Mitä pointteihin tulee, en voi olla hämmästelemättä sitä, mikä on taideteos, mitä on kuvataide, kun kohuteos purkautuu sujuvaksi essistiikaksi, mutta visuaalista kokemusta ei ole vissiin muilla kuin poliiseilla ja Karttusella. Mäkikin tiputtelee laajoja kaaria pornoistumisesta, mutta miten se liittyy “Neitsythuorakirkkoon”? Ja miten rakentavasti aihetta käsiteltiin? Onko skandaali tosiaan nykytaiteilijan korkein päämäärä? On itsestään selvää, että normaali ihminen kammoksuu pedofiliaa - tuomalla tällaisia kuvia taidegalleriaan ei tehdä mielestäni muuta kuin asetuta moraaliseen ylemmyydentunteeseen näyttelyvierasta kohtaan. Taide ei tee tällaisilla töillä palvelusta kenellekään, vaan idiotisoi ympäristöään.

Pedofilian esiinmarssissa on mielestäni keskeisiä reuna-alueita, joita ei voida käydä läpi, koska hysterian volyymi on huumaava:
1) Hyvä ystäväni, jo iäkäs mies, ei voi mennä katsomaan lapsia leikkipuistossa, koska pelkää tulevansa leimatuksi pedofiiliksi. Hänellä ei saa olla suhdetta lapsiin, eikä tekemistä leikkipuistossa yleisen hysterian takia.
2) Alusvaatekatalogeista puuttuu nykyään täydellisesti lapset. Kaupallisessa maailmankuvassa lapsilla ei ole alusvaatteita taikka uimapukuja.

Suomeksi: kuva lapsesta on sensuroitu ja homogenisoitu. Lopputulema on se, että pedofilian ja pornon maailmassa jeesustellaan ja maalataan pornomalleille kansallispukuja, mutta itse asian ytimeen ei päästä, koska halutaan olla tyhmiä ja osoittaa sormella vain sitä, minkä kaikki näkevät muutenkin.

Karttusen ontossa logiikassa on sittemmin naurattanut vielä sekin, että hän rikkoo sitä lakia, jota haluaa tukea.

Galleriassa oli esillä Ulla Karttusen installaatio, jossa oli mukana internetistä poimittuja pornokuvia. Kuvissa näkyi esimerkiksi selvästi alaikäinen tyttö imemässä aikuisen
miehen penistä miehen uhatessa tyttöä veitsellä. Vauvanraiskauskuvia ei ollut joukossa, mutta tyttöjen alaikäisyys oli silti niin selvää, että joku teki rikosilmoituksen. Poliisi kävi takavarikoimassa kuvat näyttelystä ja esitutkinta alkoi.

Tutkia saa, mutta minusta Karttusen taideteosta, sen esittämistä, ei voi kieltää. Sitä saa moittia, mutta parempi olisi kehua.

Lapsipornon tekeminen ja hallussapito on kiellettyä, mutta sääntöön on sekä juridisia että moraalisia poikkeuksia. Karttusen teos on oikeutettu poikkeus. Hänellä on hallussaan ja taideteoksen osana lapsipornovalokuvia, mutta hän käyttää niitä taistelussa lapsipornoa ja sen rinnakkaisilmiöitä vastaan.

Teoksen osana kuvat eivät ole masturboinnin tai pedofilian harjoittamisvälineitä, vaan todiste ja muistutus siitä, millainen kulttuurimme ja ympäristömme on.

Karttunen ei ole tehnyt lapsipornokuvia, eikä hankkinut muiden tekemiä rikollisella tavalla – ainakaan sellaisella rikollisella tavalla, joka mitenkään taloudellisesti tai muuten hyödyttäisi lapsipornon tekijöitä tai nauttijoita. Hän on vain surffaillut kaikille avoimilla sivustoilla katsomassa mitä jotkut, monet, haluavat katsoa ja yrittänyt sen jälkeen taideteoksella kysyä ja analysoida miksi.

Joku voi tietysti väittää, että vaikka Karttusen intentio lienee hyvä, on hänen teoksensa esittäminen taidegalleriassa ongelma, koska ei voi varmuudella tietää ymmärtääkö yleisö, että kuvat ovat esillä lapsipornoa kritisoivassa tarkoituksessa ja vaikka ymmärtäisi, voihan sinne silti mennä joku pedofiili hykertelemään ja kuolaamaan.

Väite on kuitenkin kaksinkertainen ajatusvirhe.

Ensinnäkin, Karttusen teoksen eräs peruspointtihan on, ettei lapsipornosta tykkäävän tarvitse mihinkään Kluuvin galleriaan raahautua, kun samat kuvat ja miljoonia muita voi imaista netistä kotona omalla tietsikallaan. Mitään lisäriskiä tai haittaa ei siis aiheudu siitä, että muutama kuva on printtinä esillä taidenäyttelyssä – vaikka miten vainoharhaisesti ajattelisi.

Toiseksi, on kuitenkin todennäköistä että yleisö ymmärtää tämän taideteoksen lapsipornon vastaiseksi. Ja jos ei ymmärrä, tapahtuuko silloinkaan mitään kauheaa? Tuskin. Se katsoja, joka jää epätietoiseksi taiteilijan tarkoitusperistä ja alkaa huolestuneena miettiä, onko kyseessä lapsipornomyönteinen teos, ottaa varmaan asiasta selvää, perehtyy teokseen kunnolla ja lukee myös teokseen liittyvät tekstit.

Jos se, kummalla puolella taiteilija on, on vielä tämän jälkeenkin katsojalle epäselvää, on lopputulos silti hyvä: katsoja on huolissaan, hätääntynyt, loukkaantunut ja haluaa ryhtyä vastatoimiin – on sanalla sanoen aktivoitu lapsipornon vastaiseen toimintaan.
Voiko tästä päätellä että taiteilijan tarkoituksellinen taktiikka olikin tehdä sillä tavoin ambivalentti teos, että osa yleisöstä luulee taiteilijaa pedofiiliksi ja innostuu siksi lapsipornon vastaiseen työhön?

En usko että Karttunen on laskelmoinut näin, sillä niin kauan kuin tämän asian ympärillä vaahtoavat pölvästit luulevat Karttusta lapsipornokauppiaaksi, kohdistuu heidän huomionsa ensisijaisesti syntipukkiin, Karttuseen, eikä itse aiheeseen.

Mikä itse aihe sitten on? Se on kulttuurimme voimistuva taipumus käsitellä lapsia kuin heillä olisi aikuisen seksuaalisuus. Mistä moinen johtuu? Siihen on kaksi pääsyytä.
Kun lapsi seksualisoidaan, on hänellä helpompi tehdä rahaa. Jos reitiksi kohti aikuisuutta markkinoidaan aikuisen vaatteet, päihteet ja elämäntavat, lapsi myös omaksuu ne. Ei siksi, että hänellä olisi aikuisen halut, vaan koska hän haaveilee kypsyydestä ja itsenäisyydestä.

Lapsen seksualisointi on laajaa, mainonnassa, viihteessä ja muussa ajanvietteessä silmiinpistävää, mutta sen takana ei ole mikään pedofiilinen salaliitto, vaan ajattelematon tai välinpitämätön halu maksimoida liikevoitot.

Toinen syy, minkä vuoksi jotkut käsittelevät lapsia aikuisseksuaalisina objekteina tai “kumppaneina”, on pelko. Jos aikuinen pelkää tasavertaisia kumppaneita, älyltään, ruumiiltaan ja autonomialtaan itsensä veroisia, hän voi yrittää ratkaista itsetunto-ongelmansa ja stressinsä etsimällä pieniä manipuloitavia kumppaneita.

Lasten laajamittainen seksualisaatio valeaikuisiksi ei ole niinkään sairaiden ääriyksilöiden ansiota – heitä on niin vähän ja heidän touhujaan inhotaan niin paljon. Todellinen syy on lukemattomien melko normaalien aikuisten ahneudessa, pelossa ja heikkoudessa.

Karttusen taideteoksen sensurointi ja poliisitutkinta voi toki olla vain yliherkkä reaktio vihastuttaviin kuviin, jotka olivat esillä yllättävässä paikassa. Oikeudessa taiteilija toivottavasti vapautetaan kaikista syytteistä. Silti tätä reaktiota, jossa taideteokseen suhtaudutaan kuin tulipaloon on pysähdyttävä pohtimaan.

Eräs äkkireaktion syy on, että todella pelätään pornokuvien valloittavan katsojansa kuin tappava virus. Pelätään, että normaali ihminen menee lapsipornokuvan äärellä raiteiltaan ja yhtäkkiä hänessä jylläävätkin hallitsemattomat pedofiiliset halut.
Pelko on naurettava ja ikävällä tavalla piilopedofiilinen: seksuaalisuuden tuhoisaan muotoon suhtaudutaan kuin kiellettyyn hedelmään, joka on vastustamattoman herkullinen.

Lapsiporno on monin verroin enemmän ihmisen käytöksen seuraus kuin syy. Käytös ja ajattelu muuttuvat vaivihkaa, altistumalla lukemattomille mainoskuville, lehtijutuille, televisio-ohjelmille, elokuville ja kulutustavaroille, jotka hivuttavat ja liimaavat aikuisten halut ja toimet lasten päälle.

Aste asteelta lapset alkavat olettaa, että heidän kuuluisi tuntea aikuisten tunteita ja aste asteelta aikuiset alkavat luulla että lapset niitä myös tuntevat. Jotta liuku voi tapahtua, on sen tapahduttava huomaamatta ja pehmeästi.

Taidegalleriassa esillä olevat kuohuttavat kuvat eivät ole osa tätä hivutusta, päinvastoin: ne voivat herättää näkemään arkiympäristössä lipuva seksualisaatio näyttämällä käynnissä olevan kehityksen äärimuodot ja määränpään.

Teemu Mäki
taiteilija

Teksti julkaistu Taide 2/08

Taidekaupan vaikutusta taidemaailmaan ei ole pystytty analysoimaan kotimaisessa puitteissa. On perinteisesti vähätelty sen volyymin pienuutta ja negatiivisia vaikutuksia tai sitten nähty mörköjä kapitalismin kierouttavissa kamaluuksissa. Ehkä aihe olisi ainakin yhden hyvän iltapäiväseminaarin arvoinen.

Mielestäni museoiden pitäisi pystyä pitämään toimintonsa erillään kaupallisuudesta. Julian Schnabelin tapaus osoitti, että pitää myös tarvittaessa pystyä joustamaan. Helsingin kaksoisnäyttely osoitti myös sen, että hänellekin näyttää kehittyneen, kuten niin monelle suomalaisellekin taiteilijalle, yksi ote myyntitaiteeseen ja toinen tekoasento museoteoksiin. Forsblomin näyttely osoitti, että Arell toimi tässä tilanteessa viisaasti.

Tätä kirjoittaessani tulin surulliseksi, kun muistin että Helene Schjerfbeckin Kalifornialainen (1934) on sunnuntaina huutokaupattavana Lontoon Christiesillä. Teos tulee myyntiin ruotsalaisista kokoelmista. Luultavasti alle 800 000 eurolla saisi huudettua teoksen johonkin suomalaiseen julkiseen kokoelmaan. Kuten kaikkialla maailmassa, suomalaisillakaan museolla ei varoja maalauksen ostoon ole. Sanommeko siis Helenen Kalifornialaiselle hei, hei, vai löytyisikö joku tosi isänmaallinen, joka ostaisi sen kotimaahan? Kansallisomaisuudestammehan on siinä kyse.

Suomalaisessa taiteessa esimerkiksi Gauguinin vaikutus V. Blomstedtiin, joka oli tavallaan “oikeistolainen” ja Pekka Haloseen, joka oli asemastaan huolimatta eräänlainen “körttivasemmistolainen” ja vihasi kirkon auktoriteettijärjestelmää niinkuin voisi tehdä kirkonkoristelija ja taiteen ammattilainen ylipäätään, mutta maalaa silti Kristuksen kuten Gauguin nuorempana “Nuoren Kristuksen”, riippumassa ristillä.

Ei kärsimystä kannattaisi korostaa, mutta taiteen kaupallistumista käsittelevissä argumenteissa taiteilija on marttyyri ja toisen asteen marttyyreja ovat ne, joilla on sen verran omaisuutta että voivat esiintyä taiteilijoina riippumatta tällaisesta. Simone Weil sanoo että rikos ja kärsimys ovat riippuvaisia toisistaan, hän on moraalin loogikko, ja joka ei näe (yleensä heikkoudeksi nykyään elliptisesti käsitettyä) rikosta itsessään, joka aiheuttaa kärsimystä, mutta että ei kärsimyksestä silti kannata tehdä rikosta, ymmärtää Ulla Karttusenkin dilemman. Tämä ei ole yksinkertainen asia, joten siitä ei ehkä silti kannata “keskustella”.

Joka tapauksessa siis on kumma, kun keskustellaan oikeasta ja vasemmasta taidemaailmassa, niinkuin se olisi oma maailmansa, niinkuin Pekka Halonen olisi tehnyt Vilppulan alttaritaulunkin vain taiteilijoiden keskinäisen kärsimyskeskustelun valossa, eikä maailmassa. Jos Teemu Mäki sanoo, että taide on filosofian ja politiikan joustavin pensseli, voisi sanoa että uskonto on aina ollut taiteelle paras paperi.

Jöns Carlson

Kommentoin tässä vain käytyä keskustelua.

Kuraattori Gallen ja jotain on päästetty kuin koira veräjästä. Se, ettei hän ole perehtynyt aineistoon, josta hänen kuuluu vastata, tuntuu olevan tässä jupakassa pikku juttu. Mistä hänelle maksetaan palkka?

Mieleen on tullut vastaava tapaus vähän aikaa sitten Ruotsista. Israelin lähettiläs poltti pinnansa palestiinalaisen taiteilijan teoksesta, mutta taidemuseon johtaja nousi taiteilijansa kilveksi ja hoiti vastuunsa viimeisen päälle.

Jartsa

Olen jo jonkin aikaa odotellut, milloin tanskalaiset ja ranskalaiset sanomalehdet sananvapauden esitaistelijoina alkavat julkaista Karttusen printtejä todistaakseen suomalaisten olevan hulluja fundamentalisteja. Muhammed-selkkaushan johtuu siitä, että uusliberalistinen maailmanjärjestys ei tunnusta tabuja – minkä todisteena kristityille täysin triviaalista profeetasta on tuherrettu kuvia. En voi olla hämmästelemättä ristiriitaa. Tapani Ruokanenkin pääkirjoittaa isällisesti lehdessään, että kulttuuri ja taide ovat rappiolla, mikäli ne rikkovat elämän pyhyyttä ja ovat epäeettisiä (siis tässä tapauksessa turmelevat lasta eikä uskontoa).

Karttusen ratkaisu oli huono. On vaikea uskoa, että pressuteltan seinille lyödyt printit olisivat olleet mitenkään kiinnostavia tarkastelun kohteita. Sen sijaan olisi ollut kiinnostavaa, jos hän olisi määrittänyt tabun rajaa – esimerkiksi maalaamalla printtaamisen sijaan. Missä vaiheessa kuva muuttuu taiteesta lapsipornoksi olisi keskustelunherättäjänä oleellisempi kuin se, mitä kaikkea galleriaan voi kantaa. Se olisi saattanut synnyttää ajatuksia estetiikankin alueella pelkän lakijargonin sijaan.

Teemu Mäki kertoi radiossa filosofiansa mukaisesti, että Karttunen onnistui, koska sai nostettua epäkohdan esille. Jotenkin vain tuntuu, että tällaiset lapselliset keinot idiotisoivat sekä yleisöä että taiteilijaa. Taiteesta ei saa journalismia eikä politiikkaa väkivaltaa tekemättä – eikä Mäki tee tässä suhteessa poikkeusta. Työtä ja ajattelua olisi yksinkertaisesti vaadittu enemmän.