Vuosikymmeniä virallinen taide-eliitti on suorastaan kieltänyt taiteilijoita myymästä teoksiaan ja kaupallisia aiheita suosivia taiteilijoita on syrjitty taiteilijapiireissä. Näin tulee tämän “oppilaitoksen” toiminta vielä oudompaan valoon, samoin kuin sisäpiirin toimintakin. Siis selkeä huijaus josta todisteetkin ovat kenen tahansa haettavissa on hyväksyttyä ja sillä tavalla sisäpiirin taiteilijoilla on oikeus rikastuttaa itsensä että pettävät onnettomia taideopiskelijoita. Mutta rehellisellä taiteen tekemisellä ja sen myymisellä taiteilija ei saisi elättää itseänsä.

Tullaanpa nyt taidemaalariliiton toimintaan, joka on suoraan jatke tälle “oppilaitoksen” toiminnalle. Taidemaalariliittohan esittää olevansa maan laajuinen taidemaalareiden ammattijärjestö. Jossa on kokelasjäseniä ja varsinaisia jäseniä. Vain varsinaisilla jäsenillä on äänioikeus liitossa ja he päättävät liiton asioista. Näin valta on keskitetty sisäpiirille, eikä maamme mukainen demokratia toteudu. Demokratiaan kuuluu että kaikki halukkaat saavat osallistua ja myös että heillä on äänioikeus omalla ammattialallaan. Kokelasjäsenenä voidaan pitää jopa kymmenen vuotta. Mikä toinen maanlaajuinen vakavasti otettava ammatillinen etujärjestö toimii tällä tavoin?

Liiton jäseneksi voidaan hyväksyä kuvataiteilijan tutkinnon omaava tai vastaavat tiedot ja taidot hankkinut henkilö. Tällä “voidaan hyväksyä” sanonnalla, täytetään selkeän syrjinnän periaatteet. Näin hakuehdot eivät ole samat jokaiselle. Toinen taiteilija voi päästä kokelasjäseneksi vähemmillä meriiteillä ja koulutuksella kuin toinen taiteilija. Taiteilijalla ei myöskään ole mahdollisuutta verrata hakemustaan muiden hakijoiden hakemuksiin, näin avoin ja rehellinen menettely ei täyty. Vaikka sitä edellytetään lahes kaikkialla nykyään.

Onpas taidealalla mielenkiintoinen sisäpiiri joka paitsi että rahastaa taideopiskelijoita petollisella “oppilaitoksellaan”, ei myöskään anna taiteilijoille vaikutusmahdollisuuksia omalla alallaan, pääsemällä edes liiton kokelasjäseniksi.

Koska kaikki maailmanluokan taiteilijat puhuvat kovaan ääneen ihmisten oikeuksien puolesta, kaikenlaista syrjintää ja epätasa-arvoista kohtelua vastaan, toimii Suomen taidemaailma selkeästi päinvastoin. Sen sijaan että annettaisiin kaikille samat mahdollisuudet ja oikeudet vaikuttaa alallaan, tehdäänkin kaikki mahdollinen että yhdenvertainen kohtelu ei toteudu ja sisäpiirin valta säilyisi.

Vain alistetun kansan alistettuja taiteilijoita voi kohdella tällä tavoin, demokratian ja perusoikeuksien vastaisesti. Peliä pelataan kuin entisessä DDR:ssä.

Mutta mitkä ovat ne taidemaailman todelliset huijarit, niistä puhutaan yleisesti aivan liian vähän, koska heitä suojellaan virallisilla tahoilla. Kerronpa omakohtaisen esimerkin taidemaalariliiton sisäpiiristä.

Hain vuonna 2001 taidemaalariliiton sisäpiirin pitämään yksityiseen “taideoppilaitokseen”. Tämä “oppilaitos” mainosti Helsingin sanomissa olevansa “oppilaitos joka valmistaa kuvataiteilijan ja kuvataitajan ammattiin.”

Noin kolme kuukautta koulun jälkeen vuonna 2004 tuli ilmi että “oppilaitos” ei valmistanutkaan mihinkään. Kuvataiteilijan ammattinimikkeen saa vain ammattikorkeasta ja kuvataitajan ammattinimikettä ei ikinä ole ollut olemassakaan.

Tämä “oppilaitos” on siis mainostanut julkisesti Helsingin sanomissa valmistavansa ammattiin jota ei edes ole olemassa. Eli kyseessä on ammattinimike jonka “oppilaitos” on itse keksinyt. Eikö kyseessä ole petos???

Kun asioita tutkitaan tarkemmin tulee ilmi että Lääninhallituksen mukaan yksityisellä “oppilaitoksella” ei edes ole oikeutta toimia valmistavana kouluna. Tämä myös mainitaan “oppilaitoksen” opetusluvassa. Oppilaitos on kuitenkin julkisesti Helsingin sanomissa ilmoittanut olevansa ammattiin valmistava “oppilaitos”. Eikö tämäkin ole petos???

Tutkitaanpa vielä tarkemmin. Tämä yksityinen oppilaitos on valtion opintotukien piirissä ja lain mukaan sen opetuksen olisi vastattava julkista oppilaitosta. Se on se ehto lain mukaan jolla yksityinen “oppilaitos” pääsee opintotukien piiriin.

Täman “oppilaitoksen” opetus ei kuitenkaan millään tavalla vastaa julkisissa oppilaitoksissa annettavaan opetukseen. Tästä “oppilaitoksesta” puuttuvat virallisiin verrattuna yhteiskunnalliset aineet, kuvanveisto, matematiikka, valokuvaus, toinen kotimainen kieli, valinnainen ulkolainen kieli, yrittäjyysopetus, tietotekniikka, animaatio ja vaikka mitä opintoja joita taiteilija ammatissaan tarvitsee.

Tätä “oppilaitosta” on valtion opintotukihakemuksessa verrattu virallisista oppilaitoksista Imatran taideoppilaitokseen ja Pekka Halosen akatemiaan. Näin ollen opetuksen pitäisi olla vastaava kuin näissä oppilaitoksissa. Tätä edellyttää opintotukilaki.

Koska tämän “oppilaitoksen” opetus ei vastaa kummankaan oppilaitoksen opetusta joihin sitä on verrattu, on opintotukipäätös tälle “oppilaitokselle” annettu lainvastaisesti ja asia on viety viralliseen käsittelyyn Valtiontalouden tarkastusvirastolle ja eduskunnan oikeusasiamiehelle, josta päätökset aikanaan tulevat.

Jouni Södermanin idea, että teokset hankittaisiin suoraan taiteilijoilta oli tosi hyvä. Menisin kyllä vielä pidemmälle ja ehdotankin, että kaikki hakisivat Temperasta värejä ja maalaisivat omat taulunsa. Jotkut taiteiljat laittaa ihan hirveen lisähinnan kuivuneelle maalille vain siksi että se on levitetty kankaalle! Minun mielestäni sekin on riistoa ja epäreilua. Niin kuin se galleriameniniki.

Ja on tosi epistä, että kaikki Suomen galleristit ajelee isoilla mersuilla palatsiensa väleillä ja että minunkin Kuvataideakatemian opiskelulkavereista moni on kuollut nälkään tai nöyryytyksiin maanraossa. Taiteiljat tekevät hirveästi raskasta ja ikävää työtä ja kaikeen maailman kuraattorit vain juovat shampanjaa biennaaleissa.

M. Kivinen

Oikeistohallitushan on ensitöikseen ottanut ja antanut taiteilijoille luvan tehdä myös taidettaan työttömänoja jopa myydäkin sitä sadanviidenkymmenen euron edestä kuussa ilman että menettää perustoimeentulonsa. Vasemmistohallituksen aikana taiteilija menetti työttömyyskorvauksensa, eli ainoan tulonlähteensä jos harjoitti ammattiaan. Tämä on tavalliselle taiteilijalle todellinen vapautus, aikansa taiteilija saa siis käyttää muuhunkin kuin baarissa istumiseen, vaikka taiteensa tekemiseen.

Tämä uudistus on vapauttanut taiteen ja sen tekijät vasemmiston kahleesta ja valvonnasta. Nimenomaan tässä vasemmiston systeemissähän on ollut kyse taiteilijoiden valvonnasta. Vain virallisesti hyväksytyt taiteilijat joille on annettu oikein valtion lupa harjoittaa ammattiaan, ovat saaneet sitä tehdä. Näin vasemmisto on kahlinnut vuosikymmeniä taiteilijoita uhkaamalla viedä heiltä toimeentulon jos harjoittavat ammattiaan. Taide on vuosikymmeniä ollut jonkinlaista salatiedettä, jota on saatu tehdä vain joissakin virallisissa salaseuroissa.

Kun Otso Kantokorpi väittää että oikeistohallitus on ajamassa taiteilijoita huonosti palkatuiksi yrittäjiksi. Hänellä varmasti riittää esimerkkejä asiasta??? Itse uskon kyseessä olevan samanlainen uhkakuvien maalailu kuin vasemmiston kuuluisa vaalimainos. Tämä perusteettomien uhkakuvien maalailu onkin tyypillistä vasemmistolaisuutta. Ollaan valmiita pelottelemaan vaikka millä jotta valta saadaan pidettyä siellä missä se on. Uudistuksia ei haluta, ei vaikka se olisi itse taiteen kehittymisen kannalta olennaisinta.

Mitä pointteihin tulee, en voi olla hämmästelemättä sitä, mikä on taideteos, mitä on kuvataide, kun kohuteos purkautuu sujuvaksi essistiikaksi, mutta visuaalista kokemusta ei ole vissiin muilla kuin poliiseilla ja Karttusella. Mäkikin tiputtelee laajoja kaaria pornoistumisesta, mutta miten se liittyy “Neitsythuorakirkkoon”? Ja miten rakentavasti aihetta käsiteltiin? Onko skandaali tosiaan nykytaiteilijan korkein päämäärä? On itsestään selvää, että normaali ihminen kammoksuu pedofiliaa - tuomalla tällaisia kuvia taidegalleriaan ei tehdä mielestäni muuta kuin asetuta moraaliseen ylemmyydentunteeseen näyttelyvierasta kohtaan. Taide ei tee tällaisilla töillä palvelusta kenellekään, vaan idiotisoi ympäristöään.

Pedofilian esiinmarssissa on mielestäni keskeisiä reuna-alueita, joita ei voida käydä läpi, koska hysterian volyymi on huumaava:
1) Hyvä ystäväni, jo iäkäs mies, ei voi mennä katsomaan lapsia leikkipuistossa, koska pelkää tulevansa leimatuksi pedofiiliksi. Hänellä ei saa olla suhdetta lapsiin, eikä tekemistä leikkipuistossa yleisen hysterian takia.
2) Alusvaatekatalogeista puuttuu nykyään täydellisesti lapset. Kaupallisessa maailmankuvassa lapsilla ei ole alusvaatteita taikka uimapukuja.

Suomeksi: kuva lapsesta on sensuroitu ja homogenisoitu. Lopputulema on se, että pedofilian ja pornon maailmassa jeesustellaan ja maalataan pornomalleille kansallispukuja, mutta itse asian ytimeen ei päästä, koska halutaan olla tyhmiä ja osoittaa sormella vain sitä, minkä kaikki näkevät muutenkin.

Karttusen ontossa logiikassa on sittemmin naurattanut vielä sekin, että hän rikkoo sitä lakia, jota haluaa tukea.

Galleriassa oli esillä Ulla Karttusen installaatio, jossa oli mukana internetistä poimittuja pornokuvia. Kuvissa näkyi esimerkiksi selvästi alaikäinen tyttö imemässä aikuisen
miehen penistä miehen uhatessa tyttöä veitsellä. Vauvanraiskauskuvia ei ollut joukossa, mutta tyttöjen alaikäisyys oli silti niin selvää, että joku teki rikosilmoituksen. Poliisi kävi takavarikoimassa kuvat näyttelystä ja esitutkinta alkoi.

Tutkia saa, mutta minusta Karttusen taideteosta, sen esittämistä, ei voi kieltää. Sitä saa moittia, mutta parempi olisi kehua.

Lapsipornon tekeminen ja hallussapito on kiellettyä, mutta sääntöön on sekä juridisia että moraalisia poikkeuksia. Karttusen teos on oikeutettu poikkeus. Hänellä on hallussaan ja taideteoksen osana lapsipornovalokuvia, mutta hän käyttää niitä taistelussa lapsipornoa ja sen rinnakkaisilmiöitä vastaan.

Teoksen osana kuvat eivät ole masturboinnin tai pedofilian harjoittamisvälineitä, vaan todiste ja muistutus siitä, millainen kulttuurimme ja ympäristömme on.

Karttunen ei ole tehnyt lapsipornokuvia, eikä hankkinut muiden tekemiä rikollisella tavalla – ainakaan sellaisella rikollisella tavalla, joka mitenkään taloudellisesti tai muuten hyödyttäisi lapsipornon tekijöitä tai nauttijoita. Hän on vain surffaillut kaikille avoimilla sivustoilla katsomassa mitä jotkut, monet, haluavat katsoa ja yrittänyt sen jälkeen taideteoksella kysyä ja analysoida miksi.

Joku voi tietysti väittää, että vaikka Karttusen intentio lienee hyvä, on hänen teoksensa esittäminen taidegalleriassa ongelma, koska ei voi varmuudella tietää ymmärtääkö yleisö, että kuvat ovat esillä lapsipornoa kritisoivassa tarkoituksessa ja vaikka ymmärtäisi, voihan sinne silti mennä joku pedofiili hykertelemään ja kuolaamaan.

Väite on kuitenkin kaksinkertainen ajatusvirhe.

Ensinnäkin, Karttusen teoksen eräs peruspointtihan on, ettei lapsipornosta tykkäävän tarvitse mihinkään Kluuvin galleriaan raahautua, kun samat kuvat ja miljoonia muita voi imaista netistä kotona omalla tietsikallaan. Mitään lisäriskiä tai haittaa ei siis aiheudu siitä, että muutama kuva on printtinä esillä taidenäyttelyssä – vaikka miten vainoharhaisesti ajattelisi.

Toiseksi, on kuitenkin todennäköistä että yleisö ymmärtää tämän taideteoksen lapsipornon vastaiseksi. Ja jos ei ymmärrä, tapahtuuko silloinkaan mitään kauheaa? Tuskin. Se katsoja, joka jää epätietoiseksi taiteilijan tarkoitusperistä ja alkaa huolestuneena miettiä, onko kyseessä lapsipornomyönteinen teos, ottaa varmaan asiasta selvää, perehtyy teokseen kunnolla ja lukee myös teokseen liittyvät tekstit.

Jos se, kummalla puolella taiteilija on, on vielä tämän jälkeenkin katsojalle epäselvää, on lopputulos silti hyvä: katsoja on huolissaan, hätääntynyt, loukkaantunut ja haluaa ryhtyä vastatoimiin – on sanalla sanoen aktivoitu lapsipornon vastaiseen toimintaan.
Voiko tästä päätellä että taiteilijan tarkoituksellinen taktiikka olikin tehdä sillä tavoin ambivalentti teos, että osa yleisöstä luulee taiteilijaa pedofiiliksi ja innostuu siksi lapsipornon vastaiseen työhön?

En usko että Karttunen on laskelmoinut näin, sillä niin kauan kuin tämän asian ympärillä vaahtoavat pölvästit luulevat Karttusta lapsipornokauppiaaksi, kohdistuu heidän huomionsa ensisijaisesti syntipukkiin, Karttuseen, eikä itse aiheeseen.

Mikä itse aihe sitten on? Se on kulttuurimme voimistuva taipumus käsitellä lapsia kuin heillä olisi aikuisen seksuaalisuus. Mistä moinen johtuu? Siihen on kaksi pääsyytä.
Kun lapsi seksualisoidaan, on hänellä helpompi tehdä rahaa. Jos reitiksi kohti aikuisuutta markkinoidaan aikuisen vaatteet, päihteet ja elämäntavat, lapsi myös omaksuu ne. Ei siksi, että hänellä olisi aikuisen halut, vaan koska hän haaveilee kypsyydestä ja itsenäisyydestä.

Lapsen seksualisointi on laajaa, mainonnassa, viihteessä ja muussa ajanvietteessä silmiinpistävää, mutta sen takana ei ole mikään pedofiilinen salaliitto, vaan ajattelematon tai välinpitämätön halu maksimoida liikevoitot.

Toinen syy, minkä vuoksi jotkut käsittelevät lapsia aikuisseksuaalisina objekteina tai “kumppaneina”, on pelko. Jos aikuinen pelkää tasavertaisia kumppaneita, älyltään, ruumiiltaan ja autonomialtaan itsensä veroisia, hän voi yrittää ratkaista itsetunto-ongelmansa ja stressinsä etsimällä pieniä manipuloitavia kumppaneita.

Lasten laajamittainen seksualisaatio valeaikuisiksi ei ole niinkään sairaiden ääriyksilöiden ansiota – heitä on niin vähän ja heidän touhujaan inhotaan niin paljon. Todellinen syy on lukemattomien melko normaalien aikuisten ahneudessa, pelossa ja heikkoudessa.

Karttusen taideteoksen sensurointi ja poliisitutkinta voi toki olla vain yliherkkä reaktio vihastuttaviin kuviin, jotka olivat esillä yllättävässä paikassa. Oikeudessa taiteilija toivottavasti vapautetaan kaikista syytteistä. Silti tätä reaktiota, jossa taideteokseen suhtaudutaan kuin tulipaloon on pysähdyttävä pohtimaan.

Eräs äkkireaktion syy on, että todella pelätään pornokuvien valloittavan katsojansa kuin tappava virus. Pelätään, että normaali ihminen menee lapsipornokuvan äärellä raiteiltaan ja yhtäkkiä hänessä jylläävätkin hallitsemattomat pedofiiliset halut.
Pelko on naurettava ja ikävällä tavalla piilopedofiilinen: seksuaalisuuden tuhoisaan muotoon suhtaudutaan kuin kiellettyyn hedelmään, joka on vastustamattoman herkullinen.

Lapsiporno on monin verroin enemmän ihmisen käytöksen seuraus kuin syy. Käytös ja ajattelu muuttuvat vaivihkaa, altistumalla lukemattomille mainoskuville, lehtijutuille, televisio-ohjelmille, elokuville ja kulutustavaroille, jotka hivuttavat ja liimaavat aikuisten halut ja toimet lasten päälle.

Aste asteelta lapset alkavat olettaa, että heidän kuuluisi tuntea aikuisten tunteita ja aste asteelta aikuiset alkavat luulla että lapset niitä myös tuntevat. Jotta liuku voi tapahtua, on sen tapahduttava huomaamatta ja pehmeästi.

Taidegalleriassa esillä olevat kuohuttavat kuvat eivät ole osa tätä hivutusta, päinvastoin: ne voivat herättää näkemään arkiympäristössä lipuva seksualisaatio näyttämällä käynnissä olevan kehityksen äärimuodot ja määränpään.

Teemu Mäki
taiteilija

Teksti julkaistu Taide 2/08

Taidekaupan vaikutusta taidemaailmaan ei ole pystytty analysoimaan kotimaisessa puitteissa. On perinteisesti vähätelty sen volyymin pienuutta ja negatiivisia vaikutuksia tai sitten nähty mörköjä kapitalismin kierouttavissa kamaluuksissa. Ehkä aihe olisi ainakin yhden hyvän iltapäiväseminaarin arvoinen.

Mielestäni museoiden pitäisi pystyä pitämään toimintonsa erillään kaupallisuudesta. Julian Schnabelin tapaus osoitti, että pitää myös tarvittaessa pystyä joustamaan. Helsingin kaksoisnäyttely osoitti myös sen, että hänellekin näyttää kehittyneen, kuten niin monelle suomalaisellekin taiteilijalle, yksi ote myyntitaiteeseen ja toinen tekoasento museoteoksiin. Forsblomin näyttely osoitti, että Arell toimi tässä tilanteessa viisaasti.

Tätä kirjoittaessani tulin surulliseksi, kun muistin että Helene Schjerfbeckin Kalifornialainen (1934) on sunnuntaina huutokaupattavana Lontoon Christiesillä. Teos tulee myyntiin ruotsalaisista kokoelmista. Luultavasti alle 800 000 eurolla saisi huudettua teoksen johonkin suomalaiseen julkiseen kokoelmaan. Kuten kaikkialla maailmassa, suomalaisillakaan museolla ei varoja maalauksen ostoon ole. Sanommeko siis Helenen Kalifornialaiselle hei, hei, vai löytyisikö joku tosi isänmaallinen, joka ostaisi sen kotimaahan? Kansallisomaisuudestammehan on siinä kyse.

Suomalaisessa taiteessa esimerkiksi Gauguinin vaikutus V. Blomstedtiin, joka oli tavallaan “oikeistolainen” ja Pekka Haloseen, joka oli asemastaan huolimatta eräänlainen “körttivasemmistolainen” ja vihasi kirkon auktoriteettijärjestelmää niinkuin voisi tehdä kirkonkoristelija ja taiteen ammattilainen ylipäätään, mutta maalaa silti Kristuksen kuten Gauguin nuorempana “Nuoren Kristuksen”, riippumassa ristillä.

Ei kärsimystä kannattaisi korostaa, mutta taiteen kaupallistumista käsittelevissä argumenteissa taiteilija on marttyyri ja toisen asteen marttyyreja ovat ne, joilla on sen verran omaisuutta että voivat esiintyä taiteilijoina riippumatta tällaisesta. Simone Weil sanoo että rikos ja kärsimys ovat riippuvaisia toisistaan, hän on moraalin loogikko, ja joka ei näe (yleensä heikkoudeksi nykyään elliptisesti käsitettyä) rikosta itsessään, joka aiheuttaa kärsimystä, mutta että ei kärsimyksestä silti kannata tehdä rikosta, ymmärtää Ulla Karttusenkin dilemman. Tämä ei ole yksinkertainen asia, joten siitä ei ehkä silti kannata “keskustella”.

Joka tapauksessa siis on kumma, kun keskustellaan oikeasta ja vasemmasta taidemaailmassa, niinkuin se olisi oma maailmansa, niinkuin Pekka Halonen olisi tehnyt Vilppulan alttaritaulunkin vain taiteilijoiden keskinäisen kärsimyskeskustelun valossa, eikä maailmassa. Jos Teemu Mäki sanoo, että taide on filosofian ja politiikan joustavin pensseli, voisi sanoa että uskonto on aina ollut taiteelle paras paperi.

Jöns Carlson