Iho käsissäni on päivä päivältä kuivempi. Taas. On elämä ja sitten minä. Minä tällä puolen ikkunaa ja elämä toisella. Voi että kuinka vihaankaan. Niin etten edes anna itseni sitä ajatella. Olen sulkeutunut sisälle kotiini, elämääni, itseeni - irralleen minusta tai siitä joka jossain kaukaisuudessa Minuksi kutsutaan. Lakkaammeko olemasta ilman todistajia? Ilman puhetta tai vastavuoroisuutta? Ilman liikettä suuremmalla pinta-alalla? Kaikelle tuntuu löytyvän vastaväite ja aihetodiste jonka voimasta kaikki kumotaan. Minutkin, omassa kodissani. Kädet, sielu, syntymämerkkini. Kaksi minua, toinen seuraa kuinka elämä kuljettaa ja muokkaa tekojen ja valintojen, ajatuksienkin kautta koko viitekehyksen ja päivieni rytmin. Ja Minä, joka seuraan, tahtoisin ehkä ihannemaailman kaltaiseen minun tai jonkun muun odotuksien täyttämien toiveiden toteuttajaksi ja toimia toisin kuin suurrimalti tunnun toimivan.

Katson menneisyyteeni sekä ajatuksiini ja tunteisiini jotka useimmiten tuntuvat poikkeavan siitä mitä kehoni, minä olen tehnyt ja mikä toisin silmin näyttääkin siis toiselta. Sama muisto ja hetki pitää sisällään monta versiota ja kokemustasoa. Miksi siis muistelen? Nyt. Monta tapaa suhtautua ja olla. Onko edes merkitystä vai vain sillä mitä kehollamme teemme? Entä sanat, nekin joita eivät muut todista. Entä ulkoinen maailmankaikkeuden voima? Se joka estää minua kirjoittamasta, jopa ajattelemasta. Miksi? Piilottaa minulta asioita ja kieltää kokemukseni? Miksi elämäni on tällaista. Miksi synnyin varakkaaseen perheeseen hyvinvointivaltioon?

Pienet kirjaimet ovat kuin myrkky sielulleni. Lauseet jotka eivät ala mistään eivätkä pääty minnekään. Yht´äkkinen kaipuu Eurooppaan ja ikuinen kaipuuni tuoksuihin ja hajuaistin ihanaan maailmaan. Mistä syystä silloin aikanaan se lähtikään - kestämättömästä pahasta hajusta joka sai Bangkokin kaduilla yökkimään. Pimeydessä ja mustassa liejussa pyörivä kuumeinen tyttö ilmanraikastimet molemmissa sieraimissaan. Kuka kumma mahtoi haistatella Minulle niin paljon että koko kokemusmaailmani oli niin irrallaan kukkien ja myöhemmien kaikkien tuoksuista. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin kai Melasialaisen vihaisen apinan armosta tai muuten vaan voin taas kirjoittaa. Ah, mikä järki tässä maailmassa ja elossa kun niin monet tasot tarjoavat kokemusmaailmaansa ja niin harva yltää ihanuudessaan sille jossa tuoksut ovat hyviä ja oma keho kivutta läsnä. Mieli levossa ja auringonpaiste ikkunasi ulkopuolella.

Kultatukkainen nainen on kääntänyt katseensa pois seinästä. Päivien kulutetut hetken muistoissa toisin kuin aiemmin, nyt kai hyväksyen tai oikeasti muistaen. Onko suuri Harha sisäisyytemme , kvanttihyppyjen maailmassa jossa menneisyyden muistojen rajat sekoittuvat muihin, omiimme ja muiden - kenties niihinkin joita ei muualla ole ennen niiden uudelleen luomista tai kohtauksissa syntymistä. Kieli jolla puhumme. Kieli, Jota puhumme.

Kuka, miksi ja Milloin sotki sisäisen puheemme, sekoitti minut sanoissani ja korvasi sisäisen dialogini lukutaidottoman häiriöisellä puheella ja sanelulla. Auringonpaisteen sisältävän tarinani ja hauskat juonenkäänteeni ja tuoksuni, reippauteni ja  iloisuuteni vitseineen ja sujuvine sisäisine ja ulkoisine liikkeineen sillä MÖNJÄLLÄ jota jo pidempään oli sisäinen elämäni ja kokemusmaailmani ollut!? Yh ja hyi.

Kokemusmaailmani ja musitikuvani, Minuuteni sisältäen muistoni unistani, näkemästäni ja kuulemastani, tunteista ja ajatuksistani, teoistani ja liikkeistäni. Minä. Minun elämäni.