do i need this?

Eipä Keiju päässytkään viemäriin. Jos tarkkoja ollaan, päästiin jätevedenpuhdistamolle tuoksuttelemaan bakteereiden hajua, mutta materiaalit jäi ottamatta.

Oikeestaan, ei mulla ole mitään sanottavaa just nyt.

Luoja, kuinka inhoan sitä tunnetta kun nenälimaa alkaa valumaan sierainta pitkin huimaa vauhtia kohti maata. Jos on tuuria matkassa, löytyy pehmoista niistovalmista paperia ihan käden ulottuvilta. Jos ei ole tuuria, sä olet vieraassa paikassa räkäsi kanssa etkä tiedä missä on valot tai paperia, vessasta puhumattakaan. Siinähän sitten pyyhit toisten lakanoihin ja tyynyliinoihin.

Tällä hetkellä mun kasvot tuntuu mätäpaiseelta joka odottaa puhkeamista.

Olen taas räkätautinen ja saastainen bakteeripesäke. Kurkusta leukaperien kautta poskionteloihin ja otsaan sattuu. Ne on ihan paiseessa kaikki ja tää rään määrä ei tunnu loppuvan ikinä.

Mun serkku joskus kovin flunssaisena testas paljonko tulee räkää nuhataudin aikana. Puolisen litraa se onnistui keräämään purkkiin ja siinä sitä sitten ihasteltiin kukin kakoen enemmän tai vähemmän.

Torstaina keiju pääsee viemäriin! Kerron sitten autuaan limaisia kokemuksia, toivottavasti kuvien kera. Onkohan mulla vähän liian suuret odotukset?

Sitten kun Jami tulee takaisin, mä kerron teille, rakkaat lukijat (toim. huom: lukijat joita ei ole) mun tulevaisuuden suunnitelmista. No ensi kevään, jos tarkkoja ollaan.

Sitä odotellessa..

Mistä tietää missä menee raja? Millon joku yrittää tahallisesti testata toisen sietokykyä tai vaihtoehtoisesti satuttaa sanoilla, vai onko ne sittenkin lipsahduksia? Sellaisia lipsahduksia, jotka pysäyttää ajattelemaan ja vetää hiljaisiksi. Ne saa kalvavan pahanolon tunteen valloilleen niin, että se tuntuu kuin rotat imis mahan sisällä verta suoraan suonista, ja ne ottaa ylivoimaisen voittaja-asettelun; sä olet niin hävinnyt tän pelin.

Ja parastahan koko asetelmassa on luonnollisesti se, ettei ole mitään peliä! The game is in your head.

Kukaan ei halua tulla loukatuksi ja harvoin kukaan uskoo tai tietää tulevansa loukatuksi. Niinhän ei vaan käy. Ei se oikeasti ole niin paljon pyydetty, että kohtele ittellesi läheisimpiä ihmisiä hyvin; älä huuda, älä ole julman sarkastinen eläkä piikittele. Ja vastavuoroisesti itse ei kuvittelisi aina pahinta.

Oon aina ollut sitä mieltä, että riitely puhdistaa ilmaa, kunhan se: a) tapahtuu ns. hyvästä syystä, b) ei mene kenenkään osalta henkilökohtaisuuksiin ja c) ei tapahdu usein.

On ihmisiä joita ei saa riitelemään mistään syystä ja on ihmisiä - niin kuin minä - joiden koko elämä on ollut yhtä tappelua. mä olen kyllästynyt siihen. Menin itseeni ja tajusin että oon suhteellisen paska tsyby. Ei tää ahdista, tai vituta (kerrankin!) lähinnä oon vaan älyttömän pettynyt itteeni. Miten musta tuli tällainen? Miten musta tuli näin helvetin vaikea.

Mun elämässä on yksi maailmaani järisyttävä ihminen, josta haluan pitää kiinni. Mä laitan sen onnistumaan, niin kauan kun en ole yksin asiani kanssa.

cause everyday hurst a little more,
and everyday hurts a little more,
and I´ll do anything
yes I´ll do anything
to belong, to be strong
to say there´s nothing wrong
- skini

Mutta mullapa onkin viikon kuluttua elämäni rakkaus tulossa postipakettina suomeen, täydellisenä kuten normaalia. Sen sijaan mä olen kadottanut ulkoisen hohtoni; en laihtunut, en ole muuttunut. hiukset ei ole vieläkään blondit, eikä ole kauniita kynsiä. älykkyyttäkään ei ole tullut yhtään lisää, mut musta tuntuu että silti se taitaa rakastaa mua.

Et call home kuvaa mun fiiliksiä nyt.
8317 kilometriä lojosta samuille.

Sain moneen otteeseen tuhoutuneet materiaalit vihdoin kasaan kokonaiseksi minuuttidoccariksi ja nyt on keijusta kuvamateriaalia. Laitetaanko julkiseen levitykseen? :>

Jampan ja mun skaba “kumpi laihtuu enemmän kolmessa viikossa” on mua ajatellen harvinaisen epäedulliseen suuntaan menossa. Toimiskohan, jos tekisin karkkilakostani mahdollisimman julkisen, että kaverit ja tutut ja kaikki tietäis siitä. silloinhan en yksinkertaisesti kehtaisi vetää karsua naamaan. tosin mä saattaisin silti jopa kehdata..

Ihan vaan esimerkkinä:
marianne- ja daimrakeita syödessä se himo mikä niihin tulee, on ihan käsittämätön! Jotkut sanoo että juustonaksuista tulee pakkosyönnin-oireita, tai sipseistä ylipäätään. Mulle se juttu on daim- ja mariannerakeet. Ja.. no.. oikeestaan suklaa ylipäätään. Joten jos mut vois hylätä paikkaan josta ei saisi karkkia, näkisin karkkilakon onnistumismahdollisuudet jopa toteutettavissa olevina. mut se alkusysäys..

Mä olen ihminen joka syö suruun, se on paha paha ongelma josta on päästävä eroon. tosin olen mä ehkä vähän ahne muutenkin.

Aloitetaanko vaikka keijun eilisestä päivästä?

Ihmeellisintä eilisessä päivässä hengissä säilymisen lisäksi oli se, etten myöhästynyt mistään.
kouluun pääsin kahdeksaksi, vain todetakseni ettei editointimateriaalini ollut enää koneella, se oli koneen sammuttamisen myötä tyystin kadonnut. ja kyllä, osaan tallentaa materiaalit niin suomen- kuin englanninkielisilläkin ohjelmilla. nyt niitä ei kuitenkaan ollut. seuraavat puolitoistatuntia latasin materiaalia koneelle ja siitä neljä ja puoli tuntia eteenpäin editoin ja editoin.

sain kaiken kohtuuhyvään vaiheeseen ja kipitin töihin. noin kymmenen työminuutin jälkeen kolautin käteni lukossa olevaan avaimeen josta tarjoutui palkinnoksi vertavuotava, noin kymmenensenttinen haava. Vaihdoin työpaidan verettömään versioon.

Hetkeä myöhemmin kävelin lautanen kädessä keittiöön. kas kun melkein puoleenväliin matkaa pääsin; tiia iski kädellään lautasen mun palleaan. voima oli melkoinen ja jäin haukkomaan ilmaa, saadakseni hengityksen taas kulkemaan.

puolitoista tuntia töiden alottamisen jälkeen siirryin vessojen pariin. Nappasin käsisuihkun tehdäkseni vesi-pesuaine-tulvan lattialle, mutta kappas kappas, eihän se toiminut. iskin sitä seinään kahdesti ja sillä sekunnilla alkoi kylmää vettä roiskumaan mun päälle. valkoinen paita sai ekana osumaa, siitä sitten farkut ja kasvot. Hiukset roikkui kuin räkä tän edisodin jälkeen ja maha paistoin valkoisesta läpi. Tosin kaiken kruunasi ehdottomasti poskiamyöden valuvat ripsivärit. Oi miten tunsin oloni leidiksi!

luojankiitos duunia kesti vaan viistuntia.

Näinä karuina hetkinä on yksi biisi ylitse muiden