Suomalaisessa taiteessa esimerkiksi Gauguinin vaikutus V. Blomstedtiin, joka oli tavallaan “oikeistolainen” ja Pekka Haloseen, joka oli asemastaan huolimatta eräänlainen “körttivasemmistolainen” ja vihasi kirkon auktoriteettijärjestelmää niinkuin voisi tehdä kirkonkoristelija ja taiteen ammattilainen ylipäätään, mutta maalaa silti Kristuksen kuten Gauguin nuorempana “Nuoren Kristuksen”, riippumassa ristillä.

Ei kärsimystä kannattaisi korostaa, mutta taiteen kaupallistumista käsittelevissä argumenteissa taiteilija on marttyyri ja toisen asteen marttyyreja ovat ne, joilla on sen verran omaisuutta että voivat esiintyä taiteilijoina riippumatta tällaisesta. Simone Weil sanoo että rikos ja kärsimys ovat riippuvaisia toisistaan, hän on moraalin loogikko, ja joka ei näe (yleensä heikkoudeksi nykyään elliptisesti käsitettyä) rikosta itsessään, joka aiheuttaa kärsimystä, mutta että ei kärsimyksestä silti kannata tehdä rikosta, ymmärtää Ulla Karttusenkin dilemman. Tämä ei ole yksinkertainen asia, joten siitä ei ehkä silti kannata “keskustella”.

Joka tapauksessa siis on kumma, kun keskustellaan oikeasta ja vasemmasta taidemaailmassa, niinkuin se olisi oma maailmansa, niinkuin Pekka Halonen olisi tehnyt Vilppulan alttaritaulunkin vain taiteilijoiden keskinäisen kärsimyskeskustelun valossa, eikä maailmassa. Jos Teemu Mäki sanoo, että taide on filosofian ja politiikan joustavin pensseli, voisi sanoa että uskonto on aina ollut taiteelle paras paperi.

Jöns Carlson

Odottelin koko 1980-luvun ajan jonkinlaisen oikeistoradikaalin tai oikeistolaisen kulttuuriliikkeen esiintymistä kotimaan kamaralla, kun vasemmistolaisen liikkeen taisteluväsymys alkoi. Mutta oli vähintäänkin yhtä säälittävää seurata Uuden Suomen auringonlaskua, kun Suomen porvarikakarat eivät saaneet suutaan auki, vaikka silloinen postmodernismin aikakausi olisi tarjonnut mainioita perspektiivejä myös uuskonservatiivisille näkökulmille. Muualla Länsi-Euroopassa osattiin käyttää tilaisuus hyväksi.

Oikeistolainen taide- ja kulttuuriliike tyytyy pelaamaan puhtaasti parlamentaarisen vaakakupin tasapainottavia, automaattisia kieliä. Se on helppoa, ei tarvitse pyrkiä, perustella eikä ajatella, riittää kun on takataskussa tai käsilaukussa oikean puolueen kortti. Porvarillinen kulttuuripolitiikka on joko moralistista löylynlyöntiä tai tyhmyyden puolustamista epämääräistä pahaa vastaan. ”Taistolaiset” ovat tämän päivän porvarille vähän sama asia kuin aikoinaan ”juutalaiset”.

Juuri mitään sanottavaa ei kulttuuriporvaristolla näytä olevan ja lähes kaikki liikehdintä, mitä se saa aikaiseksi on poliittista kähmintää, hys, hys. Mutta mitä muuta sitten sosiaalidemokratisoitunut vasemmisto on viimeisen 25 vuoden aikana saanut aikaan, keskustasta puhumattakaan? Poliittisesti korrekti on muuten käsittääkseni amerikkalaisen uusoikeiston 1980-luvulla luoma herja vasemmistoliberaalia hössötystä kohtaan.

Toimittaja kysyi asiantuntijataiteilijoilta, että kuinka Tapiesin punainen viiva eroaa hänen poikansa taiten vetämästä punaisesta viivasta. Mitä tuohon voi vastata muuta kuin että kanava haluaa pönkittää katsojien ennakkoluuloja entisestään. Huraa kaupallisen kanavan kulttuuriohjelmat!

Vetäisinkö minäkin punaisen viivan….

Otso Kantokorpi

Se tarkoittaa käytännössä sitä, että museoissa niin kuin muuallakin on keksittävä keinoja kuinka rahaa saadaan entistä paremmin sisään. Tarvitaan entistä enemmän kävijöitä, entistä enemmän sponsorikuvioita ja erilaisia yhteistyösysteemeitä.

Museoihin palkataan nyt sellaisia johtajia, joiden uskotaan pystyvän tähän. Ihmisiä, jotka katsovat taiteen suuriin taloudellisiin keskuksiin Siperian tundran sijaan.

Oli esimerkiksi ilahduttavaa lukea, että Julian Schnabelin näyttely on vihdoin tulossa Kiasmaan. Joku voi tietysti kysyä, että onko valtion laitoksen järjevää tehdä liian tiivistä yhteistyötä yksityisen suomalaisgallerian kanssa. Mutta onko galleria yhteistyökumppanina sitten jotenkin eri juttu kuin Hesari tai Guggenheim. Ei minusta.

Otso Kantokorpi