Kuvitelmia
Olemassa on kahdenlaisia ihmisiä, ja he kummatkin ovat enemmistö maailmasta.
Ihmisiä, jotka ovat varmoja, ettei heistä ole mihinkään ja että he ovat muiden kynnysmattoja ja muuta angstaa, ja ihmiset, jotka pitävät itseään suurina taiteilijoina ja nostavat itsensä muiden yläpuolelle.
Onhan olemassa myös se kultainen keskitie, josta en osaa sanoa mitään.
Välillä tulee miettineeksi, kumpaan luokkaan kuuluu. Noihin pölvästeihin, jotka vihaavat itseään yli kaiken, vai noihin mölliäisiin, jotka vihaavat muita yli kaiken ja rakastavat itseään. Olen ihan varma, että kuulun jälkeiseen idiootti luokkaan, tai ainakin ystäväni voivat olla varmoja puheideni perusteella. Kehun itseäni jatkuvasti. Ihan jatkuvasti. “ihanat raidalliset hiukset, kauniisti muotoutuneet sääret, ihanat silmät, oon niin ihku, mulla on sika kaunis ääni!”. No viimeinen noista väitöksistä ei pidä paikkaansa. Eikä toisiksi viimeinenkään.
En oikeasti ihaile itseäni niin paljon kuin annan tuttujeni ymmärtää. On vain jostain syystä niin ihanaa katsella heidän kasvojaan, kun heitä niin äärettömästi vituttaa se, kuinka kehuskelen itseäni sanomatta heti perään “no vitsi vitsi”. Itsekkin inhoan kehukelijoita, siksi käyttäydyn sillä tavalla.
Uskallan epäillä, että kuulun oikeastaan sihen itsetuhoisempaan joukkoon. Arvioin itseäni pitkät minuutit useita kertoja päivässä peilin edessä etsien itsestäni vikoja, joista valittaa. Löydän niitä aina vain uusia ja lisää ja tulen aina entistä huonommalle tuulelle, kun ajattelen kuinka kauniita muut ovatkaan. Enkä edes tiedä, että on monia ihmisiä, jopa minun kaveripiirissäni, ketkä eivät huomaa niitä vikoja. Kukaan muu ei löydä niin helposti huonoja puolia minusta, kuin minä itse. Jotkut ovat minulle jopa kateellisia kasvoistani, ja monet ovat ihastuneet minuun, mutta vain kasvojeni takia.
Minulla on omaperäiset, mutta ei todellakaan kauniit kasvot. Eivät ne nyt ihan siltäkään näytä, että jokainen vastaantulija ulostaisi housuunsa kauhusta nähdessään minut, eli en oikeastaan ole sinänsä rumakaan. Minun piirteilleni ei sovi muu sanottava kuin “kauneus on katsojan silmissä”. Niinhän se on. Itseni mielestä näytän karmaisevalta, jonkun toisen mielestä omituiselta, jonkun kolmannen mielestä ihastuttavalta. Sitä ei koskaan tiedä, kun kukaan ei kerro.
Äskeisestä tekstipätkästä huomasi, että muutan mieltäni sekunneissa. Ja että kuvittelen liikoja itsestäni. Kun kuvittelee itsestään kaikenlaista, pysyy tyytyväisenä. Kun ajattelen, että olen kaunis, olen kiva, olen kaikkea positiivista koko maailmassa, olen silloin tyytyväinen. Niin pitkään kun ajattelen niin, uskon asioiden olevan niin. Mutta jos jonain päivänä tajuankin mahdollisen totuuden, se voi musertaa minut täydellisesti alas kuvitelmistani. Tosin tämä kyseen alainen “totuus”, voi sekin olla fiktiota. Riippuu siitä, kuka sen sanoo, ja miten hän sen sanoo. Vai sanooko kukaan sitä, mitä jos näen sen peilistä? Jos löydän itsestäni ne kaikki viat, mitkä olen aina tiennyt, mutta mitkä olen unohtanut täydellisesti omahyväisyyden keskellä. Mitä sitten käy? Yksinkertaisesti: ei mitään. Olen yhden illan raivona koko maailmalle, ja vihaan kaikkia ja kaikkia, mutta aamulla olen taas normaali. Aamulla en ehkä elä enään maailmassa, missä minä olen onnistuja ja muut paskapäitä, vaan olen paskapää muiden joukossa.
Sitä jotenkin vain pieninä hetkinä huomaa oman tyhmyytensä ja epänormaalisuutensa. joskus vain tuntuu, että kaikessa on kyse ulkonäöstä. Minä ymmärrän poikia siinämielessä, että ulkonäkö on heille tärkeää tytöissä, koska tytöille se on ihan samalla tavalla tärkeää. Ystäväni on valittanut minulle usein samaa asiaa, “Pojat kattoo vaan ulkonäköö”. On pakko sanoa ystävästäni tämä, vaikkakin julkisesessa blogissa, että kyllä hänellekkin on väliä ulkonäöllä. Ja niin on minullekkin.
Yleensä ottaen en kuitenkaan välitä hirveästi siitä, miltä muut näyttävät, mutta minulle on älyttömän tärkeää se, miltä itse näytän. Ihan sama, huomaavatko muut hyviä tai huonoja puoliani, kunhan itse tiedän ne. Kunhan itse olen varma “täydellísyydestäni”, niin olen tyytyväinen. Amen.