BB-väki herättää hämmästystä ja kummastusta
On ollut mielenkiintoista ja osin hämmentävää lukea foorumeilta BB-avautumista. Ihmisillä on inhokkinsa ja suosikkinsa -mikä on toki luonnollista- mutta äärimmäisen voimakkaita tunteita nousee näistä kirjoituksista esiin.
Kuinka joku voi?! Ja miten se voi?! Ja mä en ainakaan. Siis ihan kauheata jengiä.
Minusta BB-porukka on ihan “sitä samaa”, mitä on kaikilla työpaikoilla, kaikissa kouluissa, jokaisessa linja-autossa ja lähimarketissakin joka jumalan lauantai.
Olenkohan myös jotenkin vallan omituinen, kun huomaan pohtivani lähinnä ihmisen luonteen moninaisuutta ja sitä, kuinka meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolemme ja paljon pehmeää ja herkkää ärsyttävyyden ja kovuuden vastapainoksi? Minusta kun kukaan ihminen ei ole vain SE tai HÄN, vaan jokainen ihminen on SUURI yhteenlaskettu summa, mikä sisältää lapsuuden, kodin ja vanhempien, koulun ja ystäväpiirin ja kaikkien elettyjen ja koettujen asioiden vaikutuksen.
On ikäänkuin aivan liian helppoa arvostella toista ja suomia kovin sanoin jonkun ehkä määräävää luonteenpiirrettä, joka kuitenkin kätkee alleen miljoona nyanssia ja tuhansia vaikuttimia, mistä me emme tiedä ja mitä me emme näe.
Samalla ihmiset haukkuvat nykyisiä beebeeläisiä hulluiksi ja haikailevat aikaisempien kausien ja ihmisten perään? Ja minä olen ensimmäistä kertaa koukuttunut BeeBeehen, koska siellä kerrankin on normaaleja (??) ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen. On kuin katsoisi oman elämänsä läpileikkausta; tuollaista siellä ja siellä työpaikalla oli, tuollaista porukkaa oli niissä yksissä kotibileissä kerran; jokainen tämänvuoden beebeeläinen tuo yksin ja yhdessä mieleen monia elämäni varrella tapaamiani ihmisiä ja tilanteita. Ei heissä minusta mitään erityistä ole?
Olen myös ollut aina sitä mieltä, että näytä minulle normaaliuden määre niin minä näytän sinulle lehmän, joka lentää. Miten normaalius yleensäkin määritellään? Kuka meistä lopulta on normaali? Mitä normaalius on? Onko siihen olemassa yhtä vastausta? Minä näen BB:ssä tällä hetkellä paljon normaalia ihmisen käyttäytymistä. Muutenkin sanomalla “joo, mut toi ei ole normaalia ihmisen käytöstä” ihminen tulee paljastaneeksi jotain itsestään. Ahh, se sanonta. Kun osoitat jotakuta sormella, huomaa, että kolme sormea osoittaa sinua itseäsi. Tuomitsemalla toisen, tuomitset samalla itsesi. Tai jotain itsessäsi.
Otetaan nyt vaikka Cheryll, joka tuntuu olevan monien hampaissa. Tyttöhän on selkeästi epävarma ja herkkä ja hakee paikkaansa ja omia rajojaan. Hänen epävarma puhetyylinsä; paljon epäselviä äänteitä, yninää ja tautofoniaa kertoo mielestäni normaalista käyttäytymisestä silloin, kun on elänyt “omassa turvallisessa maailmassaan” ehkä jopa helpohkosti, eikä ole koskaan joutunut ns. kiperiin ja maata mullistaviin tilanteisiin. Kauneudella, pitkillä vaaleilla hiuksilla ja räpsyripsillä kun selviää yllättävän pitkälle. Vasta vastoinkäymiset, itsensä syvällinen tutkiskelu ja maata mullistavat kokemukset lopultakin muovaavat meistä särmää esiin ja luovat äärimmäisiä ääriviivoja ja linjoja luonteeseemme. Cheryll on luonnonlapsi, hieman hömelö ja simppeli, mutta vasta muovautumassa oleva ihminen.
Oikeastaan hämmästelin vain Marian kovaa kommenttia eilen, kun Cheryll imutti koosteessa Antin kanssa. Maria hyökkäsi juuri lämpöisestä porekylvystä nousseen ja suudelman poskilleen nostattaneen punastuksen saaneen Cherylin kimppuun moittien häntä “pelaamisesta”. Ensimmäinen ajatukseni oli, “mitä tämä kertoo Mariasta”? Kertooko tämä siitä ahdistuksesta, mitä Maria kokee, kun hän ei kykene samaan? Hän ei ole enää nuori ja kaunis ja salskeiden poikien ympäröimä? Onko hän kateellinen? Katkera? Miksi Cheryll nostattaa hänessä tällaisia tunteita esiin? Miksei Maria kykene iloitsemaan siitä, että joku on kuin Cheryll? Luonnonlapsi, joka antaa tunteiden ja hetken viedä? Eikö Maria kykene omien pidäkkeittensä takia samaan? Haluaako Maria kontrolloida ei vain itseään, vaan myös ympäristöään?
Maria, Maria. Tuo rempseä Maria, joka jossain määrin on oman kuvansa ja roolinsa vanki. Rempseys ja kontrolloiminen ja näennäinen näppäryys ovatkin ominaisuuksia, mihin hän tuntuu nyt itse kapsahtavan huomaamattaan. Ne kätkevätkin alleen piilo-ominaisuuksia, mitä foorumilla Mariaa panettelevat eivät näe. Hän on oikeasti (??) epävarma ja hakee jatkuvalla muiden tekemisiin puuttumisella hyväksyntää. Hän verhoaa puuttumisen kenties siihen, että hän “uskaltaa sanoa suoraan”, mutta todellisuudessa ympäristön ihmiset herättävät hänessä tunteita ja tuntemuksia, joita hän purkaa projisoimalla omaa epävarmuuttaan muiden tekemisiin. Jos ihminen olisi 100% tyytyväinen itseensä ja persoonaansa, antaisiko hän silloin muiden ihmisten hämmentää itseään ja omia mietittyjä ja puntaroituja, kotoisia ajatuksiaan? Eikö hän pystyisi omassa viihtyneisyyden tilassa, mitä hän kokee omissa housuissaan, vain nauramaan muille ja tukemaan heitä vanhempana kun hän näkee nuoren selkeästi hakevan itseään? Eikö hän pystyisi puolustamaan parjattua Cheryliä tupakkaringissä; “se on nuori tyttö ja hakee itseään. Ei tiedä itsekään vielä, mikä on ja mikä hänestä tulee. Hauska ja harmiton tyttö”.
Ja kuinka tyypillinen nuori neiti onkaan Marianne. Ei, ei hänkään huomaa, että mitä enemmän hän puhuu Terosta, sitä enemmän hän on itseasiassa poikaan ihastunut. Olenkin vain ihmetellyt sitä, että koska joku talossa sanoo hänelle suoraan; “taidat olla ihastunut”. Marianne verhoaa todelliset tunteensa, tottuneesti piilottelee milloin minkäkin tekosyyn alle. Tietenkin, nuori neiti on ihmeissään, kun mies halii ja hellittelee yöllä, mutta valojen syttyessä ja ympäristön paineessa Tero ottaakin taas taustailijan roolin. Marianne tietenkin haluaisi, että mies osoittaisi mielenkiintoaan häneen myös keskellä päivätehtävää tai sanomalla edes kerran Mariannen raivotessa ja puhuessa asian vierestä, “sä olet tosi kiva”. Koska hän ei sano mitään, Marianne joutuu ikäänkuin täyttämään tämän aukon ja puutteen omassa mielessään ja muutaman siiderin jälkeen soppa on sikäli valmis ja selkeä -ainakin minulle- että kokeillaan mustasukkaisuusefektiä ja riidan haastamista, että saataisi tuo mies avautumaan ja roiskimaan suustaan edes jotain koskettavaa, jotain konkreettista, mihin Marianna voisi tarttua ja mitä hän voisi sulkea sisimpäänsä.
Ihmisen on hirmuisen helppo olla helppojen, tavallisten ja mutkattomien ihmisten keskuudessa. Puhua jonninjoutavia ja ottaa olutta, ilman, että tarvitsee pelätä toisen riehaantuvan, hermostuvan tai sanovan jotain harkitsematonta. Kun sirkeä, särmikäs ja äänekäs ihminen ottaa olutta, on aina vaarana, että hän loihe lausuu esim. jotain itsekästä, rumaa tai loukkaavaa. Silloin olutta samassa seurassa litkivä joutuu kenties itsekin myrskyn silmään. Ihmettelemään ensinnäkin toisen äänekästä käytöstä tai hänen rumia, mutta ahh, niin koskettavia sanojaan. Suomalainen kun paljastaa syvimmät tunteensa usein humalassa… Sanojen -selvinpäin tai humalassa lausuttujen- on mielestäni tarkoituskin koskettaa, saada ihminen ajattelemaan asioita toiselta kantilta tai kenties useilta eri kanteilta. “Kaunis päivä tänään” ei anna mitään, ei muuta mitään, on ikään kuin turvalause. “Siis mua ärsyttää Pena, kun sä olet niin kyyninen paskahousu” koskettaa, ahdistaa, herättää tunteita.
Harva ihminen on vain valmis panemaan itseään alttiiksi, se on raskasta. Harva meistä jaksaa puhua syvällisiä ja yrittää siten tehdä itsestään parempaa ihmistä ja kenties myös ympäristöstään pohtivampaa ja monimuotoisempaa?
Sitä kyllä ihmettelen, kun jollain foorumilla joku kirjoittaja toivoi BB-taloon “ihan tavallisia ihmisiä” ja jatkoi “olisi paljon mielenkiintoisempaa nähdä, mitä sellaisista ihmisistä saa irti, kuin nyt noista, jotka heti sitä ja tätä”. Auts. Tavallisia ihmisiähän voi tarkkailla ilman 24/7 -kortteja vaikka omalla ostarillaan.
Ihan kuin ihmisiä tosiaankin “sattuisi” nähdä telkusta nyt tällaista menoa ja sellaisia ihmisiä, mitä todellakin ON, ihmiset ovat minusta JUURI tuollaisia. Istuvatko ihmiset työpaikoillaan, baarissa ja kotibileissä silmät kiinni? Soiko musiikki niin kovaa, etteivät he kuule, mitä toiset puhuvat?
BB-talossa on niin selkeä läpileikkaus nuorisosta ja nykyisestä elämänmenosta kuin vain olla ja voi. Ja mitä tulee tavallisuuteen, niin näen kyllä, kuten jo aiemmin yllä kirjoitin, BB-läiset hyvinkin tavallisina.
Toinen luonnonlapsi on ihan selkeästi Niko. Tämä nuori mies herättää myös kosolti tunteita, enimmäkseen negatiivisia. Hänen kiroilunsa ja kännikäyttäytymisensä nähdään erittäin rasittavana ja vastenmielisenä. Se, että hän on homo, ei yhtään helpota asiaa kirjoittajien mielestä. Voi veikkonen, tämä kaikki -eikä siinä edes ole kaikki- tekee hänestä kuin raikkaan tuulahduksen. Hän sanoo, mitä sylki suuhun tuo; ominaisuus, mitä varmasti monet saamattomat ja sulkeutuneet seinäkukkaset kadehtivat. Jälleen, mies on todella nuori, siis raakile. Ehdoton, kuten tuossa iässä kuuluukin, mutta samalla hyvin paljon näkevä ja kokeva ja erittäin mielenkiintoinen mies. Mies, jonka kanssa haluaisin istua iltaa esim. viiden vuoden kuluttua. Tai mikseipä jo nyt, varmasti saisin häneltä kyllä suunvuoron. Uskon ehdottomasti hänen pystyvän tuulettamaan myös minun ajatuksiani ja saamaan minussa heräämään nukkuvia tunteita ja kolahduksia katkeruuteeni ja kapsahduksia kyynisyyteeni.
Paskanjauhanta. Siis mä en kestä tota paskanjauhamista, ihmiset kirjoittavat. No huh-huh, tuotahan elämä on? Meistä jokainen tekee sitä jos ei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Eikä minua lopultakaan ihmetytä sekään, ettei Maria itse tajua olevansa asiassa jonkunlainen promoottori. Olen ihan omin silmin nähnyt ihmisen, joka julistaa suureen ääneen inhoavansa punaista väriä samalla kuin hänellä itsellään on punainen t-paita päällään.
Niin inhimillistä on meno BB:ssä. Ja keskustelupalstojen kommentit kertovat tietenkin nekin inhimillisestä ihmisestä. Ihmisellä nyt vain on tarve tuomita ja julistaa inhokkejaan ja suosikkejaan ja yhtälailla he ihastuessaan johonkin ihmiseen katsovat pitkään, hyvinkin pitkään, läpi sormien ärsyttäviä luonteenpiirteitä. Kuinka monta avioliittoa tiedät lähipiiristäsi, missä mies ja vaimo vihaavat toisiaan ja toisen kännikäyttäytymistä, nenän kaivuuta tai röyhtäilyä, ja silti he rakastavat toisiaan ja pysyvät yhdessä? BB:läisissä ihmiset siis näkevät itseään, toisiaan, kavereitaan, työpaikkansa pomon ja “sellaisen ihmisen, joksi he haluaisivat tulla” tai “ihmisen, joiksi he eivät koskaan halua tulla”, mutta tajuavatko he sen itse?
Sanoisin, että ei. Sen otoksen perusteella, minkä olen foorumeita lukenut, olen tullut siihen lopputulemaan, että ihmiset tuntevat aika vähän ihmisen luontaista käyttäytymistä, viettejä ja vaistoja. Ihmiset tuntevat myös yllättävän vähän itseään.
Minusta jokainen ihminen on kohtaamisen arvoinen. Suurin koetinkivi elämässä lienee kuitenkin kohdata itsensä. Vai mitä olet mieltä?
