuneet pääsevät heti virallisille listoille ja saavat harjoittaa ammattiaan. Minä tietenkin ihmettelin, miksei vähennetä valmistuvien määrää vaikkapa vähentämällä opiskelupaikkoja. Mutta tässä maassa kaikki halukkaat pääsevät opiskelemaan sitä alaa, mitä haluavat ja jos he pääsevät ensimmäisen vuoden tenteistä kiitettävästi läpi, opiskelu ja valmistuminen on turvattu.

Mielestäni tässä joku mättää. Kaikki valmistuneet eivät saa tehdä työtä vaikka haluaisivat ja sellaiset, jotka ovat jo alaa vaihtaneet, saavat virallisesti tehdä fysioterapeutin töitä. Kuinkahan asia on Suomessa?

Kuvassa epätoivoinen lajitelma synkkiä työjalkineitani belgialaisella 20-luvun kivilattialla. (Miksi kenkien aina pitää olla mustia tai muuten vain tummia? Niinpä, sopivat kaikenlaisen vaatetuksen kanssa.) Taidanpa jalan parannuttua tehdä parannuksen ja alkaa ostaa muunkin värisiä kenkiä, vaikkapa vaan ihmetykseksi kanssaeläjille.

Tuosta läjästä saa poimia kahdet, jotka tällä hetkellä jalkaani (myös oikeaan) sopivat. Oikein vastanneille en lupaa palkinnoksi Brysselin matkaa tai edes ilmaisia elokuvalippuja, vaikka mieli tekisi.

Jaa, että miksi kurpitsakin on päässyt kuvaan? Taiteellisen vaikutelman vuoksi tietysti. Ja myös siksi, että joskus iltaisin nilkkani muistuttaa suuresti tuota hedelmää - vai onkohan se vihannes? Voihan kuvassa ajatella olevan myös hieman symboliikkaa. Tuhkimon prinssi (!?) minulla jo on, mutta lasikenkää ei jalkaani ole vielä kokeiltu enkä ole ajellut kurpitsavaunuillakaan.

Kengistä vielä, on minulla muitakin sopivia kenkiä kuin vain nuo ns. työkengät. Omistan peräti kolme paria vaelluskenkiä, joista kaksia voin käyttää. Kolmannet, tosi hienot, odottavat vielä kaapissa. Eivät ole vielä muotoutuneet jalkaani, kun ostin ne juuri ennen onnettomuutta.

Saa nähdä, kuinka joulun aikaan minulle Suomessa käy, jos on kovin kylmä. En ole vielä kokeillut talvikenkiäni, mutta epäilen suuresti niiden sopivuutta. Pitäisi varmaan lähteä kenkäostoksille, mutta kaikenlainen shoppailu on niin kovin rasittavaa. Eilen vähän yritin joululahjoja etsiä ja kolmen tunnin jälkeen oli homma lopetettava. Jalka ei jaksanut vaikka pää olisikin kestänyt Wijnegemin ostarin ihmispaljoutta.

Alla olevassa kuvassa näkyy nilkkavamman aiheuttaja, reipas parivaljakko, jonka täytyy työntää kirsunsa aina joka paikkaan.

Fysioterapian tehottomuus on saanut minut vihaiseksi. Käyn kolme kertaa viikossa väännettävänä ja veivattavana ja mitään edistystä ei tapahdu. Ei tietenkään. Eihän ne ruuvit mihinkään taivu ja väänny eikä nilkkani niiden mukana.

Mitä hyötyä on antaa jalka jonkun itseään täynnä olevan ihmisen käsiin? Olen tullut siihen tulokseen, että fysioterapeuttini haluaa väen väkisin hoitaa minua saadakseen puhua englantia. Tosiasiassahan jalan hoito ei johda mihinkään ennen kuin nilkasta on saatu muutama ruuvi pois tai ainakin vaihdetuksi lyhyempiin.

Ensin hoidossa venytellään akillesjännettä ja sitten alkaa jalan veivaus. Koko sessio päättyy kävelyharjoituksiin. Samalla rouva kertoo minulle omia perheasioitaan, juoruilee muista asiakkaista ja voivottelee työpäivän pituutta. Nilkkaani hän vääntää kuin se olisi pajua tai muuta helposti taipuisaa materiaalia. “Hoito” sattuu niin hemmetisti, ja sen olen myös sanonut. Mutta kuulemma muuten jalka ei pysy liikkuvana. Ja pah! En usko.

Toivottavasti tämä hoitojakso loppuu pian. Tammikuun leikkauksen jälkeen yritän etsiä uuden hoitajan. En tykkää yhtään tästä suupaltista.