Kävelen. Vaihtuvia maisemia ja elämän liikettä. Mikään ei pysy paikallaan, ei minä, ei maailma, ei elämäni. Tapahtumat ja se pysähtyneisyys, johon olin jo niin pitkään tottunut oli askelteni tai niitä liikuttavasta voimasta lähtenyt liikkeelle ja kuljettanut minut takaisin todelisuuteen. Takaisin ihmisten ja muistojeni pariin, kuin antaen mahdollisuuden jatkaa jostain jonka olin kauan sitten unohtanut, menettänyt ja joka vieläkin paikallani ollessani tapahtumien vilistessä edessäni on kuin ote toisesta maailmasta. Maailmasta jonka nyt tiedän olevan käsilläni, mahdollisuutena jossain tulevassa. Tie. Minua kuljettavat jalat, äänet joihin voin aina palata.

Yöni vietän kärsivien huutoa kuunnellen, pahimpien pelkojeni toteutumista katsellen. Aamulla herään harmaassa liikkumattomuudessa kivun ja surun sekaisten tuntemuksien keskeltä. Nyt minulla kuitenkin on mahdollisuus ja keino päästä sieltä pois. Yksi hymy sinulta. Muisto tai kenties jopa ajatus. Ehkä kaikki tai vain tieto tästä ja hymyni ja nauruni vievät kipuni jonnekin kaukaisuuteen kuin sivusta seurattavaksi.