Ovatko he Taiteen oikeistorintama?
Museonjohtajaruletti on tänä vuonna käynyt kuumana. Kolme maan tärkeimpiin kuuluvaa kuvataidelaitosta on saanut uuden johtajan. Samalla on taas alettu puhua poliittisista nimityksistä ja ideologisesta suunnan muutoksesta.
Museonjohtaja Tuula Karjalaisen jäätyä eläkkeelle Kiasmassa avautui museonjohtajan paikka, johon nimitettiin Berndt Arell. Häneltä vapautuneelle paikalle Helsingin kaupungin taidemuseon johtoon valittiin Janne Gallen-Kallela-Sirén, jonka seuraajaksi Tampereen taidemuseoon nimitettiin Oulun taidemuseon johtaja Taina Myllyharju.
Kaikkia näitä kolmea uuden tehtävän saanutta museonjohtajaa yhdistää, että he ovat käytännössä oikeistopoliitikkojen valitsemia. Onko kyse hassusta sattumasta, vai oikeistorintaman noususta? Kun kuvataidekentällä puhutaan poliittisen säärintaman muutoksesta, puheissa toistuvat yleensä myös Valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohosen ja kuvataiteilija Osmo Rauhalan nimet.
Toisaalta lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu siitä, kuinka oikeistolaisesti ajattelevat ovat kulttuurialoilla jopa jonkinlainen sorrettu vähemmistö, joka ei uskalla ilmaista ajatuksiaan suoraan syrjinnän pelossa. Nykypäivä-lehdessä (http://www.nykypaiva.fi/?sc=6006&sa=89064) Osmo Rauhala näkee Arellin ja Gallen-Kallela-Sirénin uuden ajan museonjohtajina pysähtyneen vasemmiston valtakunnassa. Lue heidän ja Taina Myllyharjun haastattelut Taide-lehden sivuilta ja kommentoi!
Kuka pelkää porvaria? Onko suomalainen kulttuuri vasemmistolaisen pysähtyneisyyden viimeinen linnake?
17. joulukuuta 2007 kello 11.04
Kyllä tässä epäilemättä jonkinlainen oikeistolaistuminen on tapahtumassa. En kuitenkaan halua puuttua tässä suhteessa pelkästään uusiin museonjohtajiin ja heidän mahdollisiin poliittisiin mielipiteisiinsä tai heidän taustalobbareidensa politiikkaan. Oleellisempaa on mielestäni koko taidekentän jotensakin tiedostamaton oikeistolaistuminen. Nykytaide on teemoiltaan ikään kuin edistyksellistä ja poliittisempaa kuin pitkään aikaan, mutta samalla sen tuottamat objektit ovat yksinkertaisesti vain korvanneet modernistiset objektit elitistisen taiteenharrastuksen kohteina. Se tuottaa yhtälailla isoja objekteja, jotka mielletään “museotöiksi” ja pieniä objekteja, joiden sarjoja pidetään mahdollisimman pieninä, jotta ne olisivat kaupallisesti mielekkäitä. Mikään ei siis ole muuttunut tässä suhteessa; trendi on mahdollisesti jopa voimistunut. Nykytaide ei millään muotoa tunnu kuuluvan kansalle.
Ja mitä tulee kuvataiteen edistyksellisyyteen, sen tuottama keskustelu pysyy yleensä pienten taidepiirien kerhoissa - on sitten kyse nationalismista, feminismistä, identiteettipolitiikasta tai maahanmuuttajista. Kuvataiteella ei tunnu juurikaan olevan keinoja tai halua laajemman yhteiskunnallisen keskustelun herättämiseksi.
Näitä kehityskulkuja nämä uudet johtajat toki vahvistavat; esimerkiksi Gallen-Kallela-Siren ihmetellessään kaupallisuuden vastustamista. Tällaisilla puheilla he ovat myös tukemassa sitä, että suurin osa taiteilijoistamme tullaan lähitulevaisuudessa ajamaan huonosti menestyviksi yrittäjiksi. Niitä hyvin menestyviä kun ei “kapitalismin rautaisen lain” mukaan kentälle määräänsä enempää mahdu.
Joskohan siis olisi aika kerätä rivejä yhteen? Sitä tuskin voi nimittää pysähtyneisyydeksi.
Otso Kantokorpi
17. joulukuuta 2007 kello 17.17
Kyllähän se nyt on niin, että julkinen sektori on Suomessa paisunut aivan liian laajaksi. Ei meillä kertakaikkiaan ole varaa pitää yllä tätä systeemiä!
Se tarkoittaa käytännössä sitä, että museoissa niin kuin muuallakin on keksittävä keinoja kuinka rahaa saadaan entistä paremmin sisään. Tarvitaan entistä enemmän kävijöitä, entistä enemmän sponsorikuvioita ja erilaisia yhteistyösysteemeitä.
Museoihin palkataan nyt sellaisia johtajia, joiden uskotaan pystyvän tähän. Ihmisiä, jotka katsovat taiteen suuriin taloudellisiin keskuksiin Siperian tundran sijaan.
Oli esimerkiksi ilahduttavaa lukea, että Julian Schnabelin näyttely on vihdoin tulossa Kiasmaan. Joku voi tietysti kysyä, että onko valtion laitoksen järjevää tehdä liian tiivistä yhteistyötä yksityisen suomalaisgallerian kanssa. Mutta onko galleria yhteistyökumppanina sitten jotenkin eri juttu kuin Hesari tai Guggenheim. Ei minusta.
18. joulukuuta 2007 kello 8.32
“Kyllähän se nyt on niin, että julkinen sektori on Suomessa paisunut aivan liian laajaksi. Ei meillä kertakaikkiaan ole varaa pitää yllä tätä systeemiä!”
Näin kirjoittaa Jussi K. ja oikein huutomerkillä. Tämä on juuri sitä argumentoimattomasti heiteltyä vaihtoehdottomuusretoriikkaa, jolla kaikkien asioiden alasajoa nykyään perustellaan. Jussi K. ja me kaikki kuitenkin tiedämme, että olemme rikkaampia kuin koskaan. Meillä olisi vallan mainiot mahdollisuudet pitää yllä hyvinvointiyhteiskuntaamme ja siinä sivussa myös pikkurahoilla taidemuseolaitostamme, jos me vain haluaisimme. Mutta kun emme halua. Keskuudessamme on paljon sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on ihan “luonnollista”, että joku valtionyhtiön johtaja voi tienata 11,3 miljoonaa euroa vuodessa samaan aikaan kun eriarvoisuus kasvaa ja köyhyys lisääntyy.
Minä en kuulu niihin ihmisiin. Pysähtyneisyyden kannattajaksi nimittämisen uhallakin.
Lisäksi Jussi K:n kannattamat kehityskulut museomaailmassa johtavat riskinottokyvyn vähenemiseen ja sitä kautta taiteen näivettymiseen. Ne lisäävät tähtikulttia ja kaventavat yleisön mahdollisuuksia kokea yllättäviä ja uusia asioita. Tämä on ollut näkyvissä jo pitkän aikaa. Muistan elävästi, kun vierailin takavuosina Bilbaon Guggenheimissa heti nähtyäni Kourin kokoelmat Kiasmassa. Kuin olisi samaan museoon mennyt. Ainakaan minä en halua sellaista taidemaailmaa.
Otso Kantokorpi
18. joulukuuta 2007 kello 15.47
Julian Schnabel on ymmärtääkseni ihan avoimesti oikeistolainen. Ja sitä paitsi ihan väljehtynyt. Kyllä 80-luvulta taisi jäädä ihan muut nimet elämään.
26. joulukuuta 2007 kello 19.32
Katsoiko kukaan MTV3:n kuvataide- ja muotoilukeskustelua, jossa taiteilija-asiantuntijoina olivat Kaj Stenvall, Heta Kutchka, Laura Malmivaara, Osmo Rauhala ja Ristomatti Ratia? Heiltä sitten kyseltiin, että mitä nämä Kiasman kivikasat oikein ovat? Rauhala onneksi selitti, että kauneus ja esittävyys ovat taas tulossa. Hänen mielestään perinteiset arvot ovatkin tämän ajan radikalismia. Tässä seurassa Kutchka vaikutti melkein perinteiseltä radikaalitaiteilijalta ja Malmivaara syvälliseltä pohdiskelijalta.
Toimittaja kysyi asiantuntijataiteilijoilta, että kuinka Tapiesin punainen viiva eroaa hänen poikansa taiten vetämästä punaisesta viivasta. Mitä tuohon voi vastata muuta kuin että kanava haluaa pönkittää katsojien ennakkoluuloja entisestään. Huraa kaupallisen kanavan kulttuuriohjelmat!
Vetäisinkö minäkin punaisen viivan….
7. tammikuuta 2008 kello 21.34
Kulttuurinavigaattori liittyy mielellään taiteen oikeistorintamaan tai ainakin toivottaa sen lämpimästi tervetulleeksi. Sekaan vaan, sanoi avantoon tipahtanut. Eihän 1960-luvulta asti koko kulttuurin ja taiteen kentässä ole Suomessa mitään muuta ollutkaan kuin vasemmistolaista tai keskustaliberaalia asennetta, ajattelutapaa ja aatetta. Useita sukupolvia on kasvanut ilman mailatalviota, onniokkosta tai vakoskenniemeä. Vasemmistolaisuuden hegemoniassa kasvanut asettaa kai vaistomaisesti yhtäläisyysmerkin sanojen “taiteen oikeistorintama” ja “mörkö” välille.
Odottelin koko 1980-luvun ajan jonkinlaisen oikeistoradikaalin tai oikeistolaisen kulttuuriliikkeen esiintymistä kotimaan kamaralla, kun vasemmistolaisen liikkeen taisteluväsymys alkoi. Mutta oli vähintäänkin yhtä säälittävää seurata Uuden Suomen auringonlaskua, kun Suomen porvarikakarat eivät saaneet suutaan auki, vaikka silloinen postmodernismin aikakausi olisi tarjonnut mainioita perspektiivejä myös uuskonservatiivisille näkökulmille. Muualla Länsi-Euroopassa osattiin käyttää tilaisuus hyväksi.
Oikeistolainen taide- ja kulttuuriliike tyytyy pelaamaan puhtaasti parlamentaarisen vaakakupin tasapainottavia, automaattisia kieliä. Se on helppoa, ei tarvitse pyrkiä, perustella eikä ajatella, riittää kun on takataskussa tai käsilaukussa oikean puolueen kortti. Porvarillinen kulttuuripolitiikka on joko moralistista löylynlyöntiä tai tyhmyyden puolustamista epämääräistä pahaa vastaan. ”Taistolaiset” ovat tämän päivän porvarille vähän sama asia kuin aikoinaan ”juutalaiset”.
Juuri mitään sanottavaa ei kulttuuriporvaristolla näytä olevan ja lähes kaikki liikehdintä, mitä se saa aikaiseksi on poliittista kähmintää, hys, hys. Mutta mitä muuta sitten sosiaalidemokratisoitunut vasemmisto on viimeisen 25 vuoden aikana saanut aikaan, keskustasta puhumattakaan? Poliittisesti korrekti on muuten käsittääkseni amerikkalaisen uusoikeiston 1980-luvulla luoma herja vasemmistoliberaalia hössötystä kohtaan.
10. helmikuuta 2008 kello 13.23
Olennaisinta ei nyt ole Oikeisto-Vasemmisto-eipäs-juupas väittely, vaan todellinen huoli siitä, että useimmat museot, meillä ja muualla ovat jo kauan olleet toinen toistensa peilikuvia, ja virtaus on suuresta toiseen suureen ja lopulta viiveellä meille Suomeen tulee sitten jo itseensäkin kyllästyneet ja lehdistöllekin kärttyisä suuri nimi nimiä nyt mainitsematta.
Punainen viiva - se on kai muuttunut mustaksi Xksi, ja se vedetään jo kättelyssä useimpien taiteilijoiden nimen yli, varsinkin jos heille on löytynyt nimellinen paikka eikä heistä näytä olevan häiriötä - Totuus kuitenkin on että ovat taas on uusi vuosi, ja aina vain tutut taiteilijanimet esillä näyttelyssä kuin näyttelyssä - Museon johtajan nimi tai näyttelyn käsite vain vaihtuu, mutta seisova vesi Suomenkin taiteessa kohoaa, ellei jo hukuta sisälle pyrkijöitä tai siinä jo kahlaavia ja siirrä kiinnostusta taiteesta kokonaan muualle - Onko meillä tähänkään varaa, näyttää olevan.
20. helmikuuta 2008 kello 13.24
Taina Myllyharjun haastattelun luettuaan ei jää ainakaan epäselväksi, mikä on toimittajan oma mielipide oikeisto–vasemmisto -asetelmaan. Jos ei nyt vielä patamusta porvari olekaan, niin jotain mieltä hivelevää hän näkee markkinaliberalistisessa oikeistossa. Menestyjien kyydissähän on tunnetusti hyvä olla.
11. huhtikuuta 2008 kello 9.19
Riippumatta siitä, katsooko tekijä olevansa “oikeistolainen” tai “vasemmistolainen” tai vaikkapa keskustaa, on hänen taiteensa olemukseltaan jossain määrin kaikkea, mutta osittain aina kaikkien vaihtoehtojen kannalta relevanttia, eli sanoo jotain joka muuttaisi kaikkialle levinneenä “oikeistolaista” sanomaa, “vasemmistolaista” solidaarisuutta tai keskustan näiden päiden mukaan vilkkuvaa valoa.
Suomalaisessa taiteessa esimerkiksi Gauguinin vaikutus V. Blomstedtiin, joka oli tavallaan “oikeistolainen” ja Pekka Haloseen, joka oli asemastaan huolimatta eräänlainen “körttivasemmistolainen” ja vihasi kirkon auktoriteettijärjestelmää niinkuin voisi tehdä kirkonkoristelija ja taiteen ammattilainen ylipäätään, mutta maalaa silti Kristuksen kuten Gauguin nuorempana “Nuoren Kristuksen”, riippumassa ristillä.
Ei kärsimystä kannattaisi korostaa, mutta taiteen kaupallistumista käsittelevissä argumenteissa taiteilija on marttyyri ja toisen asteen marttyyreja ovat ne, joilla on sen verran omaisuutta että voivat esiintyä taiteilijoina riippumatta tällaisesta. Simone Weil sanoo että rikos ja kärsimys ovat riippuvaisia toisistaan, hän on moraalin loogikko, ja joka ei näe (yleensä heikkoudeksi nykyään elliptisesti käsitettyä) rikosta itsessään, joka aiheuttaa kärsimystä, mutta että ei kärsimyksestä silti kannata tehdä rikosta, ymmärtää Ulla Karttusenkin dilemman. Tämä ei ole yksinkertainen asia, joten siitä ei ehkä silti kannata “keskustella”.
Joka tapauksessa siis on kumma, kun keskustellaan oikeasta ja vasemmasta taidemaailmassa, niinkuin se olisi oma maailmansa, niinkuin Pekka Halonen olisi tehnyt Vilppulan alttaritaulunkin vain taiteilijoiden keskinäisen kärsimyskeskustelun valossa, eikä maailmassa. Jos Teemu Mäki sanoo, että taide on filosofian ja politiikan joustavin pensseli, voisi sanoa että uskonto on aina ollut taiteelle paras paperi.
Jöns Carlson