do i need this?

Vähän meinaa tuottaa tuskanhikeä ja ahdistusta kun mietin mitä kaikkea olen mahtanut tietämättäni syödä. Saavuttiin aamulla kolmen tunnin bussimatkan jälkeen Shehongiin, pieni 3 miljoonan asukkaan kylä. Chao (serkun vaimo) oli oman serkkunsa kanssa meitä asemalla vastassa. Hilpastiin taksilla viemään rinkat heille ja sieltä painelimme suoraan astetta hienompaan ravintolaan. Meille rähjäisille vaeltajille oli varattu oma ruokailuhuone. Joukossa oli Chao, hänen vanhemmat, Heino sekä heidän yhteistyökumppaneita mm. “isokiho”, Mr.Long (joka omistaa pienen työvoimatoimiston, jolla asiakkaita on rapiat miljoona.. Herra Long järjesti meille kylän parhaasta hotellista huoneen 13 euron alehintaan. Täällä ei ilmeisesti edes ole hostelleja, kun ei tässä kaupungissa ole juuri turisteja nähtykään).

No pöytä notkui jättei… siis herkkuja. Kalanpäätä, limppisoppaa, viiriäisen (vai kyyhkyn?) munia, hevosen mahalaukun semmosta karvaseinustaa, suolenpätkiä. Päivällisen pelasti mun kohdalla kaalikääryleet (hyviä!) ja nuudelit.

Tää kiho-dude tykästyi meihin, ne nosteli maljaa maljan perään, järjesteli meille Tiibettiin hostellia ja opasta, vastaanottoa
lentokentälle etc. Se siitä omatoimimatkailusta :D

Ravintolasta jatkettiin matkaa Prokuran koulutustiloihin, näin tänhetkisen täysin miesvoittoisen luokan opiskelemassa,
nappailin kuvia ja seurattiin hetki opetusta.

Muut lähti ulos syömään taas pitkän kaavan mukaan, mä makaan kuumeessa hotellihuoneessa. Tosin äiti ja Chao toi mulle jotain paikallista finrexinä. Helvetin pahaa myrkkyä tää on, joten sietäis vauhdilla auttaa kuumeeseen!

Mä jään pyörimään nälkäisenä hiessäni, adios!

Iskä lähetti mulle tekstiviestin, ooh!

Äsken uppos toinen breezeri. Jos vielä yhden joisin, ja polttaisin samalla viimeisen tupakan kolmesta.
Tänään oli panda-päivä. Näin niitä vaikka kuinka ja monta, sekä punapandoja.
Ne oli kutkuttavan kiehtovia kavereita! Miten jokin voi olla sen kokoinen, pullea möhkäle ja niin jokasuuntaan taipuisa! Ne pennut oli ihan parasta viihdettä ever! Otin järjettömät määrät kuvia, mutta enhän mä niitä
koneelle saa kun kameralaukusta puuttu usb-piuha. Kuka tunnustaa??

Kukaan ei lähetä mulle viestejä. Pistää pohtimaan onko mulla yhtään ystävää vai voisko jopa olla niin ettei mun liittymä
vastaanota mitään? voisihan? Eikö voisikin? synttärit sentään, hei. Ja kohta on jo nukkumaanmeno edessä.

Äipyrä nukkuu huoneessa. Etittiin kuulemma maailmankuulua teehuonetta, mut ei nyt vaan tärpänny. Ensin eksyttiin vahingossa kauneushoitolaan, jossa päädyttiin hoidattamaan kynnet näteiksi, oikein lakkaa, kimalteita ja tähtiä! Siinä pienenpienessä huoneessa oli kymmenisen naista töissä yhtäaikaa, eikä muita asiakkaita. Paikalliset misut rupes kohisemaan ja kiljumaan nähdessään mut. Hieroivat poskia ja ihastelivat vaaleaa ihoa ja tukkaa, mä oon niin superstar täällä! Itsetunnon boostausta parhaimmillaan. Misut pisti kynnet kuosiin ja jatkettiin matkaa.
Eksyttiin taas väärään paikkaan, joku hieno ravintola se oli. Ruoka oli .. mielenkiintoista.. Kaikki on niin saatanan tulista ettei huulet kestä tätä poltetta. Nää hassut kinukit syö maket jälkiruuat teen kera ensin ja sitten vasta siirtyvät riisiin, hassunmakuisiin lihoihin, tofuun sekä riisiin ja kummallisesti maustettuihin kasviksiin. Söin siis käytännössä parsaa - luultavasti se sitä oli- ja riisiä sekä luumutorttua.

Mut hei, vyö menee jo yhtä reikää kireämmälle! Not too bad.

Ja koska sä Jami olet ainoa joka tätä lukee, niin 24 kokonaista on päivän luku.

Huomenna pitäis kai käydä sillä lääkärisedällä näyttämässä korvaa. Ei sitä enää särje, ainakaan jos ei liikuta päätä kovasti
paljon. kyllä sekin siis siitä!

Ja näin tiemme taas erkanee. Sim´s cozy garden kuittaa.

Tänään on todistettu, että mulla on kuin onkin suuntavaisto. Ei ehkä niin pettämätön, että kai tässä vielä keretään eksyäkin.

Tänään iski lastentauti, korvatulehdus. Mitä seuraavaksi? Penikkatauti tai vesirokko? Suunnistettiin länsimaista sairaalaa kohti, mutta matkanvarrelle sattuikin “Out-Patient” niminen paikka. Katottiin ensin että se on lelukauppa, mutta sehän oli ihan oikea sairaala! Tai ainakin yritys sellaisesta. Hetken kateltiin ympärillemme, kunnes hahmotin mikä on tiski. “English?”. Kaksi vaalenpunaisiin pukeutunutta hoitsua alkoi höpöttää tohkeissaan keskenään. Toinen koitti eleillä kertoa, että pieni hetki, samalla kun toinen kipitti hakemaan paikalle kaksi lääkäriä, miehen ja naisen. Mieslääkäri puhui muutamia sanoja englantia ja sain selvitettyä että korva on kipeä. Naislääkäri lähti kuskaamaan meitä yläkertaa kohti. Maksettiin johonkin 0,6 euroa, jatkettiin matkaa.
Eipä siinä istuskella tarvinnut kun  jo pyydettiin seuraavaan huoneeseen. Sit iski ahdistus kun lääkäri komensi äidin
ja pienen pojan pois hoitopenkiltä jotta mä pääsen tilalle. Korvaan kuitenkin laitettiin jo puudutusainetta ja jatkettiin matkaa kerrosta ylöspäin. Maksoin lisää rahaa 1,5 euroa ja sormenpäästä napattiin verikoe tulehdusarvojen varalta. Kaikki ok ja reseptiä kouraan.

Käytännössä mitään ei tarvinnut itse tehdä, saatika ymmärtää.
Kielitaidoton lääkäritäti ohjas aina seuraavaan kohteeseen ja puolessa tunnissa
olin jo ohittanut kaikki oikeasti kiireelliset tapaukset, näyttänyt kipeää korvaani yhdelle korvaspesialistille ja 50:lle uteliaalle silmäparille, antanut verikokeen, saanut antibiootit sekä korvatipat ja päässyt ulos.

Oispa suomessakin noin helppoa!  Hintaa kaikelle tuli 60 yeniä, eli alle 7 euroa.

Loin myös kontaktin Kiinaan ja Kanadaan, not too bad.

Ja mitä ystävänpäivään tulee, koko kaupunki oli tulvillaan ihmisiä. Jokaisessa pienessäkin koruliikkeessä oli kasapäin kiehnääviä, yltiörakastuneita pareja ostelemassa sormuksia ja sydänkoruja toisilleen, kakkupaketit toisessa kädessä.

Että terkkuja murulle Suomeen, Rakastan sua! <3

Jos kyseessä olisi sähköposti, kirjoittaisin kaiken samaan postiin kera kappalejakojen. mutta koska kyseessä on blogi-tyyppinen ratkaisu jota oletettavasti vain poikkis lisäkseni lukee, joudun asioiden selkeyttämisen vuoksi kirjoittamaan eri aiheet eri julkaisuihin.

Fiilikset on outoja. fiilikset on pinnalla, varsinkin nyt, oli ne sitten millaisia tahansa. spinningtunnilla tietynlainen raskas musiikka saa hillittömän uhon päälle. sillä hetkellä ainoa ajatus hikisestä ja punaisesta todellisuudesta huolimatta, on oma ylivertainen paremmuus, kauneus, mahtavuus sekä se uho joka saa väkisin painamaan enemmän ja enemmän, kovempaa kuin koskaan ennen! Nojoo, ehkä se on sitä adrenaliinia ja endorfiineja ja muita vierasperäisiä sanoja peräkkäin. Sen tunteen vastakohta on kaikki maailman surkeus yhden ihmisen niskassa, kun takana on pitkä päivä, ahdistaa ja itkettää vaikka asiat ei edes olisi huonosti. Se yksi poskelle vierivä kyynel saattaa avata padot niin, että sitä nukahtaa märkänä ja räkäisenä itkettyään ensin tuntikausia. Lopulta herää aamulla naama vieläkin turvoksissa. Ei mulle niin käynyt.
Varsinkaan eilen. Mutta teoreettisesti ajateltuna.

Onneksi on olemassa se henkilö, joka pelkällä läsnäolollaan saa juuri silloin olon paremmaksi, kun kaikki muuten tuntuu
menevän päin väärää. Tai jos ei muuta, niin ainakaan se ihminen ei torju tai hymähtele vaikka kuinka parkuisit ilman syytä. <3

17.9.2007 oli puhetta, että paljastan tulevaisuudensuunnitelmani kun Jami tulee kotiin. No muru tuli kotiin ihan ajallaan, elämä oli niin ihanaa, että unohdin kokonaan rakkaaksi tulevan blogini. En muista mikä oli se nimenomainen asia jonka aioin teille paljastaa, mutta oletettavasti se liittyi ulkomaanmatkaan joka on tosin jo aikoja sitten varmistunut. Matkaan siis kiinaan, teen työharjottelua ja lomailen näillänäkyminen hetken Tiibetissä. That´s about it!

Mutta oikea dilemma on sitten se, mitä teen kun tulen takaisin. Ois 30 ov työharjottelua hoidettavana tässä vuoden sisään, aikaa siis toki on, mutta missäs vaiheessa sen teen, hakeudunko oikeisiin töihin tässä välissä? Vai kaikki työharjottelut putkeen?

Dear God, please make me rich?

Sen lisäksi, että olen maailman parhaassa parisuhteessa toinen osapuoli, on mulla paras poikaystävä i hela världen.
Ja enää yksi päivä koulua jäljellä, yksi ainoa fyysisesti läsnä oltava koulupäivä. Ja sitten se on ohi! aah =)

Eipä Keiju päässytkään viemäriin. Jos tarkkoja ollaan, päästiin jätevedenpuhdistamolle tuoksuttelemaan bakteereiden hajua, mutta materiaalit jäi ottamatta.

Oikeestaan, ei mulla ole mitään sanottavaa just nyt.

Luoja, kuinka inhoan sitä tunnetta kun nenälimaa alkaa valumaan sierainta pitkin huimaa vauhtia kohti maata. Jos on tuuria matkassa, löytyy pehmoista niistovalmista paperia ihan käden ulottuvilta. Jos ei ole tuuria, sä olet vieraassa paikassa räkäsi kanssa etkä tiedä missä on valot tai paperia, vessasta puhumattakaan. Siinähän sitten pyyhit toisten lakanoihin ja tyynyliinoihin.

Tällä hetkellä mun kasvot tuntuu mätäpaiseelta joka odottaa puhkeamista.

Olen taas räkätautinen ja saastainen bakteeripesäke. Kurkusta leukaperien kautta poskionteloihin ja otsaan sattuu. Ne on ihan paiseessa kaikki ja tää rään määrä ei tunnu loppuvan ikinä.

Mun serkku joskus kovin flunssaisena testas paljonko tulee räkää nuhataudin aikana. Puolisen litraa se onnistui keräämään purkkiin ja siinä sitä sitten ihasteltiin kukin kakoen enemmän tai vähemmän.

Torstaina keiju pääsee viemäriin! Kerron sitten autuaan limaisia kokemuksia, toivottavasti kuvien kera. Onkohan mulla vähän liian suuret odotukset?

Sitten kun Jami tulee takaisin, mä kerron teille, rakkaat lukijat (toim. huom: lukijat joita ei ole) mun tulevaisuuden suunnitelmista. No ensi kevään, jos tarkkoja ollaan.

Sitä odotellessa..

Mistä tietää missä menee raja? Millon joku yrittää tahallisesti testata toisen sietokykyä tai vaihtoehtoisesti satuttaa sanoilla, vai onko ne sittenkin lipsahduksia? Sellaisia lipsahduksia, jotka pysäyttää ajattelemaan ja vetää hiljaisiksi. Ne saa kalvavan pahanolon tunteen valloilleen niin, että se tuntuu kuin rotat imis mahan sisällä verta suoraan suonista, ja ne ottaa ylivoimaisen voittaja-asettelun; sä olet niin hävinnyt tän pelin.

Ja parastahan koko asetelmassa on luonnollisesti se, ettei ole mitään peliä! The game is in your head.

Kukaan ei halua tulla loukatuksi ja harvoin kukaan uskoo tai tietää tulevansa loukatuksi. Niinhän ei vaan käy. Ei se oikeasti ole niin paljon pyydetty, että kohtele ittellesi läheisimpiä ihmisiä hyvin; älä huuda, älä ole julman sarkastinen eläkä piikittele. Ja vastavuoroisesti itse ei kuvittelisi aina pahinta.

Oon aina ollut sitä mieltä, että riitely puhdistaa ilmaa, kunhan se: a) tapahtuu ns. hyvästä syystä, b) ei mene kenenkään osalta henkilökohtaisuuksiin ja c) ei tapahdu usein.

On ihmisiä joita ei saa riitelemään mistään syystä ja on ihmisiä - niin kuin minä - joiden koko elämä on ollut yhtä tappelua. mä olen kyllästynyt siihen. Menin itseeni ja tajusin että oon suhteellisen paska tsyby. Ei tää ahdista, tai vituta (kerrankin!) lähinnä oon vaan älyttömän pettynyt itteeni. Miten musta tuli tällainen? Miten musta tuli näin helvetin vaikea.

Mun elämässä on yksi maailmaani järisyttävä ihminen, josta haluan pitää kiinni. Mä laitan sen onnistumaan, niin kauan kun en ole yksin asiani kanssa.

cause everyday hurst a little more,
and everyday hurts a little more,
and I´ll do anything
yes I´ll do anything
to belong, to be strong
to say there´s nothing wrong
- skini

Mutta mullapa onkin viikon kuluttua elämäni rakkaus tulossa postipakettina suomeen, täydellisenä kuten normaalia. Sen sijaan mä olen kadottanut ulkoisen hohtoni; en laihtunut, en ole muuttunut. hiukset ei ole vieläkään blondit, eikä ole kauniita kynsiä. älykkyyttäkään ei ole tullut yhtään lisää, mut musta tuntuu että silti se taitaa rakastaa mua.

Et call home kuvaa mun fiiliksiä nyt.
8317 kilometriä lojosta samuille.

Sain moneen otteeseen tuhoutuneet materiaalit vihdoin kasaan kokonaiseksi minuuttidoccariksi ja nyt on keijusta kuvamateriaalia. Laitetaanko julkiseen levitykseen? :>

Jampan ja mun skaba “kumpi laihtuu enemmän kolmessa viikossa” on mua ajatellen harvinaisen epäedulliseen suuntaan menossa. Toimiskohan, jos tekisin karkkilakostani mahdollisimman julkisen, että kaverit ja tutut ja kaikki tietäis siitä. silloinhan en yksinkertaisesti kehtaisi vetää karsua naamaan. tosin mä saattaisin silti jopa kehdata..

Ihan vaan esimerkkinä:
marianne- ja daimrakeita syödessä se himo mikä niihin tulee, on ihan käsittämätön! Jotkut sanoo että juustonaksuista tulee pakkosyönnin-oireita, tai sipseistä ylipäätään. Mulle se juttu on daim- ja mariannerakeet. Ja.. no.. oikeestaan suklaa ylipäätään. Joten jos mut vois hylätä paikkaan josta ei saisi karkkia, näkisin karkkilakon onnistumismahdollisuudet jopa toteutettavissa olevina. mut se alkusysäys..

Mä olen ihminen joka syö suruun, se on paha paha ongelma josta on päästävä eroon. tosin olen mä ehkä vähän ahne muutenkin.

Aloitetaanko vaikka keijun eilisestä päivästä?

Ihmeellisintä eilisessä päivässä hengissä säilymisen lisäksi oli se, etten myöhästynyt mistään.
kouluun pääsin kahdeksaksi, vain todetakseni ettei editointimateriaalini ollut enää koneella, se oli koneen sammuttamisen myötä tyystin kadonnut. ja kyllä, osaan tallentaa materiaalit niin suomen- kuin englanninkielisilläkin ohjelmilla. nyt niitä ei kuitenkaan ollut. seuraavat puolitoistatuntia latasin materiaalia koneelle ja siitä neljä ja puoli tuntia eteenpäin editoin ja editoin.

sain kaiken kohtuuhyvään vaiheeseen ja kipitin töihin. noin kymmenen työminuutin jälkeen kolautin käteni lukossa olevaan avaimeen josta tarjoutui palkinnoksi vertavuotava, noin kymmenensenttinen haava. Vaihdoin työpaidan verettömään versioon.

Hetkeä myöhemmin kävelin lautanen kädessä keittiöön. kas kun melkein puoleenväliin matkaa pääsin; tiia iski kädellään lautasen mun palleaan. voima oli melkoinen ja jäin haukkomaan ilmaa, saadakseni hengityksen taas kulkemaan.

puolitoista tuntia töiden alottamisen jälkeen siirryin vessojen pariin. Nappasin käsisuihkun tehdäkseni vesi-pesuaine-tulvan lattialle, mutta kappas kappas, eihän se toiminut. iskin sitä seinään kahdesti ja sillä sekunnilla alkoi kylmää vettä roiskumaan mun päälle. valkoinen paita sai ekana osumaa, siitä sitten farkut ja kasvot. Hiukset roikkui kuin räkä tän edisodin jälkeen ja maha paistoin valkoisesta läpi. Tosin kaiken kruunasi ehdottomasti poskiamyöden valuvat ripsivärit. Oi miten tunsin oloni leidiksi!

luojankiitos duunia kesti vaan viistuntia.

Näinä karuina hetkinä on yksi biisi ylitse muiden