taide-lehti

Onko Nykytaiteen museo Kiasman ja Galerie Forsblomin taannoinen hanke Julian Schnabelin tuomiseksi Suomeen merkki taidekentän muuttuneesta toimintakulttuurista? Vai kertooko se vain julkisen sektorin uudesta etiikasta ja ekonomiasta? Nythän esimerkiksi yliopistoille suunnitellaan säätiömallia, jossa yliopisto itse hankkisi osan rahoista ja valtio satsaisi 2,5 kertaa saman määrän.

Kansainvälinen museoneuvosto ICOM on määritellyt eettiset säännöt museoiden toiminnalle. Ne vetävät selvän rajan kaupallisen toiminnan (tai tietyn toimijan suosimisen) ja museotoiminnan välille. ”Museot toimivat nykyisin sellaisessa ympäristössä, että siellä on erittäin vaikea noudattaa näitä eettisiä normeja viimeisen päälle. Näen tässä markkinatalouden arvojen tai vaatimusten ulottumisen myös kulttuurielämän puolelle”, Suomen museoliiton pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen kommentoi Jonni Roosin haastattelussa (Taide 2/08).

Viime aikoina monen muunkin näyttelyn kohdalla on koeteltu museotoiminnan ja taidekaupan harmaita raja-alueita: Galerie Anhava on esitellyt Juhana Blomstedtin ja Henry Wuorila-Stenbergin näyttelyt samaan aikaan, kun taiteilijoiden museonäyttelyt olivat esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Tamperelainen taidekauppias on hoidellut myyntibisneksiään Espoon Modernin taiteen museo EMMA:n Tàpies-näyttelyn yhteydessä. Tampereen taidemuseo on merkinnyt Vuoden nuoren taiteilijan Samuli Heimosen teosten viereen myyntilappuja ja Amos Andersonin taidemuseosta huhutaan myytävän nykytaidetta tiskin alta.

Schanbelin näyttelyn kohdalla museo ja galleria jakoivat lähinnä kuljetus- ja matkakuluja. Kiasman johtaja Berndt Arellin mukaan kyse ei ollut niinkään taloudesta, vaan taiteilijan edusta ja myynnin delegoinnista: ”Hän (Schnabel) oli pitänyt ennestään yhden näyttelyn Forsblomilla. Hän halusi näyttää uusimmat työnsä ja myös myydä niitä. Minä en halunnut niitä museoon myytäviksi. Museossa esillä olevat teokset eivät ole myynnissä.”

Taidemuseoiden ja taidekaupan välinen rajapinta on aina ollut olemassa. Silti nämä viimeaikaiset museoetiikan rajoja koettelevat tapaukset antavat aiheen kysyä: onko suunta oikea? Mitä museot voivat ja mitä ne eivät voi tehdä? Entä miten julkista taloutta ylipäätään pitäisi pitää pystyssä?

Harvoin hyvien aikomusten puolitiehen jääminen harmittaa näin paljon. Eilen (14.2.) piti ennättää vielä Kluuvin galleriaan, Taide-lehteäkin paljon avustaneen taiteilija, tutkija Ulla Karttusen Ekstaattisia naisia – kirkon ja pornon pyhät neitsyet -näyttelyn avajaisiin. Vaan enpä ennättänyt (niin siinä yleensä aina käy). Tänään paikkokierroksella törmäsinkin sitten Helsingin kaupungin taidemuseon johtoryhmään, joka päättäväisesti sulki pääsyni saliin.

Aikani takahuoneen pyhiä neitsyitä katseltuani yritin uudelleen, mutta huonolla menestyksellä. Lasioven lävitse näin kuinka konservaattori pumpulihanskat kädessään poisti muotoon ommeltua harmaata pressua, joka oli levännyt metallisen autotallikehikon varassa. Vain hetkeä aiemmin poliisi oli takavarikoinut niiden suojissa esitetyt kuvat tutkintaa varten. Se selvisi, kun taiteilija itse saapui paikalle.

Ja kohta Helsingin Sanomien kuvaajan moottoriperä alkoi laulaa torsoksi riisutussa näyttelytilassa. Kontrastin puuttuessa sinänsä komeat, tietokoneella täydellistetyt pyhimyshahmot näyttivät kovin muovisilta. Ajatuksen kaari tuntui katkeavan.

No niin, väärien päätösten takia minulla on nyt vain aavistus siitä, millaisia metallisten orjantappurapiikkien ja 2000-luvun orjakauppaa kritisoineiden tekstien yhteyteen liitetyt kuvat olisivat olleet. Pahus. Tiedän, että joukossa oli juuri niin tympeää materiaalia kuin pornosivustoilla nyt vain voi kuvitella olevan. Mutta sitä en tiedä, millainen vaikutus niillä tässä yhteydessä olisi ollut.

Olisiko Karttusen selvästi moraalinen, jopa moralistinen viesti välittynyt vai ei? Olisinko kokenut työn rikollisempana kuin ne dokumentit, jotka kertovat kidutuksista tai muista hirmuteoista.

Sen nyt ainakin teidän, että aineisto oli poimittu “valtavirtapornosivuilta”, ei siis miltään vaikeasti esiin kaivettavalta friikkiosastolta. Kritiikin kärki kohdistui siis myös “normaalin” intiimihierontamateriaalin lapsipornoistumiseen. Sukupuolisiveellisesti loukkaavan kuvaston hallussapito on rikos, mutta onko se rikollista myös silloin, kun motiivi on kriittinen ja tutkimuksellinen - niin kuin poliisin tai taiteilijan motiivi voi olla?

Museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén suhtautui tilanteeseen varsin vakavasti. Hänen ja museon johtoryhmän päätöksen perusteella näyttelytilasta poistettiin kaikki tapahtumaan viittaavat rakennelmat, eikä teoksen kohtalosta kertovaa tekstiä myöskään saanut näyttelytilaan laittaa. Museonjohtaja kielsi myös installaation purkamisesta otettujen kuvien julkaisemisen. Hän perusteli päätöksiään vedoten Pauli Rautiaisen selvityksen Taiteen vapaus perusoikeutena kohtaan, jossa valokuvaaja tuomittiin korvauksiin, koska hän oli kuvannut luvatta lapsia uimarannalla.

Oleellisin kysymys kuuluu, voiko “sukupuolisiveellisyyttä loukkaavia” kuvia esittää julkisesti edes silloin, kun tarkoituksena on osoittaa lapsipornon yleisyys, helppo saatavuus ja yllyttää ihmisiä toimimaan sitä vastaan? Voiko kuvien kriittinen esittäminen vahingoittaa katsojaa, loukata niissä olevien ihmisen yksityisyyttä tai peräti lisätä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä?

Ainakin tutkintapyynnön tehnyt taiteilija oli shokissa vielä seuraavanakin päivänä. Avajaisissa yllättäen nähdyt kuvat järkyttivät niin paljon, että hän löysi itsensä harhailemasta Espalta viinilasi kädessä, eikä osannut tehdä muuta kuin soittaa poliisille. Kuvat olivat haavoittaneet myös häntä, näyttäneet maailman, jonka ei pitäisi olla olemassa. AE

Viime aikoina kuvataidekentällä on kannettu huolta päivälehtikritiikkien vähenemisestä. Korkeakulttuuri on menettänyt palstatilaa erilaisille populaarikulttuurin muodoille. Maakuntalehdissä tehokkuusajattelu on ajamassa siihen, että niillä ei enää olekaan kuvataiteeseen, musiikkiin tai kirjallisuuteen vihkiytynyttä toimittajaa vaan yksi ja sama kulttuuritoimittaja hoitaa koko kentän.

Yleensä kritiikkiä kaivataan lisää, vaikka monet ovatkin sitä mieltä, että kritiikit ovat yleensä pinnallisia eivätkä tavoita kuin pienen, salaisella matemaattisella kaavalla valikoidun pintaporukan. Mutta on myös niitä, joiden mielestä kritiikit kuuluvat päivälehtiin, eivät Taide-lehden kaltaisiin ammattijulkaisuihin. Tällaisia aatoksia on ollut ainakin Kritiikin Uutisten sivuilla. Pitäisikö kritiikki Taiteessa siis lopettaa ja korvata se vaikka kuvakavalkadilla niin kuin joskus on tehty?

Onko kritiikki siis aikansa elänyt kirjoittamisen muoto vai monimuotoisen ja keskustelevan kulttuurin elinehto? Mihin kritiikkiä tarvitaan?

Museonjohtajaruletti on tänä vuonna käynyt kuumana. Kolme maan tärkeimpiin kuuluvaa kuvataidelaitosta on saanut uuden johtajan. Samalla on taas alettu puhua poliittisista nimityksistä ja ideologisesta suunnan muutoksesta.

Museonjohtaja Tuula Karjalaisen jäätyä eläkkeelle Kiasmassa avautui museonjohtajan paikka, johon nimitettiin Berndt Arell. Häneltä vapautuneelle paikalle Helsingin kaupungin taidemuseon johtoon valittiin Janne Gallen-Kallela-Sirén, jonka seuraajaksi Tampereen taidemuseoon nimitettiin Oulun taidemuseon johtaja Taina Myllyharju.

Kaikkia näitä kolmea uuden tehtävän saanutta museonjohtajaa yhdistää, että he ovat käytännössä oikeistopoliitikkojen valitsemia. Onko kyse hassusta sattumasta, vai oikeistorintaman noususta? Kun kuvataidekentällä puhutaan poliittisen säärintaman muutoksesta, puheissa toistuvat yleensä myös Valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohosen ja kuvataiteilija Osmo Rauhalan nimet.

Toisaalta lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu siitä, kuinka oikeistolaisesti ajattelevat ovat kulttuurialoilla jopa jonkinlainen sorrettu vähemmistö, joka ei uskalla ilmaista ajatuksiaan suoraan syrjinnän pelossa. Nykypäivä-lehdessä (http://www.nykypaiva.fi/?sc=6006&sa=89064) Osmo Rauhala näkee Arellin ja Gallen-Kallela-Sirénin uuden ajan museonjohtajina pysähtyneen vasemmiston valtakunnassa. Lue heidän ja Taina Myllyharjun haastattelut Taide-lehden sivuilta ja kommentoi!

Kuka pelkää porvaria? Onko suomalainen kulttuuri vasemmistolaisen pysähtyneisyyden viimeinen linnake?