taide-lehti

Viime aikoina kuvataidekentällä on kannettu huolta päivälehtikritiikkien vähenemisestä. Korkeakulttuuri on menettänyt palstatilaa erilaisille populaarikulttuurin muodoille. Maakuntalehdissä tehokkuusajattelu on ajamassa siihen, että niillä ei enää olekaan kuvataiteeseen, musiikkiin tai kirjallisuuteen vihkiytynyttä toimittajaa vaan yksi ja sama kulttuuritoimittaja hoitaa koko kentän.

Yleensä kritiikkiä kaivataan lisää, vaikka monet ovatkin sitä mieltä, että kritiikit ovat yleensä pinnallisia eivätkä tavoita kuin pienen, salaisella matemaattisella kaavalla valikoidun pintaporukan. Mutta on myös niitä, joiden mielestä kritiikit kuuluvat päivälehtiin, eivät Taide-lehden kaltaisiin ammattijulkaisuihin. Tällaisia aatoksia on ollut ainakin Kritiikin Uutisten sivuilla. Pitäisikö kritiikki Taiteessa siis lopettaa ja korvata se vaikka kuvakavalkadilla niin kuin joskus on tehty?

Onko kritiikki siis aikansa elänyt kirjoittamisen muoto vai monimuotoisen ja keskustelevan kulttuurin elinehto? Mihin kritiikkiä tarvitaan?

Museonjohtajaruletti on tänä vuonna käynyt kuumana. Kolme maan tärkeimpiin kuuluvaa kuvataidelaitosta on saanut uuden johtajan. Samalla on taas alettu puhua poliittisista nimityksistä ja ideologisesta suunnan muutoksesta.

Museonjohtaja Tuula Karjalaisen jäätyä eläkkeelle Kiasmassa avautui museonjohtajan paikka, johon nimitettiin Berndt Arell. Häneltä vapautuneelle paikalle Helsingin kaupungin taidemuseon johtoon valittiin Janne Gallen-Kallela-Sirén, jonka seuraajaksi Tampereen taidemuseoon nimitettiin Oulun taidemuseon johtaja Taina Myllyharju.

Kaikkia näitä kolmea uuden tehtävän saanutta museonjohtajaa yhdistää, että he ovat käytännössä oikeistopoliitikkojen valitsemia. Onko kyse hassusta sattumasta, vai oikeistorintaman noususta? Kun kuvataidekentällä puhutaan poliittisen säärintaman muutoksesta, puheissa toistuvat yleensä myös Valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohosen ja kuvataiteilija Osmo Rauhalan nimet.

Toisaalta lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu siitä, kuinka oikeistolaisesti ajattelevat ovat kulttuurialoilla jopa jonkinlainen sorrettu vähemmistö, joka ei uskalla ilmaista ajatuksiaan suoraan syrjinnän pelossa. Nykypäivä-lehdessä (http://www.nykypaiva.fi/?sc=6006&sa=89064) Osmo Rauhala näkee Arellin ja Gallen-Kallela-Sirénin uuden ajan museonjohtajina pysähtyneen vasemmiston valtakunnassa. Lue heidän ja Taina Myllyharjun haastattelut Taide-lehden sivuilta ja kommentoi!

Kuka pelkää porvaria? Onko suomalainen kulttuuri vasemmistolaisen pysähtyneisyyden viimeinen linnake?