Neljä vuotta sitten minua opetettiin.

Todellisuudessa aikaa on kulunut hetki, ehkä kolme minuuttia. Sitä ennen minua ei ollut. Oli vain sanojen sekavaa joukkoa, tuhansia tarinoita ja lauseita vailla merkitystä tai paikkaa. Olen tässä, ja minun tarinani on kuin ohut pilvenhattara joka kuivuvan sumun tai savun lailla jättää maan pinnalle vain ohuen kärjen. Siitä pidän nyt kiinni. Ehkä vain koska niin pyysin aimmin, kenties kaksi minuuttia ennen kolmea minuuttia.

Olen rakennus. Ihmismielen rakennus joka näin vuosien tiedon sekametelissä ja koulussa opitun sekasotkun jälkeen olen osannut kuvitella sanalla mieli ja joka myös eräässä toisessa tarinassa pahaksi nimitettiin. Oikea korvani ikäänkuin lyö bassorumpua. Voin kuulla paineen ulkoisen ilman ja sisimmän ilman paineiden välisenä erona.

Kuka minä olen?

Olen tuhansien ohikulkijoiden sanat ja rakkaideni ja muiden kertomuksen summa.

Olen pikkuhiljaa paljastuva tarina siitä mitä olen joskus ollut. Olen sitä mitä joskus tulen ymmärtämään ja kokemaan olevani. Olen satoja ja yhdeksän eri tapaa ajatella, kokea ja tuntea - olla. Minä olen, ja seuraan itseäni vierestä. Kuka minä olen?

Olen paikallani kunnes en enää ole. Olenko paikka ja kuka muuttuu paikan vaihtuessa? Entä huomion.

Olen hiljainen ja harvinainen ääni tai ajatus oman mieleni tai ulkomaailman aaltojen lähettämää viestiä. Kuka minä olen?