Ihmisiä, jotka ovat varmoja, ettei heistä ole mihinkään ja että he ovat muiden kynnysmattoja ja muuta angstaa, ja ihmiset, jotka pitävät itseään suurina taiteilijoina ja nostavat itsensä muiden yläpuolelle.

Onhan olemassa myös se kultainen keskitie, josta en osaa sanoa mitään.

Välillä tulee miettineeksi, kumpaan luokkaan kuuluu. Noihin pölvästeihin, jotka vihaavat itseään yli kaiken, vai noihin mölliäisiin, jotka vihaavat muita yli kaiken ja rakastavat itseään. Olen ihan varma, että kuulun jälkeiseen idiootti luokkaan, tai ainakin ystäväni voivat olla varmoja puheideni perusteella. Kehun itseäni jatkuvasti. Ihan jatkuvasti. “ihanat raidalliset hiukset, kauniisti muotoutuneet sääret, ihanat silmät, oon niin ihku, mulla on sika kaunis ääni!”. No viimeinen noista väitöksistä ei pidä paikkaansa. Eikä toisiksi viimeinenkään.

En oikeasti ihaile itseäni niin paljon kuin annan tuttujeni ymmärtää. On vain jostain syystä niin ihanaa katsella heidän kasvojaan, kun heitä niin äärettömästi vituttaa se, kuinka kehuskelen itseäni sanomatta heti perään “no vitsi vitsi”.  Itsekkin inhoan kehukelijoita, siksi käyttäydyn sillä tavalla.

Uskallan epäillä, että kuulun oikeastaan sihen itsetuhoisempaan joukkoon. Arvioin itseäni pitkät minuutit useita kertoja päivässä peilin edessä etsien itsestäni vikoja, joista valittaa. Löydän niitä aina vain uusia ja lisää ja tulen aina entistä huonommalle tuulelle, kun ajattelen kuinka kauniita muut ovatkaan. Enkä edes tiedä, että on monia ihmisiä, jopa minun kaveripiirissäni, ketkä eivät huomaa niitä vikoja. Kukaan muu  ei löydä niin helposti huonoja puolia minusta, kuin minä itse. Jotkut ovat minulle jopa kateellisia kasvoistani, ja monet ovat ihastuneet minuun, mutta vain kasvojeni takia.

Minulla on omaperäiset, mutta ei todellakaan kauniit kasvot. Eivät ne nyt ihan siltäkään näytä, että jokainen vastaantulija  ulostaisi housuunsa kauhusta nähdessään minut, eli en oikeastaan ole sinänsä rumakaan. Minun piirteilleni ei sovi muu sanottava kuin “kauneus on katsojan silmissä”. Niinhän se on. Itseni mielestä näytän karmaisevalta, jonkun toisen mielestä omituiselta, jonkun kolmannen mielestä ihastuttavalta. Sitä ei koskaan tiedä, kun kukaan ei kerro.

Äskeisestä tekstipätkästä huomasi, että muutan mieltäni sekunneissa. Ja että kuvittelen liikoja itsestäni. Kun kuvittelee itsestään kaikenlaista, pysyy tyytyväisenä. Kun ajattelen, että olen kaunis, olen kiva, olen kaikkea positiivista koko maailmassa, olen silloin tyytyväinen. Niin pitkään kun ajattelen niin, uskon asioiden olevan niin. Mutta jos jonain päivänä tajuankin mahdollisen totuuden, se voi musertaa minut täydellisesti alas kuvitelmistani. Tosin tämä kyseen alainen “totuus”, voi sekin olla fiktiota. Riippuu siitä, kuka sen sanoo, ja miten hän sen sanoo. Vai sanooko kukaan sitä, mitä jos näen sen peilistä? Jos löydän itsestäni ne kaikki viat, mitkä olen aina tiennyt, mutta mitkä olen unohtanut täydellisesti omahyväisyyden keskellä. Mitä sitten käy? Yksinkertaisesti: ei mitään. Olen yhden illan raivona koko maailmalle, ja vihaan kaikkia ja kaikkia, mutta aamulla olen taas normaali. Aamulla en ehkä elä enään maailmassa, missä minä olen onnistuja ja muut paskapäitä, vaan olen paskapää muiden joukossa.

Sitä jotenkin vain pieninä hetkinä huomaa oman tyhmyytensä ja epänormaalisuutensa. joskus vain tuntuu, että kaikessa on kyse ulkonäöstä. Minä ymmärrän poikia siinämielessä, että ulkonäkö on heille tärkeää tytöissä, koska tytöille se on ihan samalla tavalla tärkeää. Ystäväni on valittanut minulle usein samaa asiaa, “Pojat kattoo vaan ulkonäköö”. On pakko sanoa ystävästäni tämä, vaikkakin julkisesessa blogissa, että kyllä hänellekkin on väliä ulkonäöllä. Ja niin on minullekkin.

Yleensä ottaen en kuitenkaan välitä hirveästi siitä, miltä muut näyttävät, mutta minulle on älyttömän tärkeää se, miltä itse näytän. Ihan sama, huomaavatko muut hyviä tai huonoja puoliani, kunhan itse tiedän ne. Kunhan itse olen varma “täydellísyydestäni”, niin olen tyytyväinen. Amen.

Onhan se sinänsä ihan ymmärrettävää, tiedän miltä tuollainen rakastuminen tuntuu ja millaisia tunteita ihmisen päässä (joidenkin mukaan sydämmessä, minusta päässä) myllää. Olen itsekkin ollut ihan yhtä lääpälläni erääseen poikaan, mutta siitä huolimatta en puhunut koskaan mitään hänestä (tai ehkä joskus, mutta se oli hyvin harvinaista). Olen tälläkin hetkellä ihastunut erääseen, enkä vain vähän, mutta en puhu hänestä mitään. Esitän vihaavani häntä (niin minä vihaankin, tämä on nyt vähän sekava juttu mitä en ala selittämään tässä), jotta kukaan ei arvaisi mitään. Minä en puhu hänestä ikinä sanaakaan.

 Ystäväni tuntuu luulevan, että minä ja kaverini pitäisimme tuosta hänen suuresta ihastumisen kohteestaan, koska nauramme aina niin paljon hänen jutuilleen ja olemme hänelle kilttejä. Minä en itseni mielestä ole hänelle kiltti, juuri vähnä aikaa haukun häntä rumaksi ja vielä nin, että hän kuuli sen. Minusta on vain niin ihanaa loukata luokallani olevia poikia, sillä vihaan heitä kaikkia. Tai en kaikkia, onhan siellä pari sellaista, jotka ovat ihan hyviäkin tyyppejä. Eniten mollaan ihastustani, koska minua ärsyttää olla ihastunut häneen. Jos hän joskus kysyy minua tyttö ystäväkseen tai vastaavaa, en tosiaankaan aijo suostua.

Mutta, taas siihen ystävääni palaten, en kestä häntä. On kai typerä näin bestikseltä moinen käytös että ärsyyntyy moisesta, mutta minä vain olen tällainen, enkä kestä kuulla joka päivä samoja juttuja. Minulle voi sanoa, että ei tosiystävä välttele kaveriaan, minkä ihastumiselleen voi jné, mutta se ei vaikuta minuun. Sovitaan sitten niin, etten minä ole mikään tosi ystävä. Ehkä se meneekin niin paljon helpommin. sitten minulla ei ole mitään velvoitetta kuunnella hänen puheitaan, haaveilen vain siitä minun suositustani, jota en koskaan tule saamaan, ja jos tulen, niin heitän sen sitten pois. tähänkin on järkevä syy, josta en vain jaksa paasata.

tänään ei kerta kaikkiaan jaksa kirjoittaa enempää, kiitos ja näkemiin tätjäänä. Älä kysy mistä on kyse, en itsekkään tiedä.

Sanoin tänään autossa ihan vain puhumisen ilosta, että pitäisi varmaan mennä Idols-ohjelmaan 16 vuotiaana. Isäni alkoi saarnailemaan ärsyttävään tapaansa, kuinka siellä varmaan on sellaisia tyyppejä jotka soittavat jotain soitinta ja ovat musikaalisia ja blaa blaa blaa blaa (ja vielä tuhat,- tai miljoona- kertaisesti blaa) ja sanoi että ei se ammatti varmaan sopisi minulle ja äitinikin mainitsi vielä, että siellä tarvitsee laulutaitoa ja jotain. Inhoan juuri tuosta syystä vanhempiani. He luulevat tietävänsä, mikä on minulle parasta. Ja minähän sanoin 16-vuotiaana, silloinhan olen saattanut aloittaa pianon soiton tai jotain muuta vastaavaa.

jos sanoisin sanoa niille kahdelle paskaaivolle, että haluan aloittaa pianonsoiton, ne sanoisivat heti ; “ethän sä nyt sellaista, kun ethän sä edes osaa soittaa pianoa.” (siksi sinne tunnile menisinkin). siihen ne varmaan luisäisivät vielä , “Ja sähän käyt Taikaa (kuvataide ja muotoilukoulu), ja se on kuule kallis harrastus, luulisi sen riittävän sulle, kun sä oot kyllä enemmän tuon kuvataiteen ihmisä kuin musiikin.”

Hemmetti, en edes halua käydä sitä Taikaa. Se on niin tyhmä paikka kuin olla ja voi, en tahdo kuvataide alalle, ei minulla ole lahjoja, vaikka olen hyvä piirtämään. En tahdo viettää joka maanantaita kaksi ja puolituntia maalin ja paperimassan hajuisessa, valkoisessa huoneessa kahdeksanvuotiaiden keskellä. ei sillä että kahdeksan vuotiaissa olisi vikaa, en vaan jaksa olla niiden seurassa.

Jos yritän sanoa äidille, että haluan lopettaa sen, hän alkaa saarnaamaan siitä, että harrastus maksaa paljon, ja sitten vielä väittää, että muka halusin sinne!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Kaunis huutomerkki rivi, oikein panostin siihen XD

Oikeasti äiti vain eräänä kauniina kesäpäivänä sattui kysymään minulta, haluaisinko mennä Taikaan. Hän mainitsi, että sen käyneillä on mahdollisuus päästä muotoilu instituuttin, joten sanoin äidille, että no ilmoita jos haluat. En tiennyt että se on niin kauhea paikka kuin mitä on!!!!!

En ole kovinkaan musikaalinen ihminen, taisiis silleen, että osaisin soittaa jotain ja säveltää, mutta estääkö se minua tulemasta laulajaksi?  Eivät ihmiset synny lahjakkaiksi, vaan heistä tulee kovan harjoittelun ja sellaisen tuloksena lahjakkaita. Tai on varmaan jotkut ihan lahjakkkaita luonnostaan, mutta se ei ole pakollista.

Minun luokkani v-ammainen käsitys olisi varmaan toinen. en kuitenkaan pyydä heidän mielipiteitään, vaan jätän jonnekkin tuonne raapimaan olemattomia takapuoliaan ja ajattelemaan uusia vihreitä pillifarkkujaan, jotka saivat seppälästä alennushinnoin.

Elämäni ei ole elämisen arvoista mutta minulla ei ole mitän syytä kuolla. Paha tilanne. Aamen.

+ sori kun tuli niin paljon kiroilua ja tyhmyyksiä, nyt vaan ärsyttää eikä ärsytä vaan vähän.

Olin eilen kaverini kanssa ulkona. hän on ollut pitkään sairas, eikä ole käynyt koulussa. Lienee lintsausta, mutta kuoleeko siihen?

Menimme kuitenkin Myllysaareen, jutellen matkalla vähän kaikkea, varsinkin Tuusulan tapahtumiin liittyen. Kun tulimme Myllysaareen, aloimme puhumaan aaveista. Ystäväni on nähnyt aaveen, ainakin niin hän on sanonut minulle. Ja minä uskon häntä, koska uskon aaveisiin. Puhuimme myös enkeleistä, Jumalasta, luomiskertomuksesta ja sen todenmukaisuudesta. Kummillakin oli vähän erilaiset mielikuvat asioista, mutta emme alkaneet inttämän siitä, että oma mielipiteemme olisi se ihan oikea. Minä uskon Jumalaan, mutta siitä huolimatta en usko luomiskertomukseen, vaan siihen, että me ihmiset olemme kehittyneet apinoista. Ystäväni mainitsikin minulle, että on mukavaa kun hyväksyn toistenkin mielipiteet ^^^^. Puhuimme myös peloista. Ystäväni sanoi pelkäävänsä kuolemaa. Minä en tiennyt mitä pelkäsin, enkä tiedä tänäänkään. En kuitenkaan kuolemaa. Minulle se on vain kaiken loppu. En minä tunne sitä, enkä minä kärsi siitä. Ainakaan jos itse kuolen. Jos minulle tärkeä ihminen kuolee, niin se onkin ihan eri juttu. Uskon kuolemanjälkeiseen elämään. Uskon enkeleihin, demoneihin ja aaveisiin. Omituista ehkä uskoa noihin kaikkiin, mutta ei voi mitään. En usko juuri tiettyihin tarinoihin ja niiden kulkuun siitä, mitä Jeesus ja muut Jumalan lapset ovat tehneet. Minulla ei ole tiettyä uskontoa, minulla on oma uskontoni, jossa uskon kaikkeen. Ihan kaikeen. Ystävällänikään ei ole tiettyä uskontoa, vain samantyypisiä kuin minulla.

Sain kuulla myös ystäväni yksityis asioista. Menneisyydestä, josta  tuskin mielellään puhuu, ja hänen mielipiteistään siitä, mitä kaikkea hänelle on sattunut. Mielestäni se oli surullista. Hän kertoi sen vielä minulle, tytölle joka on elänyt hyvän elämän hyvässä kasvatuksessa, jonka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä ja joka selviää koulussa. Kummaa. hän kertoi varmaan siksi, koska en kerro asioita eteenpäin. Puhuimme paljon muustain, mutta en oikeastaan muista kunnolla…

Sitten tämän päivän tapahtumiin. Olen laiminlyönyt parasta ystävääni saadakseni paremmat välit muihin tuttaviini,  joten hän on vihainen minulle. Ei siinä muuten pahaa, mutta hän on ainoa kunnon kaverini. Hävettää ihan hirveästi se, miten olen käyttäytynyt. Minua on ärsyttänyt niin usein se, miten hän on käyttäytynyt, ja samalla hävettänyt hänen typerät puheensa. Omat puheeni ovat vielä typerämpiä, se on huomattavaa, mutta en ole pannut sitä merkille, joten nyt on siis huonot välit ainoaan ystävään maailmassa, kelle voisin kertoa minkä vain salaisuuden. No en iha mitä vain, olen sellainen ihminen, joka pitää asiat niin visusti omana tietonaan, ettei salaisuuksien kertominen tulisi kuuloonkaan, oli kyseessä kuinka hyvä ystävä vain.

En oikeastaan tajunnut, että esimerkiksi välituntisin, jolloin ei oikeastaan ole mitään tekemistä, hän on aina seuranani, ja ihan omasta tahdostaan. Toinen kaveri, joka on kanssani myös useimmiten välitunnilla, on kanssani vain siksi, että hänellä ei ole muutakaan seuraa, tai koska häntä ei oteta johonkin mukaan. Typerää jos mitä.

Tarkemmin ajatellen, taidankin itse olla sellainen ihminen, joka on kenen tahansa seurassa, kunhan vain saa seuraa ja tuntee olonsa hyväksi. Ehkä olenkin parhaan kaverini kanssa vain siksi välituntisinkin, koska minulla ei ole muutakaan seuraa… voisiko olla näin? Yksinkertaisesti ei. en ole ihmisten kanssa siksi, että minulla olisi seuraa, vaan siksi että he ovat minulle tärkeitä.

Jokaisessa ystävässä on huonoja puolia. Yksi on kovamääräilemään ja manipuloimaan, toinen roikkuu kannoilla jatkuvastai, kun taas joku on olevinaan jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Siitä huolimatta he kaikki ovat tärkeitä ja heidän kanssaan on mieluummin kuin niiden, joiden kanssa ollaan vain seuran takia.

Kaikki on hirveän monimutkaista. Tekisi mieli itkeä, mutta ei sitä kehtaa. ei ainakaan niin, että kukaan näkee.

no, väliäkö hällä, tein kuitenkin uuden blogin, kun kyllästyin vuodatus.netin blogeihin kirjoittamiseen. no, olen joka tapauksessa 12 kakara, joka tykkää Japanista ja silleen.

Tänne tulee kaikkea hullua mitä mieleen pukkaa.

Tänään mulla oli kuitenkin sikatylsä päivä (ei sillä ettei muut päivät olisi).

Oli kyllä tyhmää, kun tapahtui se tuusulan murha. Inhottavaa että sellaista tapahtuu ja että sellaisia ihmisiä on. Vielä inhottavampaa siitä tekee se, että sen jälkeen lehdissä on kauheasti juttua siitä. Suomessa me teemme aina kaikesta niin suuren numeron. Kun Lordi voitti euroviisut, sitä tuli niin joka tuutista, että meinasi varmaan monella mennä pää vähän sekaisin. Itsellä ei mennyt, olin hullu fani siihen aikaan.  Eikös se jokin sampo aukio muuttunutkin Lordin aukioksi? En voi kommentoida asiaan muuten kuin että täysin älytöntä, niin idioottimaista, että on vaikea sanoin kuvata.

Tomi Putaansuu (yhtyeen keulakuva) sanoikin jossain haastattelussa, että suomi on kuin laiminlyöty koiran pentu, joka kerjää huomiota ja tulee mielettömän innostuneeksi sitä saadessaan.  Tai jotain sellaista se sanoin, mistä minä muistaisin, kun en enään fanittele muuta kuin japsiyhtyeitä jos niitäkään.

Kuitenkin, taas tähän ampuma aiheeseen palaten, eikös Ruotsin keisarikin valitellut asiasta? Ihan järjetöntä. Mutta onhan se hirveää, kun hullu 18v vakavasti mieisairas mies vie hengen yhdeksältä hengeltä,eli  seitsemältä lapselta, opettajalta ja itseltään.

Ihme ja kumma, minäkin tässä paasaan aiheesta, vaikka minua ärsyttää se että siitä paasataan!

Ostin eilen Lahden  “Dark Star” myymälästä 25 euron goottimekon. Tai oikeastaan äitini sen osti, mutta vähät pikkuseikoista. Mekko on punainen ja siinä on skottiruutua tai vastaavaa ja mustaa pitsiä. siitä tulee kaukaisesti mieleen lolitamekko. niinhän noista minun kaikista Backstreet vaatteista ynnämuista tulee. Hyvä sinänsä, koska lolitaahan minä tässä tavoittlenkin, mutta huono sinänsä, koska ne eivät ole lolitaa, vaan jotain punkkari/gootti rytkyjä.

Ompelin eilen vaaleanpunaiseen samettijakkuuni pitsiä. Aij että siitä tuli nätti! Minusta on tullut paljon parempi ompelia kuin ennen, Jahuu.